Eilen piti tehdä reipas salitreeni ja kävellä sen jälkeen kotiin lehtiä potkiskellen, itsensä sporttiseksi tuntien ja mieli ylevänä.

Kävelin töistä kotiin näkemättä yhtään potkittavaa lehteä, vastaantulijoiden hymyä tai muutakaan mitä yleensä kävellen tulee huomioitua. (Niitä varmasti oli mutta nyt en vaan ollut vastaanottavaisella tuulella.) Kotona vetelin leipävälipalaa ja valittelin vähän flunssaista ja väsynyttä oloa.

Jouduin kiivaaseen väittelyyn aiheesta "kumpi on parempaa omppupiirakka vai omenakaurapaistos" ja siitä se ajatus sitten lähti tuunata nämä molemmat yhteen.

Illalla söin omenapiirakkaa kaurapäällisellä kynttilänvalossa (vaniljakastikkeenhan tulee siis peittää se koko piirakkapala) ja mietin että onneksi ei tullut lähdettyä salille tai tehtyä mitään muutakaan järkevää.

Leipoessa soi kauniit sanat:

"Jos tuijotat vaan yhtä puuta koko metsä voi kadota
Mut jos sä näet vaan metsän et ehkä huomaa puuta hienointa
Mitä elämä tuo, se tulkoon minun luo
Virheen mahdollisuus ihmisyydelle sisällön suo.."

Miksi mä en pääse sinuiksi Kate Mortonin kirjojen kanssa? Olen yrittänyt sitä uusinta mutta ei vaan lähde.
Haluaisin pitää niistä.

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Ote elämän kevyeltä laidalta: musiikkia, ruokaa, kirjoja. Ja kuohuviiniä ja suklaata. Tietenkin.

Blogiarkisto

2017
2016
2015

Kategoriat

Instagram