Olen ehkä joskus (täällä) kertonutkin, että meidän perheessä on topakoita naisia. Topakka naisrivistömme vaatii rinnalleen Erityislaatuisia miehiä. Kuten meidän vaari.

Kuulin viikonloppuna tarinan, jota ei varmasti pitäisi kertoa kellekään jos aikoo säilyttää jonkinlaisen kunnioituksen ihmisten keskuudessa, mutta olenpa ainakin ollut johdonmukaisen jääräpää jo pienestä pitäen joten annetaan nyt sitten mennä.

Isovanhempani asuvat maalla ja siinä ympärillä on tietenkin peltoja ja metsiä ja iso piha, joten työtä on varmasti ollut aamusta iltaan. Navetassa majaillut karja piti huolta siitä, että aamut todellakin tarkoittivat AAMUJA, ei aamupäiviä.

Parivuotiaana olin ollut mummon ja isomummon hoidossa sisällä kun muu perhe raatoi ulkotöissä. Vaari oli ollut metsätöissä vähän pidemmällä. Yhtäkkiä minun oli pitänyt käydä potalla ja sehän oli onnistunut hienosti siinä keittiössä kaiken vilinän keskellä. Tilanne eteni muuten hienosti maaliin asti, mutta sitten olin topakasti ilmoittanut, että kelpuutan ainoastaan vaarin hoitamaan pyyhkimishommat. Mummo ja isomummo olivat siinä yrittäneet kaikenlaista, mutta kun asia ei mennyt perille ja ison joukon ruokkiminen vaatii jonkin verran työtä, olivat sitten jättäneet minut siihen potalle odottamaan. Olin kuulemma tyynesti vain ilmoittanut että "Kyllä se vaari sieltä tulee" ja jatkanut odottelua.

Parin tunnin päästä vaari olikin sitten saapunut, hoitanut tyynesti vaaditut pyyhkimishommat ja vapauttanut itsepäisen tenavan potalta.

Meidän perheestä löytyy paljon tällaisia tarinoita. Siis niitä, joissa me vilkkaat naiset tehdään päätös, toimitaan sen mukaan ja vaari sitten korjaa asiat tyynesti. Vaari huolehtii meistä kovasti ja muistaa tasaisin väliajoin kysellä minultakin olenko muistanut tarkistaa autoni öljyt.
Puhelimessa pystyn vielä väittämään hoitaneeni asian "tässä yksi päivä", mutta kasvokkain se on vaikeampaa.. (Ja siis ihan turhaa mun on niitä tarkistella koska en ymmärrä sen öljytikun merkintöjä, se kun on erilainen kuin edellisessä autossa.)

Tässä taannoin yritin kysellä puhelimitse voiko auton merkkitaulussa palavan valon hoitaa liimaamalla siihen mustan tarran päälle. Tähän mummo kyllä jo sanoi ettei aio välittää kysymystä vieressä istuvalle vaarille. (Jouduin sitten tosiaan itse lisäämään lasinpesunestettä.)

Isovanhempani juhlivat perjantaina 61-vuotishääpäiväänsä. Käsittämätön määrä yhteisiä vuosia. Käsittämätön määrä rakkautta, onnea ja erityisesti tahtoa. Ja käsittämätön määrä kärsivällisyyttä kahden lapsen, viiden lapsenlapsen ja kahden lapsenlapsenlapsen kanssa.

Käsittämätön määrä apua, neuvoja ja tukea. Vielä käsittämättömämpi määrä yhdessätehtyjä karjalanpiirakoita joita me jälkikasvu toivomme syntymäpäivälahjoiksi, joululahjoiksi ja joita pystymme syömään ihan käsittämättömiä määriä kun tavataan.

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Ote elämän kevyeltä laidalta: musiikkia, ruokaa, kirjoja. Ja kuohuviiniä ja suklaata. Tietenkin.

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016
2015

Kategoriat