Selkeästi vanhemman lapsen kakun leivonta uuvutti mut ihan täysin, sillä maa nielaisi minut kokonaan (näköjään), mutta tässä sitä taas ollaan.

Kakut sain leivottua (niistä kuvia viikonlopun aikana), ennätin leipomaan jo siskon valmistujaisiinkin kaksi kakkua (niistä kuvat toivottavasti lähitulevaisuudessa).

Elämä kahden eri-ikäisen uhmakkaan lapsen kanssa on MAHTAVAA! Hyvästi oma-aika (iltaisin), hyvästi rauha, hyvästi ääni (kiitos huutamisen - meidän kaikkien). Tervetuloa silmäkassit, väsymys ja hervottomat illat (tämä on sarkasmia). Hervottomissa illoissa ei ole mitään hervottoman hauskaa, ehei, ne ovat hermoja raastavia. Jos kaksi vuotias ei ole sitä mieltä että hän ei halua nukkua, niin kuusi vuotias todellakin on tai toisinpäin. Välillä tuntuu, että meillä asuu kuusivuotias teini-ikäinen. Googlailtuani asiaa törmäsin termiin esi teini-ikä, no pistetään yksi semmonen ja raivomalla kiitos! Nuorimmainen ei onneksi huuda ja raivoa, kieltäytyy vain kiltisti tottelemasta ja tihustelee kaikkea. Olen alkanut ihan oikeasti odottaa joulupukilta viikon matkaa YKSIN jonnekin kauemmas kuin omaan makuuhuoneeseen (luultavasti saan odottaa tätä hamaan tulevaisuuteen asti). Niin loppu sitä alkaa olemaan.

Luulen muuten, että meidän naapurikin on valmis lähtemään jonnekin kauas kodistaan. Pitääkin ehkä pudottaa korvatulpat hänen postilaatikostaan, joulumielellä. Vaikka ei hän ole valittanut, ei varmaan reppula uskalla, pelkää että näytän hänellekin kitarisat sellaisella forsella, että tukka lepattaa. Muistan joskus kun meillä oli vielä vain yksi lapsi ja silloin lapsen ollessaan kaksi tai kolme, pyytelin itku kurkussa anteeksi (silloisilta - kappas) naapureiltamme sitä ainaista huutoa (kyllä, myös öisin!) ja he (onneksi) väittivät kirkkain silmin että heille ei kuulu mitään (elän edelleen tässä valheessa.)

No mutta, jos tähän elämän vaiheeseen mahtuu paljon uuvuttavaa uhmaa, niin on tässä jotain hauskaakin. En vain tiedä mitä se on.

Uupumusta lisää ennestään sekin, että kärsin B12 vitamiinin imeytymishäiriöstä, johon minulla on piikitys hoito, mutta jota nyt uusi lääkärini on lopettamassa, ilman mitään syytä, tutkimatta mitään. En ole koskaan tavannut häntä (epäilen häntä vakuutuslääkäriksi). Olen käynyt mielessäni vuorokeskustelumme läpi vitamiinipiikin tarpeellisuudesta niin monta kertaa, että päänahkani kihelmöi raivosta, joka kerta kun ajattelenkin asiaa. Toivottamasti en ala huutamaan hänelle(kin) kun juttelemme. Mutta onneksi (anteeksi), en ole tässä uupumuksessa täysin yksin, niin lasten kuin vitamiinin kanssa.

Lohduttaa, että en ole niin viallinen äiti, kun tiedän että muidenkin lapset ovat uhmakkaita ja muillakin menee hermot (ehkä tämä tieto lämmittää kaikkein eniten.) Toki olen aina tiedostanut, että en ole mikään hiekkalaatikko mafian jäsen, enkä erityisen pullantuoksuinenkaan (käykö pullan muotoinen??) ja siksi en suhtaudu tai soimaa itseäni niin ankarasti. Ärsyttää muutenkin kaikki asiat, mistä pitää tehdä niin kiiltokuvamaista, semmoistahan se elämä ei ole aina (jos koskaan).

Onneksi kohta on joulu ja melkein kaikki lahjatkin on hankittu. Kuusikin laitettiin lasten kanssa jo viime viikonloppuna, nuorimmainen tosin kaatoi sen kaksi kertaa (tahalleen). Ensin ilman koristeita ja sitten koristeiden kanssa (onneksi on muovikuusi).

Kommentit (0)

Seuraa 

Vähän päälle (mielummin alle) kolmekymppinen nainen, jonka ydinperhe koostuu kahdesta kinderistä sekä miehestä. Toivon, että saan blogiini mielenkiintoisia aiheita aikaiseksi. Omaa sydäntä lämmittää täytekakut (ja myös vyötäröä), kuntonyrkkeily (jota en ole vielä aloittaut), politiikka, vahvat mielipiteet, lukeminen ja tietysti omat lapset. Joskus joudun varmasti purkamaan kiukkuakin, kun synnyinlahjana ei ole tullut pullantuoksuista äitigeeniä. Haaveilen matkustamisesta (mutta pelkään lentämistä) sekä omasta takapihasta.

Instagram