Siis totta tosiaan, tänään on taas keskiviikko! Miten se tuntuukin siltä, että koko ajan on keskiviikko. Johtuuko se siitä, että uusi harrastukseni kuntonyrkkeily on silloin ja odotan sitä innolla VAI tuntuuko se siksi siltä, että en odota sitä niin kiivaasti?

Kaikkihan (no ehkä ei ihan) tietää sen tunteen, kun on ohjatulla ryhmäliikuntatunnilla ja jo alkulämmittelyn jälkeen silmät alkavat etsimaan seinältä kelloa, kauanko tunti vielä kestää (kysyvät silmäni apua anoen). Mitä piinaa, kello ei liiku, se ei muuten varmasti liiku, vaikka biisit vaihtuvat! Olotila jälkeenpäin palkitsee, mutta lähdön ahdistuksessa se ei oikein toimi hyvänä motivaattorina.

Noh, minun urheiluhistoriikki rakentuu monesta lajista, jota on todella harrastettu rakkaudesta lajiin - hetken! Aikoinani kävin kahdella telinevoimistelutunnilla, kunnes totesin, että olin liian "paksu" voimisteluasuun, enkä ollut yhtään niin ketterä että olisin hypännyt pukin päälle (myöhemmässä elämässä kyllä) vaan ennemminkin kiersin sen.

Jossain teini-iän myrskyissä aloitin Karaten, joka oli ihan kivaa, hieman hidastempoista tosin. Kovasti ihmettelin kun treenit olivat vain kerran viikossa ja joka kerta kun olin treeneissä tuntui, että asiat eivät jatkuneet siitä mihin jäivät. Selvisi, että treenejä oli mennyt kaksi kertaa viikossa jo kahden kuukauden ajan. Eipä siis ihme että oli pihalla! Karate sai jäädä ja sain kokea äitini pyhän raivon, sillä hän oli juuri ostanut kaikki asiaan kuuluvat varusteet minulle (voi muuten olla, että joudun kokemaan karmanlain tässä asiassa vanhemman tyttäreni kanssa.) ja vannoi ettei maksa enää yhtään harrastustani.

Harrastukset jäivät siltä erää, kunnes aikuisuuden kynnyksellä innostuin nyrkkeilystä, kävin kuntonyrkkeilyn peruskurssin sekä savate formen peruskurssin Helsingin Sörnäisissä olevalla Savate Clubilla. Pidin valtavasti nyrkkeilemisestä ja motivoiduin käymään yksin niissä, silti minulla on sellainen tunne (tiedättekö sen kalvavan tunteen), että taisin jättää sen savatenkin kesken (olin niin kiireinen.)

Ja tätä seurasi toinen toisiaan epäonnistuneempia yrityksiä käydä kuntosalilla ja ryhmäliikuntatunneilla! Hävettää myöntää, mutta aikanani maksoin varmasti kolme ellen jopa neljäkin vuotta turhaan erään salin jäsenmaksuja, koska ajattelin, että huomenna (tai viimeistään maanantaina!) alan jumpata! Koskaan en aloittanut. Ei varmaan tarvitse erikseen kertoa, että en ole kovin liikunnallinen ihminen.

Viime keväänä luovutin ja lopetin salilla ja ryhmäliikunnassa käymisen (HAH!) tai lähinnä niissä käymisestä haaveilemisen enkä ladannut enää yhtään kymmentä kertaa jumppa-aikaa kortilleni (jonne muuten jäi yli 20 kertaa käyttämättä, mutta ei se haittaa, niistä hyvitetään puolet jos joskus aktivoin kortin uudelleen. Kuin rahaa laittaisi pankkiin!) Raskas taakka (itselle valehtelu) vierähti sydämeltäni!

Nyt kuitenkin syksyllä aloitin kuntonyrkkeilyn koska muistin, että se on todella hauskaa eikä siinä etsi kelloa pakokauhun vallassa kesken tuntia. Okei, ehkä mun ylevät tavoitteet olla ryhmän paras joulukuun loppuun mennessä voivat olla harhaa (mitä todennäköisemmin) viitaten viime treeneissä saatuun kommenttiin siitä, että pysynkö tajuissani treenien päätteksi! Mutta jos se motivoi minua, niin silloin olen oikeilla jäljillä. Jälleen kerran voin siis todeta, että tänään oli taas keskiviikko.

Kommentit (0)

Seuraa 

Vähän päälle (mielummin alle) kolmekymppinen nainen, jonka ydinperhe koostuu kahdesta kinderistä sekä miehestä. Toivon, että saan blogiini mielenkiintoisia aiheita aikaiseksi. Omaa sydäntä lämmittää täytekakut (ja myös vyötäröä), kuntonyrkkeily (jota en ole vielä aloittaut), politiikka, vahvat mielipiteet, lukeminen ja tietysti omat lapset. Joskus joudun varmasti purkamaan kiukkuakin, kun synnyinlahjana ei ole tullut pullantuoksuista äitigeeniä. Haaveilen matkustamisesta (mutta pelkään lentämistä) sekä omasta takapihasta.

Instagram