Kirjoitukset avainsanalla äiti

Äitinä en varmaan koskaan tule olemaan valmis ja täydellinen. Pääni yllä ei hohda kultainen rengas eikä kaapissani ole yhtäkään "Vuoden Äiti"- palkintoa. Ei tarvitsekaan, sillä uskon kaikkine puutteineni olevani tyttärelleni rakastava ja turvallinen äiti, se paras kaikista (ainakin jos äitienpäiväkortteihin on uskominen).

Jokaiselle meille äitiys näyttäytyy eri tavalla ja jokaisen äidin kokemukset äitiydestä ovat henkilökohtaisia, näin ollen en voi kuin puhua ja kirjoittaa omasta puolestani. Minulle ulkosuomalaisuus ja Saksaan muutto on tuonut äitinä olemiseen onnen ja ilon tunteiden lisäksi myös haasteita. Listasin tähän alle kolme suurinta haastetta äitiydessä, jotka ovat tulleet vastaan tässä ulkosuomalaisen elämän aikana. 

 

Syyllisyys, tuo olkapäätä kolkuttava hahmo

Tunnen toisinaan syyllisyyttä siitä, että lapsi on joutunut muuttamaan mukanamme kotimaastaan pois. Muuttomme Saksaan ei ole ollut lapsen idea. Olemme vieneet hänet pois läheltä isovanhempia ja isoisoäitiä ja näin ollen emme me, lapsemme tai (iso)isovanhemmat pääse kovin usein nauttimaan toistemme seurasta. 

Syyllisyys siitä, että lapselta on häneltä kysymättä viety mahdollisuus viettää lapsuutta kotimaassaan kalvaa aina välillä mieltä. Hieman salaa olen kuitenkin tyytyväinen, että lapsemme saa elää ympäristössä, jossa hänellä eikä ikätovereilla ole omia kännyköitä.

Hienoa on, että lapsestamme kasvaa kaksikielinen. Tosin tässäkään kieliasiassa ei ole lapsen mielipidettä kysytty. Hänen on ollut vain sopeuduttava saksalaiseen ympäristöön, kulttuuriin ja maan kieleen. Vuosien mittaan saksan kielestä on hänelle tullut vähintään yhtä tärkeä kuin suomen kielestä. 

Tiedän, että lapsuuden voisi viettää kurjemminkin kuin Saksassa vanhempien kanssa, kivaa koulua käyden ja uusien kavereiden ympäröimänä. Mutta tämä on vain jännä juttu, miten se syyllisyyshemmo välillä ravistelee allekirjoittanutta tässä ulkosuomalaisuus - kuviossa. Toisinaan olen miettinyt, että mitä hän tästä kaikesta sitten ajattelee aikuisena. Sopii vain toivoa, että vesilasi on puoleksi täynnä sen kuuluisan tyhjyyden sijaan.

Kieliongelma

Välillä en ymmärrä mitä lapseni minulle puhuu saksaa puhuessaan eikä lapsi välttämättä aina heti saa kiinni omista suomenkielisistä jutuistani. Ja ennen kuin joku ehtii asiasta älähtää, selvennettäköön asiaa hieman. Kyllä, puhumme kotona suomea niinkuin pitääkin. Tosiasia on kuitenkin se, että joskus tulee tilanteita jolloin lapsi sanoo asiansa saksaksi, koska näin on hänelle helpompaa. 

Kirjoitan lisää myöhemmin tästä kaksikielisyys - asiasta, sillä koulun aloituksen myötä asia on puhjennut meillä ns. kukkaan ja kaksikielisyyttä on pitänyt alkaa tutkimaan vähän eri kantilta.

Tähän kieliongelmaan voi lisätä myös kavereiden vanhempien kanssa kommunikoinnin. Välillä en ymmärrä kaikkea ja viestien kirjoittaminen saksaksi vie aikaa. Ja esimerkiksi koulun vanhempain illat ovat aika tuskaisia, kun pitäisi pysyä kaikesta informaatiosta kärryillä. Opettajan ja lapsen lääkärin kanssa voimme onneksi englanniksi selvittää asioita. 

Lapsen ulkopuolisuuden ja irrallisuuden tunne

Välillä lapsi on sanonut, ettei hän kuulu tänne. On sanonut joskus olevansa aivan erilainen, kuin saksalaiset kaverinsa.  Vaikka kielitaidon puolesta koulussa ja muussa elämässä sujuu hyvin, kokee seitsemänvuotias toisinaan olevansa kuin eri planeetalta. Hän sanoo ettei ole saksalainen ja toisaalta Suomi ja suomalaisuuskin tuntuvat hieman oudoilta asioilta. 

Onneksemme koulussa on opettajien ja iltapäiväkerhon ohjaajien toimesta rohkaistu lasta olemaan ylpeästi suomalainen, olemaan ylpeä kaksikielisyydestään ja juuristaan.

Mutta ei tämäkään ole vanhemmalle ihan se helpoin pala kakkua - miten osata tukea lasta kansallisessa identiteettikriisissään, jos sitä nyt sellaiseksi voi kutsua. 

Luulen, että jos asuisimme Suomessa äitiyden haasteet olisi itselleni toisenlaisia ja ehkä olisin äitinä myös erilainen. Toisenlaiset asiat olisivat tapetilla tai veisivät joskus yöunia. Kuka tietää- tämä äitiys kun on aika mielenkiintoinen ja erityinen tehtävä.

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Muistan lapsena ajatelleeni, että äitini on vanha. Hän on saanut minut 25- vuotiaana, mutta parhaan ystäväni äiti oli useamman vuoden äitiäni nuorempi ja jostain syystä yli 30- vuotias tuntui lapsen mielessä vanhalta. Nyt tämä kaikki tietenkin naurattaa, sillä olenhan muunmuassa itse saanut tyttäreni kolmenkympin kynnyksellä ja kesäkuussa 60- vuotta täyttävä äitini tuntuu tänä päivänä ihanan nuorekkaalta.  

Olen ainoa lapsi, mutta en ole saanut kaikkea mitä olisin halunnut, kuten ainokaisten kohdalla useasti kuvitellaan. Olen saanut rakkautta ja huomioita mielin määrin, mutta rajat ovat olleet tiukat jo varhaislapsuudesta lähtien.

Teini- ikäisenä en ehkä ollut se kaikista mahdottomin kapinoija, mutta kaikenlaisia kolttosia ja kokeiluja tuli tehtyä. Äitini onkin jälkikäteen kertonut, että tiesi puuhistani, mutta koki viisammaksi olla hiljaa. Esimerkiksi bileiden jälkeisinä aamuina äiti tuli aina herättelemään, mutta lemuavasta Ofelia- viinin tuoksusta hän ei koskaan maininnut. Onpa hän aikoinaan ollut mukanani lävistysstudiossakin napakorun laitossa. 

Äitini on pitkämielinen ja lempeä. Itse olen kiivaampi luonteeltani. Äitini osaa suhtautua kiivauteeni ja luonteeni särmeihin rauhallisuudella, mutta sanoo kyllä vastaa, kun tarpeen on. Näin aikuisenakin huomaan käyttäytyväni välillä äitini seurassa kuin jalkaa polkeva uhmaikäinen, mutta kenelle muulle sitä tiukan paikan tullen kiukuttelisi kuin äidilleen. 

Koen, että Saksan vuodet ovat lähentäneet meitä entisestään. Soittelemme whatsappin kautta useamman kerran viikossa ja välimatka tuntuu olemattomalta. Äiti käy luonamme kaksi- kolme kertaa vuodessa ja se on aivan ihanaa. En halua vielä ajatella, että hänkin joskus vanhenee. Olen tällainen ikuinen mamman tyttö ja tiedän, että vaikka maailmassa kaikki muu järkkyisi, äiti on aina tukenani. 

Kiitos äiti, olet ollut minulle maailman rakkain ja paras äiti. Kiitos myös siitä, että olet aivan mahtava mummo. Sanat eivät riitä kuvaamaan, miten paljon sinua arvostan, miten paljosta olen kiitollinen ja miten tärkeä minulle oletkaan.

Kansikuva on julkaistu äitini luvalla ja se on vuodelta 1983.  

Kodin kuvalehdessä on käynnissä #kiitosäiti -kampanja, jossa kerätään äitien ja tyttärien yhteiskuvia ja kiitoksia äideille. Kuvista tehdään kooste 50-vuotisjuhlanumeroon ja artikkeli nettiin. Tule sinäkin mukaan kampajaan ja linkitä yhteiskuva äidistäsi ja itsestäsi http://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/osallistu/kiita-aitia-ja-laheta-teista-yhteiskuva-voita-liput-juhlanaytelmaan  13.4 mennessä. Linkittämällä kuvan olet mukana arvonnassa, jossa voi voittaa liput Kaikki äitini, kaikki tyttäreni –näytelmään.

 

 

 

 

Kommentit (2)

“Koska tulet tänne?”, kysyn äidiltäni skypejuttelun yhteydessä. Hän on pari viikkoa sitten lentänyt kotiin, vietettyään meillä viikon talvilomansa. Minulla on äitiä ikävä. Olemme lapsen kanssa kahdestaan kipeinä kotona, miehen ollessa työmatkalla. Tuntuu, että juuri nyt tarvitsen äitiäni enemmän kuin koskaan. Jos olisimme Helsingissä, olisi äiti kurvannut jo avuksemme. 

Helsingissä äiti asui meiltä muutaman kilometrin päässä ja tuli paikalle melkeinpä aina kun kutsuin. Niin, tosiaan kutsuin. Näin suoraan tunnustettuna äitini apu oli minulle ehkä hieman itsestään selvyys. Se, että lapsellani asui mummo näinkin lähellä, oli ihanaa. 

Sekä mieheni Rovaniemellä asuvat vanhemmat, että äitini ovat aina meitä mielellään auttaneet, oli sitten kyse lastenhoito- koiranhoito- tai remontointiavusta. Lähes aina olemme saaneet apua, kun sitä olemme pyytäneet. Olemme toki olleet kiitollisia kaikesta avusta ennenkin, mutta näin kauempana asuessa tämän kaiken osaa kyllä laittaa erityiseen arvoon. 

Olemme selvinneet kuitenkin täällä ilman sukulaistukiverkostoa oikein hyvin. Päätin ennen tänne muuttoamme etsiä meille lastenhoitajan, joka voisi auttaa meitä aina tarpeen tullen. Meidän tämän hetkinen hoitajamme asuukin samassa talossa kanssamme. Hän ajaa hissillä ylös aina, kun tarvitsemme apua. Löysimme myös edesmenneelle koirallemme ihanan hoitoperheen. Meitä on siis potkaissut onni tässäkin suhteessa.

Kerron Skypessä äidilleni mitä lääkäri sanoi flunssastani. Saan äidiltä liudan ohjeita ja minua alkaa ärsyttämään. "Joo, joo.. Nyt on kiire ja meidän pitää mennä!". Hetken päästä piippaa puhelin. Äiti on laittanut nämä samat ohjeet WhatsApp- viestillä. Minua hymyilyttää. Miten mahtavaa, että voimme välimatkasta huolimatta pitää yhteyttä näin tiivisti nykyaikaisten viestintävälineiden avulla. Ennen vanhaan ei olekaan ulkosuomalaisten yhteydenpito läheisiin ollut näin vaivatonta ja edullista. 

Väitän, että suhteeni äitiini on parantunut ja lähentynyt entisestään välimatkasta johtuen. Äitini vietti meillä kaksi viikkoa viime elokuussa ja emme kinastelleet silloin kertaakaan. Historiallista. 
 

Kommentit (6)

Seuraa 

Rakkaudesta Suomeen, rakkaudesta uuteen kotikaupunkiin -ja maahan(kin). Hausfraun arjen pohdintoja, kokemuksia, havaintoja & pientä kipuilua.

Tervetuloa mukaan blogimatkalle!

Podcast: https://soundcloud.com/user-945742987

Instagram: johannacologne

Facebook: Klikkaa tästä

Sähköposti: eaudecologne.blogi@gmail.com

Twitter: @EauDeColBlogi

Teemat

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat