Kirjoitukset avainsanalla vanhemmuus

Pessimisti ei pety, vaan voi tuntea olonsa lottovoittajaksi. Tällainen olotila itselläni oli eilen tiistaina illalla. 

Elokuun 30. päivä tyttömme aloittaa saksalaisen koulutaipaleensa ja tänään hän oli tutustumassa tulevaan luokkaansa. Eilen tiistaina me vanhemmat istuimme tässä samaisessa luokassa tutustumassa toisiimme sekä opettajaan.

Kun tarpeeksi pitkään omassa mielessään on hokenut sitä, että suomalainen koulu olisi varmasti Pisa tulostenkin ansiosta se paras vaihtoehto lapselle- vaikka en vielä ollutkaan koskaan tämän kouluasian vuoksi valmis suuntaamaan muutokuormaamme takaisin Suomeen, syyllisyyttä olen asian vuoksi tuntenut paljonkin. Meidän suomalaislapsi- parka joutuisi vanhempiensa vuoksi käymään kouluaan täällä Saksassa. 

Eilen illalla olin jo kuitenkin aivan varma, että tuleva saksalainen koulu on se paras vaihtoehto hänelle juuri nyt. Opettaja vaikutti todella mukavalta ja asiansa osaavalta ja jotenkin vain tuntui, että asiat loksahtivat paikoilleen juuri niin kuin pitääkin. Hyvä, etten purskahtanut opettajan ja vanhempien edessä itkuun, sillä suuri taakka tuntui harteiltani vanhempain illan aikana valuvan olemattomiin.

Meidän koulussa luokat ovat yhdistelmäluokkia, jossa 1-2- luokat ja 3-4- luokat ovat samassa. Luokan kokoonpano tulee syksyllä olemaan 11 ekaluokkalaista ja 12 tokaluokkalaista. Luokka saa syksyllä myös toisen opettajan, mutta hänen henkilöllisyytensä ei ollut vielä selvillä. Neljännen luokan jälkeen täällä Kölnissä lapset siirtyvätkin sitten lukioon tai toisiin kouluihin (myönnän, tämä aikaisessa vaiheessa lasten luokittelu eri tasoihin vähän kauhistuttaa, mutta ei mennä siihen nyt). 

Eilen opin kuitenkin koulukäytännöistä sen verran, että koulu tulee alkamaan ensimmäisellä luokalla joko klo 8.05 tai klo 9.00. Ennen koulun alkua lapset järjestäytyvät jonoihin koulun pihalle, josta sitten opettajat tulevat noutamaan. Aamupala syödään luokassa omista eväsrasioista noin klo 10.00. Koulu päättyy klo 12 ja tämän jälkeen on lounas koululla kaikille iltapäiväkerhoon jääville.

Vanhemmat saavat siis valita, hakevatko lapsen koulusta jo klo 12 vai jääkö lapsi iltapäiväkerhoon klo 15.30 saakka. Tämä iltapäiväkerho on kuitenkin sellainen, että mikäli sieltä paikan lapselleen lunastaa, tulee lapsen olla siellä joka päivä säännöllisesti. Iltapäiväkerhossa tehdään ohjaajien avulla läksyt, askarrellaan, leikitään ja syödään välipalaa. 

Positiivinen asia tässä koulujutussa on myös se, että lapset voivat käydä iltapäiväkerhoa neljännen luokan loppuun saakka. Hämmästelin asiaa eräälle äidille tänään aamulla koululla ja hän katsoikin minua hämmästyneenä: "Et kai halua, että lapsestasi tulee avainkaulalapsi?!". Se että lapsi menisi iltapäiväksi kotiin ja voisi kännykällä soitella vanhemmilleen, tuntuu täällä olevan vieras ajatus. Kännykät kuulemma yleensä hankitaan vasta sitten kun siirtyy neljänneltä luokalta eteenpäin muihin kouluihin. 

Ensimmäisellä luokalla lapset opiskelevat matematiikkaa, englantia, liikuntaa, kuvaamataitoa, eri uskontoja ja filosofiaa (tarkempi uskonnon opetussuunta valitaan sitten kolmannelle luokalle) ja saksaa. Saksaa opetellaan kirjoittamaan ensin niin kuin lapset sanan itse kuulevat ja vasta myöhemmin kiinnitetään huomiota oikeaoppisuuteen. Tarkemmin tästä metodista kuulee sitten lisää syksyn vanhempain illassa. 

Saimme mukaamme listan välineistä, jotka pitää hankkia lapselle kouluun. Kyniä, vesivärit, eri värisiä vihkoja, viivottimia yms. Ja kaikki nämä tulee nimikoida nimitarroin. Lisäksi ensimmäisenä päivänä pitää olla mukana se kaamea, omakotitalon näköinen reppu (joka muuten voi maksaa kaikilla herkuilla 250 euroakin) sekä pieniä lahjoja sisältävä Schultüte eli koulutuutti. Paljon mielenkiintoista on siis vielä edessä ennen elokuun loppua.

Meitä tai oikeastaan lasta potkaisi onni siinäkin suhteessa, että hänelle tuttuja lapsia tulee olemaan samalla luokalla jopa seitsemän. Ainoa miinuspuoli joka koulussa pisti silmään ja jonka oikeastaan tiesinkin etukäteen asuinalueemme perusteella, ettei kovin paljon kulttuurien kirjoa oppilaiden keskuudessa ole. Vanhemmat tuntuivatkin olevan sitä mieltä, että on eksoottista (ja positiivista) saada suomalaislapsi luokalle. 

Aika huikeaa, jännittävää, hieman ehkä haikeaa ja ihanaakin! Kohta se alkaa- hänen saksalainen koulutaipaleensa.

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tänäänkin torstaina katan illallispöydän kahdelle, minulle ja tyttärellemme. Mies lähti aamuyöllä Tukholmaan ja palaa viikonlopun Helsingin festareiden jälkeen kotiin sunnuntaina. Sinne meni hän ja kohta taas nähdään - meille normaalia, mutta vieraille ihmisille kovin kummallista. 

Miten toimikaan ja voiko perhe olla toimiva, jossa toinen vanhemmista on poissa niin paljon? Miten on mahdollista, että minä vaimona jaksan tällaista arkea? Näitä asioita sain taas tänään selvittää puolitutun saksalaisen kanssa, jonka mielestä allekirjoittaneen elämä ei kuulosta kovin hohdokkaalta, joudunhan olemaan se vanhempi, joka pääsääntöisesti laittaa lapsen iltaisin nukkumaan. Eikö tämä tällainen kuvio ole kovin raskasta, ihmetteli hän. 

Kerroin hänellekin muutaman asian elämästämme: 

- Arkeni ei ole raskasta yhden, nyt jo aika ison lapsen kanssa. Lapsi toki kaipaa isäänsä, mutta ikävä ei ole meillä jatkuvasti läsnä.

- Rakastamme puolisoina toisiamme hieman enemmän, kun emme näe joka päivä. Rakkautemme etänä on sitä suurinta (heh). 

- Nautin yksinolosta iltaisin ja nautimme myös enemmän yhdessä olosta, sitten kun oikeasti vietämme aikaa yhdessä perheenä. 

- Mieheni on super- isä siinäkin suhteessa, että jaksaa raskaan reissuviikon jälkeen viettää lapsen kanssa yhdessä aikaa, eikä vain makoile sohvalla toipumassa. Toki toisinaan tämä pieni sohvalla makoilu hänellekin suotakoon. 

- Jos ei homma toimisi, ei tämä järjestely olisi jatkunut jo yli kahta vuotta. 

- Tottakai välillä ärsyttää ja suututtaa. Ja tekisi mieli viskata hänen reissutyönsä roskikseen ja sanoa, että nyt alkaa yhteinen, joka päiväinen arki. Mutta olen oppinut, että rakkautta on antaa toiselle tietynlaista vapautta ja tässä kohtaa se tarkoittaa puolisolle mahdollisuutta tehdä sellaista työtä, joka on antoisaa ja kiinnostavaa. Vastapainona saanhan itsekin tehdä tällä hetkellä itselle mielekästä työtä. 

Tämä keskustelu päättyi hiljaisuuteen ja olan taputukseen- puolituttu saksalainen sanoi minun olevan ihailtavan rohkea. En tiedä mitä hän sillä tarkoitti, sillä minulle elämämme on jo niin normaalia, etten näe siinä yhtään mitään rohkeaa. Mielestäni me olemme yhtä tavallinen perhe, siinä missä muutkin. En uskaltanut enää heittää loppuun hänelle useasti käyttämäni puolitotuus/puolivitsiä: Aina kun mies on ollut pidempään kotona, alkaa välillä toinen ärsyttämään ja kysyn, että "koska se lento oikein lähteekään?!". 

Lopuksi tuttavani kuitenkin sanoi, että on hieman kateellinen siitä, että saan useasti yksin päättää mitä meillä iltaisin teeveestä katsotaan. Sehän se, yksi parhaista asioista tässä onkin! Saa katsoa juuri sitä mitä huvittaa, vaikka meillä kyllä molemmat katsovat itseasiassa omia ohjelmiaan, vaikka toinen olisikin kotona. 

H niin kuin Hausfrau - blogin Jenni kirjoitti tässä taannoin avoimen ja hauskan postauksen siitä, kuinka välttämättä se puolison saapuminen reissusta kotiin ei aina ilahdutakaan vaan joskus toisen kotiin paluu voi hieman ärsyttääkin. Näinhän se toisinaan voi olla.. myönnän. Jenni saapuu muuten podcastiini vieraaksi viikonloppuna ja toivottavasti pääsemme keskustelemaan tästäkin herkullisesta aiheesta. 

 

 

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Meillä elettiin tällaista elämää 24 vuotta mieheni ollessa laivalla ulkomailla töissä. Viimeksi hän oli kuusi viikkoa töissä ja sitten kuusi viikkoa kotona. Töissä ollessa hän oli totaalisesti poissa. Näin kasvatettiin kaksi lasta. Nyt jo parikymppisiä. Sitten mieheni jäi työttömäksi laivan lopetettua toimintansa. Sen jälkeen on riittänyt lähes kuusikymppiselle ainoastaan keikkatöitä silloin tällöin. Viimeksi viikko sitten hän tuli kotiin oltuaan töissä seitsemän viikkoa. Lasten ollessa pieniä tällainen elämä oli toisinaan hetkittäin todella raskasta. Ja joka kerta miehen tullessa kotiin oli ikäänkuin sopeuduttava elämään jälleen yhdessä. Hän jatkoi rutiineita niin kuin ne olivat olleet kuusi viikkoa sitten ottamatta ollenkaan huomioon, että ne olivat voineet muuttua joiltakin osin hänen poissaollessaan...Se oli jotenkin ärsytykseen lomassa samalla huvittavaa. Tykkäsin sellaisesta elämästä ja tykkään myös tällaisesta elämästä, kun voidaan yhdessä olla vierekkäin hieman pitempäänkin. Minusta oli ja on tärkeää, että mieheni voi elää oman elämänsä näköistä elämää. Mutta kyllähän se vaatii, että toinen puolisko viihtyy kotona lasten kanssa. Molemmat eivät voi olla menossa samanaikaisesti. T. Merja

Eau De Cologne
Liittynyt22.6.2015

Hei, kiitos, kun kerroit teidän tarinan! Niin kauniisti kuvailit yhteistä elämäänne. Uskon, että teillä siinä rutiineissakin on tosiaan ollut sopeutumista, kun teillä mies on yhtäjaksoisesti ollut useamman viikon poissa- siinä jo tosiaan ehtii kodin arkisetkin kuviot muuttua. 

Ja miten oikeassa oletkaan siinä, että on tärkeää antaa toisen elää juuri oman näköistä elämäänsä. 

Kiitos vielä kertaalleen, kun jaoit palan elämäänne <3 

- Johanna

Johanna, Eau De Cologne

Kävin eilen mielenkiintoisen keskustelun lapsen päiväkotikaverin äidin kanssa. Kaverin molemmat vanhemmat ovat kotoisin Kölnin lähistöltä ja heidän yksilapsisen perheen avuksi rientää viikoittain jompi kumpi mummoista. Äiti oli sitä mieltä, ettei pärjäisi ilman isovanhempien apua, ei sitten mitenkään. Kerroin hänelle, että tätä mieltä olin itse aiemminkin, olin Suomessa suorastaan riippuvainen lähellä asuvan äitini avusta arjen erinnäisissä käänteissä. Kerroin myös, että tällä hetkellä mieskin on suuremman osan arkipäivistä toisessa maassa. Kaverin äiti oli hämmästynyt ja kysyi, miten oikein pärjään arkisin?

Olisi ollut helppoa voivotella ja kauhistella hänen kanssaan näitä "ensimmäisen maailman" elämän hankaluuksia ja ongelmia, mutta tyydyin toteamaan, että yhden lapsen kanssa tämä toisinaan poukkoileva arki menee vaikka päällä seisoen. Vakuuttelin hallitsevani komean kombinaation, joka koostuu omasta työstä, lapsen päiväkotiin vienneistä ja hauista, ruokakaupassa käymisestä, lapsen harrastuksiin viemisestä, ruuanlaitto rumbasta, kodin hoidosta ynnä muusta. 

Tänään heilautin kuumemittarin kainaloon ja kiroilin itsekseni koko talven sahanutta flunssaa. Flunssa näytti tekevän komean paluun allekirjoittaneeseen. Posket punaisena ja huonovointisena lähdin hakemaan lasta päiväkodista. Otti päähän ja ärsytti, että en taaskaan voinut soittaa perheen toiselle vanhemmalle, että josko hän voisi mennä sijastani päiväkotiin. Tai ainahan voisin soittaa, mutta ketä se ulkomaille menevä puhelu sillä hetkellä auttaisi.

Miten sitä sitten oikeasti pärjää, kun ei ole läheisten apua tarjolla? Monellahan lapsiperheellä on tällainen tilanne jo kotimaassa asuessaankin, ettei niitä läheisiä ole apuna käytettävissä, ei vain yksinkertaisesti ole ketään kenen apuun voisi luottaa. Muistan lukeeni tutkimuksesta, jossa todettiin, että yllättävän moni suomalainen lapsiperhe elää täysin ilman minkäänlaisia turvaverkkoja. 

Mielestäni ulkomailla asuminen ei välttämättä tee tilanteesta erityistä, mutta kieltämättä pienen lisämausteen se asiaan tuo. Toki onhan se niin, että hätätilanteessa esimerkiksi Rovaniemeltä hyppää Helsinkiin menevään junaan helpommin kuin Saksaan vievään lentokoneeseen. Marraskuussa, 40 -asteen kuumeessa sängyn pohjalla makoillessa opetin kuusivuotiaalle, kuinka soitetaan hätänumeroon. Ihan vain kaiken varalta, jos vaikka äitimuorille joskus jotain sattuisi kahdestaan ollessamme. 

Jos haluaisi, aika yksinäiseksi täällä "maailmalla" voisi itsensä helposti tuntea. Eikä sitä yksinäisyyden ja avuttomuuden tunnetta välttämättä poisteta Suomeen menevien whatsapp- viestien tai skypepuheluiden avulla. Eikä sitä yksinäisyyttä poista välttämättä sekään, että uusista ihmissuhteista on nopeasti tullut läheisiä ja toisten suomalaisten kanssa ollaan kuin yhtä perhettä. Apua varmasti löytyisi, mutta olen itse ainakin luonteeltani enemmän sellainen, että tässä kyllä pärjätään, minä mitään apuja tarvitse. Itsepä olemme elämäntilanteemme valinneet, eikä tässä auta itku markkinoilla. 

Olen kuitenkin hiljalleen myöntynyt siihen, ettei tämän naisen tarvitse olla supernainen. Ei tarvitse aina jaksaa olla niin pirun vahva, vaan sitä apua voi pyytää, ihan jo vaikka vähemmän tutuilta ihmisiltä. Elämässä on tilanteita ja hetkiä, jolloin apua voi olla syytä hankkia, ennen kuin tuskastuu täysin arjen mahdottomuuteen. Oli se sitten meille jokaiselle henkilökohtaisesti millaista apua hyvänsä. Vuoden 2018 kunniaksi olenkin päättänyt luopua periaatteesta "meille ei tule siivoojaa" ja miten ihanaa onkaan tällä hetkellä ajatella, että meille todellakin tulee siivooja.

 

 

 

 

Kommentit (1)

Kulunut kevät on ollut mielenkiintoinen ja stressaavakin: Helmikuussa saimme kuulla, ettei tyttömme aloitakaan koulua vielä tänä syksynä. Koululääkäri päätti, että lapsemme ollessa ns. Kann- kind asemassa, saisi hän odottaa koulun aloitusta vielä yhden vuoden ajan. Tyttömme on syntynyt lokakuussa ja loka-joulukuussa syntyneet lapset voisivat aloittaa koulun osavaltiossamme, joko olleessaan viisivuotiaita tai sitten seuraavana vuonna. 

Alkushokin jälkeen olemme olleet päätökseen erittäin tyytyväisiä. Lapsi saa nyt rauhassa kasvaa ja kehittyä ennen saksalaiseen koulumaailmaan astumista. Lisäksi saamme perheenä yhden vuoden lisää hieman vapaampaa elämää. Saksassahan on koulunkäyntipakko, eikä koulun lomien ulkopuolelle vapaita myönnetä. 

Samana päivänä, kun koululääkäri nuiji päätöksensä, aloitimme prosessin uuden päiväkotipaikan etsimiseksi. Painetta lisäsi se, ettei lapsi viihdy nykyisessä paikassaan, emmekä mekään vanhempina ole olleet aina täysin tyytyväisiä. Tuntui tärkeältä löytää hänelle sopiva päiväkoti vielä viimeiseksi vuodeksi. Laitoimme hakemuksen Kölnin kaupungille, mutta sieltä ei luonnollisestikaan ole paikkaa kuulunut tähän päivään mennessä. Toki olen ollut luottavainen sen suhteen, ettei esikouluikäistä voisi jättää ilman päiväkotipaikkaa.

Toukokuussa sanoimme sitten nykyisen päiväkotimme irti. Johtajan ymmärtäessä kantamme ja vaikean tilanteemme, hän lupasi meille, että lapsi saisi jäädä päiväkotiin vielä elokuun jälkeen, mikäli emme paikkaa löytäisi. Muutama viikko sitten ystäväni vinkkasi, että lähellämme oleva päiväkoti etsisi yhtä esikouluikäistä lasta, tosin he toivoivat löytävänsä vapaalle paikalle pojan. Otin paikkaan yhteyttä ja sovin, että menen lapsen kanssa vierailemaan heille yhdeksi aamupäiväksi. 

Kaksi viikkoa sitten johtaja otti meidät paikassa vastaan ja esitteli tilat. Ensimmäisen tapaamisen tarkoitus oli tutustua puolin ja toisin. Puolen tunnin jälkeen olimme lapsen kanssa aivan myytyjä. Tilat olivat upeat, jokapaikassa oli niin puhdasta ja siistiä, lisäksi päiväkodissa oli oma kokki! Ruokalista oli monipuolinen, piha valtavan kokoinen ja lisäksi sisällä oli iso jumppasali. Itse olin eniten hämmästynyt siitä, että tämä päiväkoti upeine puitteineen ei maksaisi maltaita. Päiväkoti on malliltaan Elterninitiative (sanaa on hankala suomentaa).

Saksassa on runsaasti Elterninitiative- päiväkoteja. Tämä tarkoittaa sitä, että päiväkoti on yhdistysmuotoinen ja saa tukea kaupungilta. Käsittääkseni useimmiten hoitomaksut maksetaan suoraan kaupungille ja päiväkoti perii kuukausittaisen jäsen- ja ruokamaksun. Tässä mallissa vanhemmat osallistuvat päiväkodin ylläpitoon eri tavoin, kuten erilaisiin kunnostustöihin tai siivoustalkoisiin. Toisissa päiväkodeissa vanhemmat myös kokkaavat lounaat. Meille tämä ensisijaisesti merkitsi myös sitä, että meidän olisi miehen kanssa läpäistävä haastattelu, jossa johtajan lisäksi olisi mukana kaksi vanhempaa päiväkodin neuvostosta. 

Vihdoin eilen aamulla olimme sitten haastattelussa. Meitä jännitti niin paljon! Tässä olisi nyt lapsen tärkeä vuosi vaakalaudalla. Mitä jos meistä ei pidetä? Mitä jos sanomme jotain väärin? Mitä jos olemme vääränlaisia ja ennen kaikkea meillä ei ole sitä heidän hakemaansa poikalasta! 

Ymmärrän kyllä, että vanhempien yhteistyön kannalta on tärkeää, että porukka toimii hyvin yhdessä ja ihmiset ovat samanhenkisiä. Mutta silti tuntui hullulta kertoa kolmen vieraan ihmisen edessä siitä, millainen on tyypillinen arkipäivämme, mitä teemme vapaa-ajalla ja millaisia oikeastaan olemme. Vakuuttelimme olevamme sosiaalisesti aktiivinen perhe ja että kovin mielellään tutustuisimme saksalaisiin lisää. Mikä olisikaan parempi paikka, kuin päiväkoti, joka toimii vanhempien voimin!

Haastattelun jälkeen mietimme tietysti, ettei sitä ja tätä olisi pitänyt sanoa, mutta tulimme tulokseen, että parhaamme yritimme, tällaisia me olemme. Iltapäivällä sitten puhelimeni soi ja sata kiloa painetta ja sterssiä valahtivat hartioiltani alas:

"Toivotamme Eevin tervetulleeksi, pidämme teistä tosi paljon!"

 

 

 

Kommentit (4)

Jonna
1/4 | 

Hienoa! Onnea uudesta päiväkotipaikasta! Meidän päiväkotihan on myös tavallaan vanhempainyhdistyksen ylläpitämä eli yksityinen, mutta kaupungin tukema. Maksamme kaupungin maksun päälle pienen kuukausimaksun (eskarivuosi on kaupungin osalta ilmainen) ja toki ruuat erikseen ja meillä myös juuri vaikkapa suursiivoukset ja puutarhatalkoot hoidetaan vanhempien toimesta. Itse olen kyllä tykännyt näistä erilaisista vanhempainvelvollisuuksista ja talkoista, koska niissä tutustuu hyvin paikallisiin. Eikä niitä ainakaan meidän päiväkodissa liikaa ole. Esim puutarhatalkoot ja suursiivousvuoro vain kerran viikossa, pykkivuoro pari kertaa ja myyjäiset kerran pari. Saa myös itse osittain valita mihin osallistuu, esimerkiksi minä olen ompelu- ja käsityöpiirissä, joku toinen taas järjestää juhlia tai huolehtii talonmiehen hommista.

Eau De Cologne
Liittynyt22.6.2015

Kiitos, ollaan kaikki niin onnellisia ja helpottuneita! Tuolla "meillä" on siivooja ja vanhempien vastuulle jäävät lelujen puhdistus yms. ja lisäksi puutarhatyöt ja päiväkodin erilaiset maalaustyöt. Myös hoitajien sijaistaminen heidän kokouksen ajaksi voi tulla kysymykseen :-) Mielenkiinnolla jään odottamaan millainen nakki meille napsahtaa :-D 

Johanna, Eau De Cologne

Seuraa 

Rakkaudesta Suomeen, rakkaudesta uuteen kotikaupunkiin -ja maahan(kin). Hausfraun arjen pohdintoja, kokemuksia, havaintoja & pientä kipuilua.

Tervetuloa mukaan blogimatkalle!

Podcast: https://soundcloud.com/user-945742987

Instagram: johannacologne

Facebook: Klikkaa tästä

Sähköposti: eaudecologne.blogi@gmail.com

Twitter: @EauDeColBlogi

Teemat

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat