Kirjoitukset avainsanalla elämä

Tänäänkin torstaina katan illallispöydän kahdelle, minulle ja tyttärellemme. Mies lähti aamuyöllä Tukholmaan ja palaa viikonlopun Helsingin festareiden jälkeen kotiin sunnuntaina. Sinne meni hän ja kohta taas nähdään - meille normaalia, mutta vieraille ihmisille kovin kummallista. 

Miten toimikaan ja voiko perhe olla toimiva, jossa toinen vanhemmista on poissa niin paljon? Miten on mahdollista, että minä vaimona jaksan tällaista arkea? Näitä asioita sain taas tänään selvittää puolitutun saksalaisen kanssa, jonka mielestä allekirjoittaneen elämä ei kuulosta kovin hohdokkaalta, joudunhan olemaan se vanhempi, joka pääsääntöisesti laittaa lapsen iltaisin nukkumaan. Eikö tämä tällainen kuvio ole kovin raskasta, ihmetteli hän. 

Kerroin hänellekin muutaman asian elämästämme: 

- Arkeni ei ole raskasta yhden, nyt jo aika ison lapsen kanssa. Lapsi toki kaipaa isäänsä, mutta ikävä ei ole meillä jatkuvasti läsnä.

- Rakastamme puolisoina toisiamme hieman enemmän, kun emme näe joka päivä. Rakkautemme etänä on sitä suurinta (heh). 

- Nautin yksinolosta iltaisin ja nautimme myös enemmän yhdessä olosta, sitten kun oikeasti vietämme aikaa yhdessä perheenä. 

- Mieheni on super- isä siinäkin suhteessa, että jaksaa raskaan reissuviikon jälkeen viettää lapsen kanssa yhdessä aikaa, eikä vain makoile sohvalla toipumassa. Toki toisinaan tämä pieni sohvalla makoilu hänellekin suotakoon. 

- Jos ei homma toimisi, ei tämä järjestely olisi jatkunut jo yli kahta vuotta. 

- Tottakai välillä ärsyttää ja suututtaa. Ja tekisi mieli viskata hänen reissutyönsä roskikseen ja sanoa, että nyt alkaa yhteinen, joka päiväinen arki. Mutta olen oppinut, että rakkautta on antaa toiselle tietynlaista vapautta ja tässä kohtaa se tarkoittaa puolisolle mahdollisuutta tehdä sellaista työtä, joka on antoisaa ja kiinnostavaa. Vastapainona saanhan itsekin tehdä tällä hetkellä itselle mielekästä työtä. 

Tämä keskustelu päättyi hiljaisuuteen ja olan taputukseen- puolituttu saksalainen sanoi minun olevan ihailtavan rohkea. En tiedä mitä hän sillä tarkoitti, sillä minulle elämämme on jo niin normaalia, etten näe siinä yhtään mitään rohkeaa. Mielestäni me olemme yhtä tavallinen perhe, siinä missä muutkin. En uskaltanut enää heittää loppuun hänelle useasti käyttämäni puolitotuus/puolivitsiä: Aina kun mies on ollut pidempään kotona, alkaa välillä toinen ärsyttämään ja kysyn, että "koska se lento oikein lähteekään?!". 

Lopuksi tuttavani kuitenkin sanoi, että on hieman kateellinen siitä, että saan useasti yksin päättää mitä meillä iltaisin teeveestä katsotaan. Sehän se, yksi parhaista asioista tässä onkin! Saa katsoa juuri sitä mitä huvittaa, vaikka meillä kyllä molemmat katsovat itseasiassa omia ohjelmiaan, vaikka toinen olisikin kotona. 

H niin kuin Hausfrau - blogin Jenni kirjoitti tässä taannoin avoimen ja hauskan postauksen siitä, kuinka välttämättä se puolison saapuminen reissusta kotiin ei aina ilahdutakaan vaan joskus toisen kotiin paluu voi hieman ärsyttääkin. Näinhän se toisinaan voi olla.. myönnän. Jenni saapuu muuten podcastiini vieraaksi viikonloppuna ja toivottavasti pääsemme keskustelemaan tästäkin herkullisesta aiheesta. 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Meillä elettiin tällaista elämää 24 vuotta mieheni ollessa laivalla ulkomailla töissä. Viimeksi hän oli kuusi viikkoa töissä ja sitten kuusi viikkoa kotona. Töissä ollessa hän oli totaalisesti poissa. Näin kasvatettiin kaksi lasta. Nyt jo parikymppisiä. Sitten mieheni jäi työttömäksi laivan lopetettua toimintansa. Sen jälkeen on riittänyt lähes kuusikymppiselle ainoastaan keikkatöitä silloin tällöin. Viimeksi viikko sitten hän tuli kotiin oltuaan töissä seitsemän viikkoa. Lasten ollessa pieniä tällainen elämä oli toisinaan hetkittäin todella raskasta. Ja joka kerta miehen tullessa kotiin oli ikäänkuin sopeuduttava elämään jälleen yhdessä. Hän jatkoi rutiineita niin kuin ne olivat olleet kuusi viikkoa sitten ottamatta ollenkaan huomioon, että ne olivat voineet muuttua joiltakin osin hänen poissaollessaan...Se oli jotenkin ärsytykseen lomassa samalla huvittavaa. Tykkäsin sellaisesta elämästä ja tykkään myös tällaisesta elämästä, kun voidaan yhdessä olla vierekkäin hieman pitempäänkin. Minusta oli ja on tärkeää, että mieheni voi elää oman elämänsä näköistä elämää. Mutta kyllähän se vaatii, että toinen puolisko viihtyy kotona lasten kanssa. Molemmat eivät voi olla menossa samanaikaisesti. T. Merja

Eau De Cologne
Liittynyt22.6.2015

Hei, kiitos, kun kerroit teidän tarinan! Niin kauniisti kuvailit yhteistä elämäänne. Uskon, että teillä siinä rutiineissakin on tosiaan ollut sopeutumista, kun teillä mies on yhtäjaksoisesti ollut useamman viikon poissa- siinä jo tosiaan ehtii kodin arkisetkin kuviot muuttua. 

Ja miten oikeassa oletkaan siinä, että on tärkeää antaa toisen elää juuri oman näköistä elämäänsä. 

Kiitos vielä kertaalleen, kun jaoit palan elämäänne <3 

- Johanna

Johanna, Eau De Cologne

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Eilen äitienpäivänä meidän perheessä oli toinenkin hyvä syy juhlia, tämä sunnuntai oli nimittäin samalla neljäs hääpäivämme. Yhteisiä vuosia miehen kanssa alkaa olla plakkarissa jo lähes 12. 

Pysähdyin tänään lounasta laittaessa miettimään suhdettamme. Mieleeni pulpahteli monenlaisia muistoja vuosien varrelta ja jostain syystä yhteinen elämämme muistuttaa mielestäni matkan tekoa veneellä:

Aikoinaan (kai tällaista termiä saa jo käyttää tämän ikäisestä suhteesta puhuttaessa) yhteiseen veneeseen hypättiin innostuneina ja aika pian oli selvää, ettei tämän veneen keula kääntyisi takaisin rantaan kahden matkustajan jatkaessa matkaa omille tahoilleen. 

Veneen ohjaaminen ei aina ole helppoa, onneksemme myötätuuli on puhaltanut suotuisasti purjeisiin, eikä vene ole jäänyt kellumaan paikoilleen. Toisinaan paattimme ajaa läpi kivikkojen, karille se ei ole vielä kuitenkaan jumittunut ja mikä parasta, useimmiten vene pysähtyy aurinkoiselle rannalle kyydissään nauravat matkustajat. 

Maisemat vaihtelevat ja matka jatkuu. Joskus soudetaan ja välillä käynnistetään moottori, jotta matka taittuisi nopeammin. Kumpikaan matkustajista ei ole vain paikoillaan, vaan toinen airo on toisella ja toinen toisella. 

Veneen kyytiin on lisäksemme hypännyt viisi vuotta sitten pienempi vakituinen matkustaja ja onpa kyydissämme ollut muutaman vuoden koirakin.

Veneemme on värikäs. Se ei ole pramea, eikä sitä kiilloteta tai koristella siksi, että se näyttäisi paremmalta ulospäin kuin oikeasti onkaan. Venettä huolletaan toki tarpeen mukaan, mutta muuten se on aina ollutkin juuri sitä miltä näyttääkiin.  

Venee saapuessa Saksaan, vene on keikkunut aallokossa, mutta keinunta on saanut myös pitämään veneen reunoista tiukemmin kiinni. Ettei vain kumpikaan putoaisi yli laidan ja jäisi matkan varrelta. Ilman juuri tätä matkaseuraa, matka olisi loppujen lopuksi kovin tylsää ja yksinäistä, eikä maatakaan olisi näkyvissä. 

Rakkaani, samassa veneessä ollaan. Pidetään paatistamme huolta edelleenkin, sillä yhdessä oleminen on kuin ikääntyvä viini, se vain paranee entisestään vanhetessaan. 

Kommentit (0)

Rehellisyyden nimissä tunnustan, että elämä Saksassa on tökkinyt toden teolla viimeiset pari kuukautta. On tuntunut vahvasti, ettei mun tai siis meidän koti ole täällä. Tämän tyytymättömyyden jotkut ovat ehkä havainneetkin blogin rivien välistä. On vaikeaa ollut olla tyytyväinen, kun on haaveillut joka toinen tunti esimerkiksi Suomeen paluusta tai uudesta mielenkiintoisesta asuimaasta. "Saksa sucks"- paita olisi ollut ehdoton lempivaatteeni nämä niin kutsutut kitukuukaudet.  

Olen pohtinut, että mistä tämä ylenpalttinen angsti voi johtua? Missä maahanmuuttajuuden vaiheessa tällä hetkellä seilaan? Ja onko kenties sopeutumisessa tullut takapakkia? Vai onko mieleni niin kovasti jatkuvasti muutoksia kaipaava, ettei se vain osaa rauhoittua paikoilleen, vaan kiljuu elämään lisää vaihtelua? 

Vastauksia en ole edellä mainittuihin kysymyksiin löytänyt. Sen sijaan löysin viikonloppuna muutaman pienen ihanan syyn siihen, miksi juurikin meidän koti ON vahvasti täällä: Aikaisin saapuva kevät ja aamuiset "Guten Morgen"- toivotukset tuntemattomien kanssa ovat niitä syitä, miksi molli voittoisten viikkojen jälkeen hymyni on jälleen noussut korviin saakka. 

Kansikuvan kortin sanat toivottavat seuraavaa:

Kaikkea hyvää! Pienet asiat tekevät elämästä suurenmoisen.

Olkoon tämä uusi mottoni :-) 

 

Kommentit (7)

Jonna
1/7 | 

Mullakin välillä rauhattomuus iskee pintaan ja tekisi mieli taas vaihtaa maisemaa (maata)! Mutta toisaalta lasten takia on nyt täällä oikein hyvä. Teillä on toki vähän erilainen tilanne, kun toinen vanhempi on pitkiä aikoja poissa kotoa. Että varmasti sekin tekee arjesta raskaampaa. Ja tämä talvi ja alkukevät oli jotenkin niin sateista ja harmaata, että ainakin minua se ahdisti ja masensi. Nyt kevätauringon myötä tuli ihan uutta intoa ja virtaa ja elämä alkaa taas hymyillä enemmän.

Viherjuuria
2/7 | 

Niinhän se on, että jossain vaiheessa honeymoon on ohi ja alkaa elämä. Kohta kuuden ja puolen vuoden kokemuksella voin sanoa, että kausia tulee ja menee ja eikä siellä Suomessakaan kaikki ole aina vain jeejee-touhua. Alkuhuuman laskettua tulee aina alamäki, mutta jossain kohtaa löytyy tasamaa. Ainakin omalla kohdallani kävi näin :)

Vierailija
3/7 | 

Arki on arkea, ihan sama missä maassa asuu. Siitä arjesta on vain tehtävä juhlaa, niillä pienillä asioilla.

MatkaMartta
4/7 | 

Tsemppiä kituviikkoihin ja loppukoon ne pian. Kyllähän Suomessakin asuessa elämään kuului niitä viikkoja ja kuukausia, jotka eivät olleet ylen onnellisia - osin samoista osin eri syistä kuin ulkomailla asuessa. Helposti sitä ajattelee, että ulkomailla asuvalla ei ole oikeutta valittaa, mutta kyllä on. Toki kannattaa myös miettiä, miten oloaan piristäisi jne. Toivottavasti pian koittava kevät ja kesä piristää mieltä myös siellä!

Terhipe
5/7 | 

Niinhän se on, mitä toisetkin on jo kirjoitelleet, ylä- ja alamäkeä. Uskoisin, että olet löytänyt kotikonstit päästä pois pahimmasta laaksosta - arjen ilot. Jos kerran pienet ärsytykset muuttuu isoiksi, niin sitten täytyy muistuttaa itseään tekemään niistä pienistä iloistakin isoja. 

Minnaj
6/7 | 

Näin se menee. Joka ikinen talvi murjottaa ja miettii näitä tehtyjä valintoja. Mutta kun narsissit ilmestyy tien poskeen värähtää suupieli hieman. Pitkällä tähtäimellä voi aina haaveilla kakkososoitteesta jossain hymysuiden maassa.

Vierailija
7/7 | 

Mulle riitti Saksa kahdeksan vuoden jälkeen. Tajusin, että siellä on sellainen mentaliteetti, missä en koskaan voi tulla 100% onnelliseksi. Niitä aikaisen kevään maita on onneksi paljon muitakin :)

Kotikadullamme on sattunut joitakin päiviä sitten kuolemantapaus. Erään talon aidan viereen on asetettu hautakynttilöitä sekä ruusuja. Tapahtuneesta emme tiedä sen enempää, mutta meidän viisivuotiasta asia mietityttää. 

Kun ensimmäisen kerran kävelimme kynttilöiden ja ruusujen ohitse, pysähdyin ja mietin ääneen: "Mitäköhän tässä on tapahtunut?". Lapsi tietenkin ihmetteli sanomisiani ja selitin hänelle, että kynttilöistä päätellen tässä kohdalla joku henkilö on kuollut. 

Kävellessämme eilen illalla kotiin kadullamme, lapsen suusta alkoi pulpahdella yksi toisensa jälkeen yllättäviä ja vaikeitakin kysymyksiä: 

- Mikä on syöpä? Miksi siihen voi kuolla? Miksi lääkäri ei voi auttaa?

- Mitä kuolemassa tapahtuu? 

- Minne ihmiset menevät kuoleman jälkeen? 

- Milloin minä kuolen? Ethän äiti sinä kuole? 

- Soittaako kuolema ennen kuin se tulee? 

- Miltä kuolema näyttää?

- Heiluttaako kaikki kuolleet meille pilven päältä, kun olemme lentokoneessa?

Kävelimme jälleen kerran kynttilöiden ohi ja lapsi kysyi: "Oliko tämä nyt sitten hautausmaa?" 

Kotimatkamme jatkui uskonnollisemmalla teemalla. Lapsi on käynyt toisinaan täällä Kölnissä suomalaisen seurakunnan järjestämässä pyhäkoulussa ja Jeesukseen liittyvät asiat kiinnostavat häntä kovasti: 

- Miten Jeesus kuoli? Äiti vastaa! Minä haluan tietää!

- Tuleeko Jeesus vielä meidän elämään ja missä hän täällä sitten oikein elelee? 

- Ei se Jeesus voi olla kuollut, kun Anna-Maari (seurakuntamme pappi) puhuu hänestä koko ajan. 

Olen hämmilläni ja pohdin edelleenkin, mistä lapsi on voinut kaikki nämä ajatukset poimia? Miten ja mitä kuolemaan liittyvistä asioista voi viisivuotiaalle kertoa? 

Olen tyytynyt vastaamaan lapselle ympäripyöreitä: Etten minä valitettavasti kaikkea tiedä ja nämä asiat ovat vaikeita ja kuolema on sellainen, ettei siitä voi oikein kukaan tietää. 

Ennen nukkumaan menoa lapsen suusta kuului vielä: "Tiedäthän äiti, että sua rakastan, vaikka kuolisitkin sitten joskus."

Äkkiä silmissäni oli kyyneltulva.                

Kommentit (4)

AnneH.
1/4 | 

Voi byäääh tuo viimeinen lause!! Ihana lapsi. Vaikeita aiheitahan nämä on. Usein käytän itsekin tuota "kukaan ei voi tarkasti tietää" -kuvausta. 

Eau De Cologne
Liittynyt22.6.2015

Oh, niin vaikea aihe. Mutta ehkä tosiaan tuo "kukaan ei voi tarkasti tietää", onkin paras vastaus. Luulisin, että lapselle tärkeintä se, että häntä kuullaan ja vastataan, eikä olla vain hiljaa vaikeiden asioiden äärellä. 

Johanna, Eau De Cologne

TT
2/4 | 

Mä puhun suoraan, niin kuin asia on ja miten itse uskon.
Mamma kuolee kohta, kun on niin sairas. Mamma pääsee taivaankotiin Jumalan luo. Mammalla ei ole siellä mitään hätää.

Myntti
3/4 | 

Itse olen vastannut, että äiti ei kuole tänään, eikä huomenna, eikä toivottavasti vielä pitkään aikaan. Sitäkin lapsi saattaa pelätä, että hän itse, tai äiti, on kuolemassa ihan pian. Omille lapsilleni kuolema konkretisoitui, kun koiravanhuksemme kuoli viime syksynä. Olen ajatellut, että on parempi sanoa, ettei kukaan ole kuolemassa juuri nyt, kuin että vastaisin, että ei voi tietää (vaikka niinhän se on). Mutta epätietoisuus ehkä pelottaa lasta...

Seuraa 

Rakkaudesta Suomeen, rakkaudesta uuteen kotikaupunkiin -ja maahan(kin). Hausfraun arjen pohdintoja, kokemuksia, havaintoja & pientä kipuilua.

Tervetuloa mukaan blogimatkalle!

Podcast: https://soundcloud.com/user-945742987

Instagram: johannacologne

Facebook: Klikkaa tästä

Sähköposti: eaudecologne.blogi@gmail.com

Twitter: @EauDeColBlogi

Teemat

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat