Kirjoitukset avainsanalla asuminen Saksassa

Äitinä en varmaan koskaan tule olemaan valmis ja täydellinen. Pääni yllä ei hohda kultainen rengas eikä kaapissani ole yhtäkään "Vuoden Äiti"- palkintoa. Ei tarvitsekaan, sillä uskon kaikkine puutteineni olevani tyttärelleni rakastava ja turvallinen äiti, se paras kaikista (ainakin jos äitienpäiväkortteihin on uskominen).

Jokaiselle meille äitiys näyttäytyy eri tavalla ja jokaisen äidin kokemukset äitiydestä ovat henkilökohtaisia, näin ollen en voi kuin puhua ja kirjoittaa omasta puolestani. Minulle ulkosuomalaisuus ja Saksaan muutto on tuonut äitinä olemiseen onnen ja ilon tunteiden lisäksi myös haasteita. Listasin tähän alle kolme suurinta haastetta äitiydessä, jotka ovat tulleet vastaan tässä ulkosuomalaisen elämän aikana. 

 

Syyllisyys, tuo olkapäätä kolkuttava hahmo

Tunnen toisinaan syyllisyyttä siitä, että lapsi on joutunut muuttamaan mukanamme kotimaastaan pois. Muuttomme Saksaan ei ole ollut lapsen idea. Olemme vieneet hänet pois läheltä isovanhempia ja isoisoäitiä ja näin ollen emme me, lapsemme tai (iso)isovanhemmat pääse kovin usein nauttimaan toistemme seurasta. 

Syyllisyys siitä, että lapselta on häneltä kysymättä viety mahdollisuus viettää lapsuutta kotimaassaan kalvaa aina välillä mieltä. Hieman salaa olen kuitenkin tyytyväinen, että lapsemme saa elää ympäristössä, jossa hänellä eikä ikätovereilla ole omia kännyköitä.

Hienoa on, että lapsestamme kasvaa kaksikielinen. Tosin tässäkään kieliasiassa ei ole lapsen mielipidettä kysytty. Hänen on ollut vain sopeuduttava saksalaiseen ympäristöön, kulttuuriin ja maan kieleen. Vuosien mittaan saksan kielestä on hänelle tullut vähintään yhtä tärkeä kuin suomen kielestä. 

Tiedän, että lapsuuden voisi viettää kurjemminkin kuin Saksassa vanhempien kanssa, kivaa koulua käyden ja uusien kavereiden ympäröimänä. Mutta tämä on vain jännä juttu, miten se syyllisyyshemmo välillä ravistelee allekirjoittanutta tässä ulkosuomalaisuus - kuviossa. Toisinaan olen miettinyt, että mitä hän tästä kaikesta sitten ajattelee aikuisena. Sopii vain toivoa, että vesilasi on puoleksi täynnä sen kuuluisan tyhjyyden sijaan.

Kieliongelma

Välillä en ymmärrä mitä lapseni minulle puhuu saksaa puhuessaan eikä lapsi välttämättä aina heti saa kiinni omista suomenkielisistä jutuistani. Ja ennen kuin joku ehtii asiasta älähtää, selvennettäköön asiaa hieman. Kyllä, puhumme kotona suomea niinkuin pitääkin. Tosiasia on kuitenkin se, että joskus tulee tilanteita jolloin lapsi sanoo asiansa saksaksi, koska näin on hänelle helpompaa. 

Kirjoitan lisää myöhemmin tästä kaksikielisyys - asiasta, sillä koulun aloituksen myötä asia on puhjennut meillä ns. kukkaan ja kaksikielisyyttä on pitänyt alkaa tutkimaan vähän eri kantilta.

Tähän kieliongelmaan voi lisätä myös kavereiden vanhempien kanssa kommunikoinnin. Välillä en ymmärrä kaikkea ja viestien kirjoittaminen saksaksi vie aikaa. Ja esimerkiksi koulun vanhempain illat ovat aika tuskaisia, kun pitäisi pysyä kaikesta informaatiosta kärryillä. Opettajan ja lapsen lääkärin kanssa voimme onneksi englanniksi selvittää asioita. 

Lapsen ulkopuolisuuden ja irrallisuuden tunne

Välillä lapsi on sanonut, ettei hän kuulu tänne. On sanonut joskus olevansa aivan erilainen, kuin saksalaiset kaverinsa.  Vaikka kielitaidon puolesta koulussa ja muussa elämässä sujuu hyvin, kokee seitsemänvuotias toisinaan olevansa kuin eri planeetalta. Hän sanoo ettei ole saksalainen ja toisaalta Suomi ja suomalaisuuskin tuntuvat hieman oudoilta asioilta. 

Onneksemme koulussa on opettajien ja iltapäiväkerhon ohjaajien toimesta rohkaistu lasta olemaan ylpeästi suomalainen, olemaan ylpeä kaksikielisyydestään ja juuristaan.

Mutta ei tämäkään ole vanhemmalle ihan se helpoin pala kakkua - miten osata tukea lasta kansallisessa identiteettikriisissään, jos sitä nyt sellaiseksi voi kutsua. 

Luulen, että jos asuisimme Suomessa äitiyden haasteet olisi itselleni toisenlaisia ja ehkä olisin äitinä myös erilainen. Toisenlaiset asiat olisivat tapetilla tai veisivät joskus yöunia. Kuka tietää- tämä äitiys kun on aika mielenkiintoinen ja erityinen tehtävä.

 

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, on parempi olla vain hiljaa. Suomessa sanonta on hyvinkin tuttu. 

Eilen ruokakaupassa ostoksia maksaessani, kassatäti osoitti sormella otsallani olevia aurinkolaseja ja sanoi "Teillä on laseissa tahra". Menin hieman hämilleni ja nappasin lasit pois otsaltani huomatakseni, että oikeassahan hän oli. Linssissä oli tahra. Maksoin ruuat ja kiitin informaatiosta. Sillä aikaa toinen asiakas takanani huokaili ja kyseli, että voisinko mitenkään pakata ostoksia nopeasti, sillä hidasteluni vuoksi hän kohta myöhästyisi tapaamisestaan. 

Lapsen koulukaverin äiti kysyi viime viikolla, että miltä on tuntunut asua Saksassa ja miten täällä oikein viihdymme. Kerroin, että vuodet ovat menneet nopeasti, hauskaa on ollut, mutta haasteiltakaan ei ole voinut välttyä. Mainitsin myös, kuinka vaikeaa on ollut tottua siihen, että ihmiset täällä tuntuvat olevan kovin sanavalmiita. Vähintään joka toinen päivä saa kuulla tekevänsä jollain tapaa jonkun mielestä väärin. Tai ainakin niin, että allekirjoittanut kaipaa selvästi pientä ohjeistusta asioissa. 

Koulukaverin äiti nyökytteli. Oli lohdullista kuulla, että minua ymmärrettiin. Pohjois-Saksasta tulevana hänen oli ensimmäisinä vuosina vaikeaa tottua täkäläiseen tapaan. Heidän suunnallaan kun ollaan hieman varautuneempia, tuntemattomiin suhtaudutaan hienovaraisesti eikä suinpäin rynnätä ketään syyttelemään. Tosin kymmenessä vuodessa tähänkin kölniläiseen tapaan kuulemma tottuu. 

Olen parkkeerannut pyörän väärin kaupan eteen. Koskenut ja nostanut toisen pyörää luvatta, jotta sain koirani pois kaupan koiraparkista. Odottanut taksia väärässä paikassa ison kuorma-auton ollessa talomme edessä, johon taksin olin tilannut. Puhunut suomea puhelimeen liian kovaa ja samalla vieläpä nauranut ystäväni jutuille. Lapsi on kiukutellut niin kovaäänisesti, että kadun toiselta puolelta on pitänyt vihaisesti kysyä, mikä teillä siellä on oikein hätänä. Olen sanonut tuntemattomalle kiitos, joka oli ilmiselvän asian vuoksi aivan tarpeetonta. Olen lausunut saksan sanoja väärin. Kun saksani oli vielä ruosteessa, koitin englanniksi selvittää asioita virastossa ja tämänkin tein niin väärin. Tätä tragikoomista listaa voisi jatkaa loputtomiin.  

Siinä missä ihmiset kokevat oikeudekseen puuttua toisten asioihin negatiiviseen sävyyn, toimii tämä kommentointi myös toisinaan positiivisessa valossa. Tuntemattomien kanssa keskustellaan kiinnostuneena ja toisen kivan näköistä takkia tai niitä likaisia aurinkolaseja saatetaan kehua vuolaasti.

Oman suhtautumisen tähän kaikenlaiseen puuttumiseen näin neljän ja puolen vuoden jälkeen voi tiiviistää näin, että samalla kun tekee mieli näyttää keskisormea, hymyilyttää ihan tosi paljon. 

Kommentit (6)

Imejä kun ollaan
1/6 | 

Kummallista. Olen asunut Kölnin maisemissa kohta 50 vuotta ja minulle ei mitään vastaavaa ole melkein koskaan tapahtunut. Jos on muutaman kerran niin olen antanut tuutin täydeltä takaisin. Yksi juttu on mielessä, kun kylän lihakaupan rouva kysyi, alkuvuosina, että mitä saisi SINULLE olla. Vastasin, että mitä SINÄ suosittelet. Eipä sinutellut toista kertaa. Tietäen, että siihen aikaan 70. luvulla ei tosiaankaan sinuteltu. Kuin ulkomaalaisia. Vähän on ajat muuttunut, mutta kyllä vieläkin teititellään henkilöitä, joita ei tunne. Minä pidän reininmaalaisten suorasanaisuudesta.

Eau De Cologne
Liittynyt22.6.2015

Suorasanaisuuteen on ollut totuttelemista, mutta kyllä tästä itsekin pidän. Ja olen myös oppinut sitten tarvittaessa takaisin sanomaan- joten hyvät ja rattoisat oppivuodet nämä ovat olleet :-) 

Johanna, Eau De Cologne

Aino H.
2/6 | 

Aldin kassalla 20 minuuttia ennen sulkemisaikaa kassanhoitaja huomautti, että pakkaamiseni sujuisi nopeammin, jos siirtäisin kärryni kiinni kassapöytään. Omassa päässäni oli jo valmiina kommentti huomauttaa A) pienestä kassalinjastosta B) kassanhoitajan suorituksesta, olihan hän jo tiputtanut avokadoni (joka vieri melko pitkälle, ja jahtaamisen vuoksi pakkaamiseni linjastolla pysähtsy), sekä minua edellä olevan asiakkaan munat (!). Totesin "ach ja!", ja hilasin kärryni lähemmäs kassapöytää. Olen suomalainen...😂

Eau De Cologne
Liittynyt22.6.2015

Mulle on tapahtunut tämä sama Aldissa :-D Tosin kassahenkilö kurkotti kärryn itse kassaan kiinni ja sanoi, että näin se tehdään :-D Tämäkin hämmensi, mutta hyvä vinkin vuoksi sujuukin Aldissa käynnit juohevammin ;-) 

Johanna, Eau De Cologne

Vierailija
3/6 | 

Aino H, minulta olisi varmaan päässyt suusta, että ”kein Stress, bitte“. Niin, ja se ”bitte” eli olkaa hyvä tärkeä sana.

Matkustaja
4/6 | 

Työni puolesta jo vuosia ympäri Saksaa matkanneena olen törmännyt ko. ilmiöön kaikkialla. Riippumatta paikkakunnan koosta tai maantieteellisestä sijainnista. Toisten neuvominen ei myöskään rajoitu ulkomaalaisiin, vaan kunniansa saa kuulla kaikki, jotka esimerkiksi jonottavat väärin (!), ovat hitaita, istuvat junassa väärällä paikalla, puhuvat liian kovaa tai mitä näitä nyt on. Hämmentävä ilmiö ja alkuun todella yllättävä, sillä pitkän saksan lukeneelle on lapsesta asti korostettu saksalaisten hyviä käytöstapoja. 

Kotimme täällä Kölnissä on kohta viisi vuotta ollut jonkinlaisessa välitilassa. Mielessä on ollut ajatus, että tuskin tässä nyt kovin pitkään asumme. Tauluja emme ole seinälle naulanneet, koska olemme ajatelleet, ettei tällä tavalla väliaikaisesti viitsi alkaa tekemään seiniin reikiä. Mikään kovin kallis kodin hankinta ei olisi kannattavaa, sillä kohtahan sitä mahdollisesti pakattaisiin muuttokuormaan tai myytäisiin nettikirpparilla. Sitä kun emme voi tietää sopisiko tavara tai huonekalu miten hyvin seuraavaan kotiimme. 

Toisinaan joku ulkosuomalaisbloggaajista kertoo blogissaan paluumuutosta Suomeen. Kirjoitukset paluumuutosta ovat aina kiinnostavia ja ne saavat miettimään, miltä paluumuutto itsestä tuntuisi juuri tällä hetkellä. Eilen blogissaan Düsseldorfissa perheensä kanssa asuva H niin kuin Hausfrau -blogin Jenni heitti jokavuotiseen tapaansa ilmoille aprillipilan ja tällä kertaa paluumuutosta Suomeen. Tosin tämä ei ollutkaan vitsi, vaan Jenni perheineen on todellakin pian palaamassa Suomeen. 

Jos joku olisi minulle viisi vuotta sitten sanonut, että asumme edelleen Kölnissä vuonna 2019, olisin torpannut ajatuksen täysin. Minä en todellakaan aikoinut viihtyä täällä näin pitkään ja asettaa elämää sellaisiin uomiinsa, jotta elämä Saksassa olisi millään tavalla mukavaa tai mielekästä. "Saksa ei vain ole minun maani", olenhan julistanut tätä ilosanomaa milloin missäkin somekanavassa tai keskustelussa. 

Paluu Suomeen oli aamuni ensimmäinen ajatus ainakin ekat puolitoista vuotta. Tämän jälkeen alkoi "sitten kun palaamme Suomeen"- elämä, josta onkin yllättäen muodostumassa "emme ehkä palaakaan"- elämä. 

Miltä sitten tuntuisi palata nyt Suomeen?

Jos elämäntilaanteemme paluuta vaatisi, tottakai palaisimme. Ja ajatus siitä, että arkea voisi elää omalla äidinkielellä, tuntuisi varmasti helpottavalta. Mielikuvat Suomessa asuvista läheisistä ja ystävistä saavat juuri nytkin mielen herkäksi, sillä jos palaisimme, viettäisimme enemmän vapaa-aikaa tärkeiden ja rakkaiden parissa. 

Hiljalleen sopeutuisimme Suomeen takaisin ja ehkä jo vuoden päästä elämä Kölnissä tuntuisi kaukaiselta. Miten ja miksi ikinä päätimmekään sinne Saksaan lähteä, kysyisimme ehkä itseltämme. Tai kuka tietää, jos vaikka kaipaisimme elämää ulkomailla ja lähtisimme vielä jonnekin, uuteen ja jännittävään, tällä kertaa kauas lämpimään.

Haluaisinko nyt palata Suomeen?

En haluaisi. Muuttohaaveiden sijaan, on aika tullut naulata viimeinkin taulut seinään.

Kommentit (0)

Ajatella, kohta on jo joulukuu! Kuluva syksy on mennyt nopeasti totutellen uuteen ja hieman kurinalaisempaankin arkeen jo ihan aamun aikaisista herätyksistä alkaen. Tuntuu, että arki rullaa tiukalla aikataululla ja suuri osan arjesta vietätäänkin joko koulussa, töissä tai lapsen harrastuksissa.

Tässä lähes kolmen kuukauden aikana on ehtinyt saada jonkinlaisen kuvan siitä, millaiseen kouluun lapsi joka aamu menee. Onko ollut kannattavaa jäädä Kölniin vai olisiko pitänyt lähteä Suomeen sen kuuluisan ja maineikkaan koulusysteemin vuoksi? Meillähän on ollut ikäänkuin yhtenä rajana paluumuutolle Suomeen se, että jos koulu on täällä ihan surkea, niin aina voisimme palata Suomeen ja näin ollen lapsi saisi käydä suomalaisen koulun.

Koulunpäivän rakenne on seuraava:

Koulun kello soi aamuisin 8.05 ja luokassa on oltava viimeistään klo 8.10. Ensimmäisinä viikkoina opettajat noutivat lapset jonossa koulun pihalta luokkaan.

Kotoa mukaan tuotu aamiainen syödään luokassa ensimmäisen välitunnin jälkeen ja opettaja lukee lapsille kirjaa samalla noin 15 minuuttia.

Oppitunnit päättyvät joko 11.45 tai 12.45, jonka jälkeen kaikki iltapäiväkerhoon koulun tiloihin jäävät lapset syövät lounasta kerhon tiloissa. Osa äideistä tulee hakemaan lapset suoraan koulun oppituntien jälkeen jo kotiin. Joissain kouluissa voi olla tilanne, että oppilaita on niin paljon, ettei iltapäiväkerhopaikkaa irtoa. Meidän koulussa sen saivat kaikki halukkaat. Muutama viikko sitten saimme kirjeen Kölnin kaupungilta, että paikka lapsella kerhossa on varma nyt seuraavat neljä vuotta. Iltapäiväkerhosta maksetaan kuukausittainen maksu, joka määräytyy vanhempien tulojen mukaan.

Lounaan jälkeen on kotiläksyjen tekoaika, joita tehdään yhdessä iltapäiväkerhon ohjaajien kanssa. Tämä on siis lapsille pakollista opiskeluaikaa eivätkä he itse voi valita tekevätkö jotain muuta. Pääsääntöisesti läksyt tehdään koulussa, eikä niistä ole tarvetta ottaa kotona paineita ainakaan näin ensimmäisellä luokalla.

Klo 14.30 alkaa vapaa aika ja välipala. Koulu tarjoaa myös harrastuskerhoja lapsille ja meidän Ee käy tiistaisin pelaamassa pöytätennistä ja perjantaisin hänellä on aina Hiphop.

Vanhemmat voivat hakea lapset klo 15-16, joillakin lapsilla voi hoitoa olla ns. pidennetysti klo 17 saakka.

Sen lisäksi, että opettajat ovat osoittautuneet ihan mahtaviksi, ovat nämä iltapäiväkerhon ihmiset myös ihania.

Miten on koulu mennyt:

Lapsi ei ole kovasti itse halunnut puhua koulusta ja se, että miten siellä sitten on oikeasti mennyt on jäänyt vähän pimentoon. Uusia kavereita on löytynyt ja ollaan saatu heitä jo kyläänkin meille. Lisäksi aamuisin hän on lähtenyt mielellään kouluun ja välillä haettaessa on häntä ollut vaikea saada mukaan.

Läksyjä Ee ei ole aina ehtinyt tehdä iltapäiväkerhossa ja välillä niitä on sitten tehty yhdessä viikonloppuisin kotona. Matematiikka on kuulemma ihan hirveää (äitiinsä tullut)! Mutta aivan kuin itsestään, on hän alkanut lukemaan ja kirjoittamaankin koko ajan enemmän tässä syksyn aikana. Ja koska käytössä on kaksi kieltä, ovat saksan sanat ja rakenteet välillä tuottaneet vaikeuksia.

Maanantaina tällä viikolla tapasimme sitten ensimmäisen kerran opettajan keskustelun merkeissä ja oli hieman yllättävääkin kuulla, kuinka hyvin koulutehtävät sujuu ja millainen Ee on oppijana. Vanhemmille ei ole esimerkiksi lähetetty kotiin matikan ja saksan kokeita, vaan opettaja näytti tapaamisessa tuloksia. Ja olihan se yllätys, että matikan kokeesta oli hän saanut sitten 1,5 pistettä vajaa täydet.

Ilmaisin tapaamisessa huoleni lapsen kaksikielisyyden tuottamista haasteista ja opettaja sanoi, että halutessamme voisi hän mennä koulun kolmen muun vieraskielisen kanssa "saksa toisena kielenä"- tunnille. Ja tällä tunnilla Ee sitten oli jo eilen mukana.

Opettajan kertoman mukaan Ee ei ole halunnut puhua suomalaisuudesta eikä Suomesta, mutta maanantaina hän oli yllättäen aamupiirissä todennut, että meidän perhe on erilainen, sillä puhumme suomea kotona... 

Lopuksi:

Olemme olleet yhtä mieltä siitä luokkamme muiden vanhempien kanssa, että tämän koulun suhteen meidän lapsilla on käynyt todellakin onni. Sen tiedän, että kouluissa on täällä Kölnissä paljonkin eroja, enkä nyt en enää ihmettele miksi kouluumme halutaan lapsia asuinalueemme ulkopuoleltakin. Koulu vaikuttaa kaikkinensa erinomaiselta.

Lapsille on järjestetty jo näiden muutaman kuukauden aikana erilaisia teemapäiviäkin. Heillä on ollut liikenteessä käyttäytymisen teemaviikko, koulukiusaamisprojekti kesti kolme päivää ja tänään on vuorossa koulun kirjallisuuspäivä. Tuntuu, että koko ajan tapahtuu jotain. Meidän vanhempien kesken pyörii myös aktiivinen WhatsApp- ryhmä (tai oikeastaan kaksi ryhmää). 

Kun minulta on viime aikoina saksalaiset vanhemmat kysyneet, että mikä siitä Suomen koulusta tekee niin ainutlaatuisen, on tämän meidän täällä kaiken koulumaailmaan liittyvän positiivisen kokemuksen pohjalta vaikea kehuskella kotimaan kouluilla. Miksi täällä ei asiat muka ole yhtä hyvin? 

Kaikille kyselijöille täällä ja kotimaassa voinkin vain vastata, että niin hyvin täällä tällä hetkellä pyyhkii, ettei tarvetta paluumuutolle koulun vuoksi ainakaan ole.

 

 

 

 

 

 

 

 

Kommentit (1)

Jonna
1/1 | 

Kiva kuulla koulukuulumisia 😊. Voin todeta näin kolmen lapsen ja sekä suomalaisen ja saksalaisten koulujen kokemuksella sanoa, että hyvin oli asiat Saksassakin. Ei todellakaan kaduta, että esikoinen vietti ekat viisi kouluvuottaan saksalaisessa systeemissä ja kaikki lapset siirtyivät ihan ongelmitta Suomessa kouluun.

Seuraa 

Rakkaudesta Suomeen, rakkaudesta uuteen kotikaupunkiin -ja maahan(kin). Hausfraun arjen pohdintoja, kokemuksia, havaintoja & pientä kipuilua.

Tervetuloa mukaan blogimatkalle!

Podcast: https://soundcloud.com/user-945742987

Instagram: johannacologne

Facebook: Klikkaa tästä

Sähköposti: eaudecologne.blogi@gmail.com

Twitter: @EauDeColBlogi

Teemat

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat