Olin 14- vuotias, kun isäni kuoli. Oli tammikuun alkua ja silloin oli kovat pakkaset. Olimme sisareni kanssa käyneet ulkona ja isä kysyi, että millainen keli siellä oli. Hän sanoi kohta lähtevänsä hiihtämään. Olimme kaikki olohuoneessa, jossa isä pelasi sisareni kanssa shakkia ja äiti kutoi. Itse tein palapeliä lattialla ja toinen sisareni soitti huoneessa soitinta. Havahduin siihen, kun äitini sanoi isälle, että kuuletko kuinka hienosti sisareni soittaa. Seuraavaksi kuulin kuinka isäni sanoi toiselle sisarelleni, että siirrätkö hänen nappulaansa. Tähän hetkeen kaikki päättyi.

Isä putosi tuolilta lattialle ja se tapahtui kuin hidastetussa filmissä. Sydämeni ” pysähtyi ” säikähdyksestä ja alkoi valtava kaaos. Äiti huusi hätääntyneenä ja itki, sisareni itkivät ja minä menin auttamaan isää. Annoin hänelle tekohengitystä sen jälkeen kun olin käynyt soittamassa ambulanssin. Toimin kuin robotti, niinkuin oli opetettu ensiapukurssilla, jossa juuri syksyllä olin käynyt yhdessä äitini ja tätini kanssa.

Ambulanssi tuli ja äiti lähti isän mukana. Soitin meille lapsille taksin ja menimme perässä sairaalaan. Matkalla katselin Naistenlahden voimalaitoksen piipuista pystysuoraan nousevaa savua ja kuulin kuinka sisaret lohduttivat toisiaan: ”kyllä isä saadaan pelastettua.” Minuun oli laskeutunut syvä rauha, sillä tiesin, että minulla ei ole enää kiire mihinkään. Sillä se mitä olin eniten pelännyt, tapahtui.

Kiire loppui, sillä olin koko edeltävän vuoden pelännyt, että isälle tapahtuu jotain. Kun olin koulussa, minulla oli kiire kotiin varmistamaan, että isällä on kaikki hyvin. Hiivin jopa joskus yöllä tarkistamaan toisten nukkuessa,  että hän hengittää. 

Kerran nuorempana olin kaverin luona leikkimässä, kun tunsin äkisti kipua koko kropassa ja juoksin kotiin kysymään äidiltä, että onko isä jo tullut, kun hän oli maalla käymässä sisareni kanssa. Olin käynyt jo monta kertaa kyselemässä ja äiti hermostui minun ravaamisen. Kun taas tulin kysymään, äiti kertoi, että isä on ajanut matkalla kolarin. Auto romuttui täysin, mutta isä loukkasi vain jalkojaan ja sisareni oli kunnossa. 

Minulla oli ihana isä ja olin niin isän tyttö.

Äiti sairastui rintasyöpään kun olin 41-vuotias ja sairauden toteamisesta hän eli vielä kaksi vuotta. Äidin sairaus erkaannutti meitä sisaria, sillä meillä oli kolme erilaista tapaa käsitellä äidin sairautta, jossa oli huono ennuste. Yksi sisarista toivoi, että äidille ei annettaisi ’väärää” toivoa, vaan annettaisiin hänelle mahdollisuus hyvään saattohoitoon. Toinen sisarista ei oman traagisen elämäntilanteen vuoksi pystynyt tukemaan sairastunutta niinkuin olisi halunnut. Minä ajattelin, että niin kauan kuin on elämää, on päiviä elettäväksi, vaikka sitten vakavasti sairaana.

Päätin seistä äitini tukena ja muistuttaa häntä elämästä. Hän jatkoikin elämäänsä hoidoista huolimatta niin normaalisti kuin saattoi, ja yritin olla hänelle avuksi tarpeen mukaan. Matka oli rikas ja antoisa, sillä opin tuntemaan äitini paremmin kuin koskaan aiemmin. Kuuntelin hänen tarinoitaan lapsuudesta, aikuisuudesta ja sen tuomista iloista ja suruista, menetyksistä... Meistä tuli ensimmäistä kertaa kaksi sukupolven naista, jotka jakoivat toisilleen omat elämänsä tarinat.

Ennen kuolemaansa äiti kysyi minulta, että kun nyt näen molempien vanhempien kuoleman, niin kumpaa tapaa pidän parempana? Nopeaa ja äkillistä lähtöä vai sairauden myötä seuraavaa. Olen miettinyt tätä, mutta en osaa vastata tähän kysymykseen. Äitini kertoi minulle oman mielipiteensä ja hän kysyi tätä, koska hän oli koko ikänsä ollut kiinnostunut ihmisistä ja ihmisluonnosta.

Minulla oli ihana äiti ja olin niin äidin tyttö.

Kommentit (0)

Seuraa 

Nainen, yli 50 v. Kokemuksellinen elämäkoulu, puutarhuri, markkinointiassari, yrittäjä kauneusalalla. Eläinrakas kahden koiran emäntä, kolmen pojan äiti, etsivä kokija, kiinnostunut kuuntelija,... ennenkaikkea elämän seikkailija ja innostunut eläjä.

Hae blogista