Aika. Mihin se menee? Ja mistä sitä saisi lisää? 

Kun herra Vadelma syntyi, vähän yli kuusi vuotta sitten, aika menetti hetkeksi merkityksensä. Vuorokauden ajalla ei ollut väliä. Joka päivä ei ehtinyt ulkoilla eikä aina yöpaitaa ollut kerinnyt vaihtaa päivävaatteiksi ennen isännän kotiintuloa. Oikeastaan en edes muista tuosta ajasta mitään. Onneksi on valokuvat ja videot.

Herra Vadelman vauva-aikana myös oletin kehon muuttuvan ihan vain omia aikojaan. Täysimetin ja siinähän painon pitäisi pudota ja vatsan kadota. Kukaan ei kertonut, ettei niin käy. Herra Vadelman raskausaika toi minulle 26 kiloa, joiden pudottaminen ei ollutkaan ihan helppoa. Ensimmäinen raskaus oli aikaa, jolloin olin ensimmäistä kertaa elämässäni lihava. Sitä ennen olin aina todella tarkka syömisestäni ja liikkumisestani, kilpaurheilu-taustani on varmasti vaikuttanut tähän. Raskausaikana en kuitenkaan uskaltanut liikkua, koska tarkkailin kehoani jatkuvasti ja jokainen pienikin outo tunne sai minut lepäämään. Ja syömään suklaata. Myöskään herra Vadelman synnyttyä en uskaltanut, halunnut, jaksanut liikkua niin, että paino olisi lähtenyt putoamaan ja kunto nousemaan. Minulta kysyttiinkin seuraavana kesänä, että odotanko jo herra Vadelmalle pukkusisarusta. Tokihan se loukkasi.

Kun aloin odottaa herra Vintiötä, oli lähtöpainoni sama, mutta raskauskiloja kertyi vain 14. Koko raskausajan sauvakävelin 3-4 kertaa viikossa, tunnin kerrallaan. Lenkkiseurana oli usein äitini ja herra Vadelma puuhaili tämän ajan isännän kanssa. Aikaa tuntui olevan hyvin, ehti laittaa ruokaa, sisustaa silloin meille uutta kotia, nähdä ystäviä, harrastaa.

Nyt neiti Kesäheinän kanssa on koko ajan kiire. Vai luonko itse sen kiireen? En tiedä. Ehkä tämä koko tilanne on niin sekava, että sekin osaltaan luo kiireen ja stressin. Kaikki vaatteet kasseissa, kun eivät mahdu kaappeihin, makuuhuone toimittaa vauvanhoito-, toimisto-, vaate- ja olohuoneen virkaa. Harrastamaan ei juurikaan ehdi, koska isäntä on kaikki illat raksalla ja lapset muutenkin mummulassa.

Neiti Kesäheinä toi mukanaan vain 10 ylimääräistä kiloa, joista olen jo päässyt eroon. Raskausaikana liikuin loppuun asti, kävelemällä, venyttelemällä, kahvakuulaamalla. Nyt olen aloittanut vauvajumpan ohjaamisen kerran viikossa, jossa hiki ja huumori lentää. Lisäksi ohjaan kahden muun äidin kanssa pojille liikuntaa, jossa yritän päästä itsekin edes vähän liikkumaan. Äitisählyyn olisi tarkoitus mennä vielä ennen joulua.  Jos vaan ehdin ja saan lapset hoitoon. Jos vaikka joskus päästäisiin uuteen kotiin, niin isäntäkin ehtisi olla lasten kanssa.

Miksi en vain jätä lapsia mummulaan ja lähde lenkille tai muualle harrastamaan? Mummu ja pappa ovat päivittäin monta tuntia lasten kanssa ja heillä on omatkin menonsa ja harrastuksensa. Mummu on vielä mukana työelämässä ja pappa auttaa raksalla päivittäin. He ovat antaneet kotinsa meidän käyttöömme ja olemme sen täysin vallanneet. Kellään ei tällä hetkellä ole omaa elämää, joten koen velvollisuudekseni yrittää keventää taakkaa edes olemalla lasteni kanssa. Jonka toki teen erittäin mielelläni. Mutta välillä äitiä väsyttää, koska mummulassakin on ruuanlaittoa, pyykinpesua, siivousta, kaupassakäyntiä.. Ja koska olemme toisten kodissa, toisten aikataulujen mukaan mennään. Vaikka ei ole sisustamista, pihahommia eikä ystävien tapaamista (koska en voi kutsua heitä toisten kotiin) tuntuu kiire olevan silti. Miten se on mahdollista? Miten pääsisi siitä syyllisyydestä, ettei ehdi olla tarpeeksi lastensa kanssa ja hoitaa samalla itseään? Koska sehän on totuus, että jos äiti voi huonosti, kaikki voivat huonosti. Miten tästä elämästä tulikin näin mahdotonta?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Toiset tykkää puurosta hillolla, toiset sokerilla ja maidolla. Yhdet pitää pikapuurosta, toiset marjoilla ja raejuustolla maustettuna,  kolmannet eivät voi sietää, koska ovat syöneet sitä liikaa.  Kaikkia makuja mahtuu jo meidänkin perheeseen. Ja muutakin kuin puuroa.. Koskaan ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu.