Ilmassa on vähintäänkin suuren urheilujuhlan tuntua, kun koululaisten ja päiväkotilaisten repuista kaivetaan pakettia ja korttia piiloon. Päiväkodilla järjestettävää lapsi-äiti-aamupalaa on odotettu melkein yhtä suurella hartaudella, kuin vappua. Jopa suuremmalla hartaudella, kuin viikottaista karkkipäivää. Edwardia lainatakseni "sunnuntaina on äidin nimipäivä". Sovitaan vaikka niin. 

Sain kunnian viettää äidin nimipäivää ensimmäisen kerran keväällä 2006. Edwardin ollessa vauvoista aamu-unisin (tämä on totista totta!), heräsin oikeasti, en vauvan aamusyöttöpuuhiin, vaan siihen, että sänkyyn tarjoiltiin aamupalaa. Mies oli käynyt kerrostalon takapihalta poimimassa valkovuokot ja tarjottimella oli "kaikkia sun herkkuja". Toisin sanoen sievä sekoitus perunapiirakoita, jacky makupalaa, sekä suffelipuffeleita. Vaikka enää en kaikkea edellä mainituista luokittelisi lempiherkuikseni, voin sanoa, että aamupala meni parhaat aamupalat ikinä-Top5:n. Heittämällä.

Kuten meni se äidin nimipäivä-aamupala, kun olimme juuri muuttaneet nykyiseen kotiimme. Edward oli taapero. Topo oli vauva. Aurinko paistoi. Mies tarjoili pihalla croissantteja, hedelmiä, kahvia ja kuohuvaa. Luokittelisin kaikki edellä mainituista tätä nykyä lemppari elintarvikkeikseni (kyllähän kuohuvakin sellaiseksi lasketaan?). Olimme miehen kanssa pohjattoman polleita ja onnellisia: olimme kahden pojan vanhempia, aurinko paistoi. Ja me ryökäleet söimme äidin nimipäivän-aamupalaa omalla pihalla. Ei voisi maailmassa asiat paremmin olla. Tuo aamupala menee heittämällä elämäni parhaat hetket-Top10:n. 

Vaikka elämä on sen jälkeen väilllä heitellyt isommallakin kouralla, yksi asia ei muutu. Se, että eritoten näin ennen äidin nimipäivää, tunnen suorastaan imelän suuria onnen ja kiitollisuuden tunteita. Siitä, että saan olla kolmelle näin kerrassaan mainiolle ja täydelliselle herrasmiehelle se ihminen, jota muistetaan äidin nimipäivänä. Maailma on täynnä sylejä, jotka jäivät tyhjäksi, ja sylejä, josta oma lapsi on lentänyt enkeliksi taivaaseen. Minulla on täällä kolme virtaa täynnä olevaa miehen alkua. Miehen alkua jotka hyvässä ja pahassa tekevät joka päivä selväksi sen, että me olemme miehen kanssa heille ne maailman tärkeimmät ihmiset.

Kun Topo katsoo minua syvälle silmiin ja sanoo ääni hellyyttä väpättäen "iisii", olen onnellinen. Siitä, että hän kertoo minulle, minun olevan tärkeän. Ja että hän omalla tavallaan kertoo sen, miten paljon hänelle merkitsee se, että isi, mies, on viettänyt niin paljon kahden keskistä laatuaikaa Topon kanssa, äiti-ihmisen ja tehotiimin keskittyessä kaupungilla luuhaamiseen, tai muihin juttuihin, jotka eivät ole Topolle mukavia. Sitten tulee se päivä, kun Topo menee sohvalla miehen viereen kiehnäämään, katsoo tätä lempeästi silmiin ja sanoo kauniilla äänellään "äiti". Äiti, isi, yksi sama; maailman kauneimpia sanoja kummatkin. 

Edward ja Sampu tekevät päivittäin selväksi, ilman äidin nimipäivääkin, sen, että tässä ollaan tärkeitä ihmisiä, tärkeässä pestissä. Vaikka Sampu pikkuhiljaa alkaa ajoittain osoittaa suosiotaan enemmän perheen miespuoleiselle aikuiselle, on äiti-ihmisen syli se, josta löytyy suurin lohtu pahan paikan tullen. Vaikka mies on se, joka keksii parhaimmat riehumisleikit, on Edwardista äiti-ihminen yhä se, jonka kanssa on paras tehdä läksyt ja jonka kanssa hän haaveilee tekevänsä eväsretken heppatalleille. Eväinä on maitoa, pillikaakaota, pullaa ja leipää. Ei kuulosta hullummalta!

Henkilökohtaisesti äidin nimipäivä on vuoden lempijuhlapäiväni, sekä lempipäiväni ihan siitä syystä, että silloin poimitaan tämän äitipuuhan  maukkaimmat hedelmät puusta. Nautitaan jälkikasvusta, syödään herkkuja. Eikä mietitä kotitöitä, töitä, saatikka muita maailman murheita, hetken vertaa. Silloin ollaan vaan äiti-ihmisiä, isiä ja lapsia. 

 

Seuraa