Koin luultavasti harvinaisen myöhään ahaa elämyksen sen asian suhteen, että äiditkin ovat ihmisiä. En oikein muista hetkeä, enkä vuotta, näin ollen en myöskään ikää, jolloin tämä äitiasia löi tajuntaani, kuin salama kirkkaalta taivalta. Mutta oivallus oli suorastaan maailmaani mullistava. 

Kun Oy ÄitiPalvelu Ab:n sulkemisaika on ollut jo mennyt jo aikoja sitten, tiuskaisin eräänä arki-iltana, aivan liian myöhään kukkuneelle Sampulle, että "kuule, mulla on muutakin virkaa tässä maailmassa, kuin olla sun äiti. Meneppä nyt nukkumaan, niin minä olen hetken minä". Ensin Sampun kasvoille levisi tyrmistyneen hämmentynyt ilme, jonka jälkeen häntä alkoi naurattamaan. Neljävuotiaan suunnattomalla viisaudella hän totesi yhä nauraen "etkä ole, sä olet mun äiti". No, viisauden ja totuuden siemenhän lauseessa piili. Kas kun muutaman kuukauden päälle kymmenen vuotta elämästäni olen ollut etupäässä äiti. Enimmäkseen erittäin arvostettava titteli, jota kannan suunnattomalla ylpeydellä. Toisina hetkinä titteli, jonka voisi enemmän, kuin kernaasti laittaa kiertoon. Samoin, kuin ne titteliin edellyttävät tyypit.

Vaikka ymmärsin tuon äiti-ihmis asian jo "joitakin" vuosia sitten, en osannut sisäistää mitä se oikeasti tarkoitti, kuin vasta siinä vaiheessa, kuin minusta itsestäni tuli äiti. Ja eritoten vasta siinä vaiheessa, kun eräänä syyspäivänä seisomme Lastenlinnan edessä. Minulla on sylissäni viiden kuukauden ikäinen Topo. Käsipuolessa kahden vuoden ikäinen Edward. Siinä sisäänkäynnin edessä, purskahdan itkuun. Saan itkun lomasta tyrskittyä pihalle sanat "Edwardilla ei ole kaikki hyvin. Eikä tule ikinä olemaan". Minun äiti-ihmiseni halaa minua kovaa. Ja sanoo ne ainoat oikeat sanat sillä hetkellä, tässä maailmassa "Ette ole yksin. Nyt tullaan viettämään paljon aikaa yhdessä." 

Niinhän me teimmekin. Vaikka taivas oli tipahtanut niskaan, minun äiti-ihmiseni piti huolen siitä, että en jäänyt kotiin kyyhöttämään kahden pikku-ukon kanssa päivisin, miehen ollessa töissä. Olen instagramissa törmännyt monesti sanaan "materialismionni" ja ymmärrän kyllä tasan tarkkaan mitä sillä tarkoitetaan. Muistan yhä ne mustat nahkasaappaat, jotka olivat juuri täydelliset, ja enemmän kuin täydellisen hintaiset. Sen taivaan niskaan putoamisen jälkeisellä kaupunkireissulla löysin ne. Ja olin hetken todella onnellinen. Olkoonkin, että se oli sitten vaikka sitä materialismionnea, väliäkö sen. Tärkeintä oli edes pieni onnen pilkahdus. Se loi uskoa siihen, että taivas hilautuu pikkuhiljaa omille paikoilleen sieltä niskastani. Ja että elämä jatkuu ja voi olla ainakin ajoittain varsin onnellistakin elämää. 

Olen seissyt toisenkin kerran siinä täsmälleen samassa paikassa, Lastenlinnan etuoven edessä. Syksyisenä päivänä. Vauva sylissä. Minun äiti-ihmiseni vieressäni. Tuolla kerralla usko ja toivo oli hetkellisesti menetetty. Vauva oli Sampu. Sampullakin oli suuri tuntematon. Minä pelkäsin. Pelkäsin sitä, että menetän Sampun. Tai jos en menetä, niin "hänestä tulee niinkuin Topo". Tiesin, että me emme jaksa "kahta Topoa". Surin. Surin sitä, että minun vauvani on huono olla. Ja surin suunnattomasti sitä, että en saa ikinä kokea huoletonta vauva-arkea. Ilman sitä suuren tuntemattoman varjoa. 

Silloin minun äiti-ihmiseni sanoi taas ne sanat "et ole yksin, nyt tehdään paljon juttuja yhdessä". Ja niin me teimme. Eräänä päivänä, ostoskeskuksessa harhaillessani minulle myyntiin salijäsennys. Silloin tiesin, että taas oltiin hyvää matkaa menty eteenpäin selviämistaistelussa. Toivo ja usko alkoivat jälleen nostaa päätään. Tiesin, että voin olla taas onnellinen. Bonuksena löysin uuden harrastuksen. Joka on kuulunut elämääni melkein yhtä pitkään, kuin Sampu. 

Minun äiti-ihmiselleni haluan sanoa, että nyt tiedän tasan tarkkaan, mistä se kaikki voima ja ne oikeat sanat ovat kummunneet. Ne eivät ole sisäänrakennettuja, ainakaan useimmilla. Ne ovat opittuja. Opettajina ollen ne tyypit, tyttö- tai poikasellaiset, jotka ovat tehneet meistä äitejä. Niiden tyyppien eteen oikeasti kävelisi vaikka läpi harmaan kiven. Välillä he tekevät meistä mielipuolia temppuilullaan. Heittämällä taannutaan samalle tasolle uhmaikäisen kanssa. Toisena hetkenä valvomme yötä päivää, sydän huolesta pamppaillen. Ja sitten on niitä hetkiä, kun sydämessä läikähtää ja mieleen tulee ajatus "miten ketään voi rakastaa noin paljon". Ja kaikki te jotka mietititte, että miksi me vanhemmat jaksamme sumeilematta näytellä oikealle ja vasemmalle jälkikasvumme valokuvia: no siksi, koska hehän nyt kertakaikkian ovat universumin hurmaavimpia luomuksia! (siis niinä hyvinä hetkinään!)

Niin ja äiti-ihmiseni: tätä nykyä hiffaan varsin hyvin sitä, että äiditkin ovat ihmisiä. Asia jota yritän jälkikasvulleni toistaiseksi huonolla onnistumisprosentilla opettaa. Mutta ehkä hekin joku päivä kokevat sen elämää ravistuttavan ahaa elämyksen ihan itsekseen? Jään mielenkiinnolla odottamaan. 

Seuraa