Torstai-iltapäivällä, työpäivän ollessa pulkassa, laapustin (no okei, kiirehdin, koska lähden aina yltiöoptimistisena työpaikalta hieman liian myöhään) bussille ja nautin taivaalla paistelevasta auringosta. Loistava työviikko takana, pitkä viikonloppu edessä. Illalla oli ohjelmistossa Sampun kevätjuhla, sen jälkeen koko viikonloppuna: ei mitään. Mietin mielessäni syntyjä syviä, kuten: voi kun Topo nukkuisi kunnon yöunia. Viime aikoina aivan liian usein päivä on alkanut kello 04-05 välillä ja koska tässä ei olla ihan eilisen teeren tyttöjä, aikaiset aamut  kyllä tuntuvat. Väsyttää, jopa siinä määrin, että nukahden kesken illan saippuatärkeyksieni. Sokeria tekee mieli. Ja ihan oikeasti naama roikkuu. Tämä huomio vei allekirjoittaneen jopa sellaisiin äärimmäisyyksiin, että melko huolettomana ihon hoitajana kävin ostamassa itselleni naamion. Joka odottaa kauniisti, kauniissa paperipussissa, sitä hyvää hetkeä, jolloin se pääsee testiin. Ja naaman roikkuminen loppuu siihen (eikö?).

Kesken mietintöjen sain ahaa elämyksen: niin, mä olen omaishoitaja. Toki olen siis tiedostanut olevani omaishoitaja jo siitä asti, kun kaupunki tästä tuplapestistä vuosia sitten päätöksen teki. Ensin asia tuntui vaikealta, sitä ei halunnut miettiä. 10 vuotta sitten en tuntenut käsitettä omaishoitaja. Ja ajatus siitä, että äiti olisi lapselleen omaishoitaja tuntui… absurdilta. Mutta nykyisin, omaishoitajuus on juttu, jota ei edes oikeasti muista miettiä. Muutoin kuin ollen kiitollinen siitä, että omaishoitajuuden myötä moni arjen tärkeä tukiasia on järjestynyt. Siis kunnes yhtäkkiä, aurinkoisena iltapäivänä, kesken laapustamisen sain tämän ahaa elämyksen. Jalostin ajatustani eteenpäin; missä menee se raja, että milloin olen äiti, ja milloin omaishoitaja? Onko se niin, että kello 04 yöllä kahdeksanvuotiaan lapsen äiti-ihmisen kuuluisi noin niinkuin pääsääntöisesti vielä nauttia yöunistaan. Joten jos herään silloin, niin heräämisen hoitaa omaishoitaja, ei se äiti-ihminen? Kun lähden töistä torstai-iltapäivänä kotiin, sanonko, että vietän huomenna vapaapäivää, vai kerronko hoitavani toisen duunin asioita? Paperihommia, soittoja, kopiointeja, skannauksia. Olenko perjantaina vapaalla oleva äiti-ihminen, vaiko töissä oleva omaishoitaja? 

Bussille päästyäni, kaivoin kännykkäni esiin, uppouduin somen ihmeelliseen maailmaan. Ja unohdin omaishoitaja-ajatukset. Kunnes iltasella bongasin itsestäni ja työkaverista töissä otetun, Facebookissa jaetun, valokuvan. Ensimmäinen ajatus oli "hirveä tankki". Kyllä, juuri näin. Näytin miehelle kuvaa kauhistuneena "mä niin lähden fatcampille". Miehen spontaanin reaktion ollessa "sä näytit tosi hyvältä tossa mekossa". Oman päällimäisen ajatuksen yhä ollessa "mä niin lähden fatcampille", jota seurasi ajatus "heti karkkipäivän jälkeen". Olin siis hillonnut päivätolkulla keittiössä irtokarkkipussia karkkipäivää varten. Ja eihän sitä nyt jätetä tuhoamatta sen takia, että työpaikalla otetussa valokuvassa (niin ja ehkä noin niinkuin yleisesti ottaen muutenkin) jonkin asteinen dieetti ja kuntopiiri olisi oikeasti prioriitteettilistalla tärkeämpi juttu. 

Vapaapäiväni aamuna heräsin pohtimaan tätä painoasiaa uudemman kerran. Tiedän liikkuvani. Enkä syö äärettömän epäterveellisesti, todella suuria määriä. Joten olisiko niin, että se toinen tehtäväni: omaishoitajuus, aiheuttaisi sen, että väsymys näkyy ja tuntuu muuallakin, kuin roikkuvassa naamassa? Vaikka siinä, että aineenvaihdunta hidastuu. Kuten se aikuisten oikeasti tutkimusten mukaan tekee, univelan kasvaessa tarpeeksi suuriin mittasuhteiisiin. Joten, sen sijaan, että siirrän sänkyjä paikoiltaan, teen järjettömiä suursiivouksia, ja ährään mieslaumalleni tuntitolkulla ruokaa, teen jotain radikaalia. (jotain jota mies säännöllisin väliajoin viisaana ihmisen muistaa ehdottaa): Vietän äiti-ihmisen ja omaishoitajan vapaapäivää. En siis myöskään hoida yhtään puhelua minkään maailman instassiin ja ainoat sähköpostit jotka aion kirjoittaa tänään, ovat ystävien kanssa vaihdettuja kuulumisia plus juoruilua. Go me!

Sampun saadessa myös viettää vapaapäivää päiväkodista, olemme aamuisen koiranulkoilutuslenkin jälkeen heittäneet Roopelle pihalla frisbeetä, syöneet vastoin kaikkia sääntöjä aamupalat sängyssä, korkanneet sen irtokarkkipussin ja seuraavaksi suuntaamme kirppikselle. Jonka jälkeen herraseuralaisen toivomuksesta ohjelmistossa ovat pullakahvit ulkona. Veikkaan villisti, että vapaapäivämme on niin täynnä vapaata ohjelmaa, että ruokatarjoilusta vastaavat tänään ne toiset äidit, ei tämä äiti-ihminen. Sen verran aion lipsua ruotuun, että illalla, miehen kotiutuessa töistä, ohjelmistossa on joko juoksulenkki, tai iltajumppa. Ei niinkään (no joo, kyllä niinkin) sen kuvan vuoksi, vaan sen vuoksi, että liikunnasta vaan sattuu tulemaan hyvä fiilis. Äiti-ihmiselle ja omaishoitajalle. 

 

 

Seuraa