Työnantajani lanseerasi uuden brändin, johon tietenkin kuului myös uusi slogan. Tai uusia sloganeita. Yksi niistä osui, kuin metrin halko: "Elämä on rikkaus".

Sloganin tarkoitus viittaa ehkä enemmän työnantajan genreen. Itseäni se kosketti ennenkaikkea kotigenressä.

Olemme olleet tilanteessa, jossa Edwardin elämä on ollut epilesian siivittämää nytkyä nytkyn perään. Makoilua lattialla, valvomista öisin. Topon kanssa elämä on ollut vuosia kivun ja huonon olon siivittämää. Migreeniä, epilepsiaa, muuten vain epämääräistä huonoa oloa. Katson vanhoja valokuvia: ensin sydämessä läikähtää kaiho. Voi kun pojat ovat olleet joskus noin pieniä. Heti perään mietin: onneksi olemme tässä ja tänään. 

Koska tässä ja tänään elämä todellakin on rikkaus. 

Kun Topo katsoo iPadiltaan samaa Pingu pätkää kymmennettä kertaa peräjälkeen. Kikattaa Pingun jutuille ja yrittää kömpelösti äiti-ihmisen kainalossa viittoa hattua, koska Pingu painaa pätkässä hatun päähänsä, elämä on rikkaus. Topon on hyvä olla. Häntä naurattaa. Hän yrittää ensimmäisen kerran ikinä viittoa jotain ihan itse. 

Kun Sampu tulee päiväkodista kotiin, naama loistaen, ja kertoo, että luisteli tänään ilman kelkkaa, elämä on rikkaus. Hän osaa kertoa asiat ihan itse, omin sanoin. Kun hän on talven ensimmäisen enimmäkseen kaatuiluun keskittyvän luistelukerran jälkeen saanut a) uudet luistimet (entiset olivat virheharkintojen virheharkinta, halpa ei todellakaan aina ole hyvää) b) hiffannut luistelun jujun, elämä on rikkaus. Lapsi joka puhuu JA luistelee. Ja tyyppi on vasta neljävuotias. Huimaa! 

Kun Edward katsoo kalenteria, näyttää siitä 14. päivän kohtaa ja kertoo, että "helmikuun 14 päivä on ystävänpäivä", kysyen perään, voidaanko silloin leipoa suklaakakkua, elämä on rikkaus. Meidän kymmenenvuotias tyyppi, jonka ei pitänyt ehkä ruveta puhumaan a) puhuu b) opettelee mitä kalenteri ja kalenterissa olevat päivämäärät tarkoittavat. Huimaa rikkautta. Kun hän juoksee iltapäivällä ulko-ovesta sisälle, naama loistaen, ja selvittää että tänään on torstai, ystävä tulee kylään, elämä on todellakin rikkaus. Puhetta, viikonpäivien hahmottamista ja ystäviä: niin rikasta. 

Elämä on rikkaus myös siellä työpaikalla. Vaikka aamuherätykset ovat aina ja ikuisesti syvältä, maanantait hankalia ja joskus työpäivät enemmän tai vähemmän stressaavia, on rikkautta saada käydä töissä. Pystyä sovittamaan kotielämä ja työ. Se on sellaista rikkautta, josta en vielä kaksi vuotta sitten osannut edes haaveilla. Koska kuvio vaikutti täysin utopistiselta. 

Kun istumme miehen kanssa sushiravintolassa, ummikkoina pähkäillen ruokalistan kanssa ja hihitellen sitä, mitä mahdollisesti olemme sushiamatööreinä tilanneeetkaan iltapalaksi, elämä on rikkaus. Kaikkien vaikeuksien jälkeen osaamme yhä viettää aikaa yhdessä. Nauraa. Olla. Nauttia. 

Vaikka työnantajani ajaakin ehkä sloganillaan takaa jotain vähän muutakin, kuin arkipäivien pieniä rikkaita hetkiä, niin minulle se tarkoittaa tasan tarkkaan sitä, että: Elämä on rikkaus. Arki. Auringonlaskut. Kaupunkipäivät. Välillä ne aikaiset herätyksetkin. Kun aamu sujuu harvinaisen leppoisasti ja kaikki lähtevät suuntiinsa: kouluun, päiväkotiin ja työpaikoilleen hyvillä fiiliksillä. Hyvävointisina. Se on sitä suurinta rikkautta. 

Seuraa