Olen elänyt varsinaisessa tunteiden aallokossa viimeiset pari viikkoa. Voitte kysyä vaikka mieheltä… Jolla on ollut etuoikeus ja kunnia (tai sitten ei…) olla tunteiden tulkin ykköskuuntelija. Niin aikaisin aamulla, keskellä päivää, kuin illan pimeinä tunteina. En oikein osaa sanoa mitä syyttää: hektistä arkea? Elämää? Sitä, että en voittanutkaan Keno arvonnassa 48 miljoonaa euroa ja parantanut sairauksia, sekä lopettanut sotia siinä samassa myräkässä? Sitä, että töissä on tekemistä enemmänkin kuin omiksi tarpeiksi? Tiedän vain, että meno on ollut kaikkea muuta, kuin rauhallisilla vesillä seilaamista. 

Olen todennut työpaikalla tasaisin väliajoin, että allekirjoittaneella on x-määrä ajatuskapasiteettia. Jos pöydälle sattuu saman päivän aikana liian montaa kiperää keissiä, niin kapasiteetti loppuu. Ihan kertakaikkisesti. Nyt parin viimeisen viikon aikana ne kiperät keissit ovat olleet arkipäivää. Joka tunti. Joka päivä. Kapasiteettia on siis kulutettu, ja huolella. Iso pyörä pyörii eteenpäin harvinaisen jähmeästi. Mietin viisi kertaa päivässä, että a) en osaa b) en todellakaan tule oppimaan. Todetakseni päivän päätteeksi, että a) osasin, ainakin jotain b) ilmeisesti opin, ainakin jotain. Ja jäänyt odottamaan kauhunsekaisin tuntein seuraavaa päivää. 

Topon kanssa elämä on ollut vähän nuoralla taiteilua. Emme oikein tiedä, että mistä tuulee. Ainoa juttu minkä tiedämme on se, että tuuli ei ole mikään lempeä, leppoisa etelätuuli. Enemmänkin satunnaisesti milloin mistäkin suunnasta puskeva puhuri. Hetkellisesti mennään lujaa juuri oikeaan suuntaan, vain jotta seuraavassa hetkessä suuntaa kääntyy totaalisen väärään. Topo on nukahtanut koulussa keinuun. Heittäytynyt x-asentoon kaupan ulko-oven edustalla ja kirkunut niin, että oikeasti vieressä olijoilta on menneet korvat lukkoon ja kuulokapasiteetti tippunut muutamalla pykälällä. Puhumattakaan siitä, että juuri niinä päivinä, kuin olet kuvitellut viettäväsi "nukkuma-aamua", Topon päivä on lähtenyt käyntiin kello 4.45. Elämä on siis tälläkin rintamalla hankalaa keissiä. Ei onneksi jatkuvalla syötöllä, mutta siinä määrin tarpeeksi, että jännitystä on ilmassa, päivittäin. 

Olen miettinyt monena päivänä (ja ehkä mahdollisesti ääneen huomioni miehelle julkituonut), että en tiedä kuinka kauan jaksan tällaista elämää. Ainaista kiirettä, unohtelua, kertakaikkista riittämättömyyden tunnetta. Todetakseni mietintöjen perään, että tämä liene asia, jota mietitään jokaisessa lapsiperheessä, jossa perheen aikuinen, tai aikuiset yrittävät jollain kauniilla tavalla nitoa yhteen perhe-elämää ja työntekoa. Hiljaa mielessäni antanut itselleni ohjeistuksen: rentoutua ja olla valittamatta. Huomatakseni seuraavassa hetkessä, että en todellakaan ole rento. Ja valitan aikalailla. Jossain piireissä tavastani puhua, voitaisi käyttää nimitystä nalkutus. Nalkutan lattialle hylätyistä vaatteista, joka paikassa (oikeasti joka paikassa!) pyörivistä Sampun aarteista (muovinen smurffi on juuri se, jonka päälle haluat aamulla, juuri herättyäsi, astua). Nalkutan siitä, että taaaskaaaan ei ole tiskikonetta tyhjätty, ja oikeasti: luuleeko joku, että likaiset astiat leijuvat siihen tiskikoneeseen pelkällä ajatuksen voimalla? 

Sitten tulee se hetki, kun haet Sampun päiväkodista ja pihalla ryhmän yksi ihanista, ihan parhaista, aikuisista kertoo aidon iloisen näköisenä, että "me nähtiin tänään Topo". Topo oli pyöräillyt avustajansa kanssa päiväkodin ohi. Tutut aikuiset olivat vilkutelleet Topolle päiväkodin aidan takaa, Topon polkiessa kolmipyöräisellään tärkeän näköisenä. Hetken kuluttua Topon kasvoille oli levinnyt iso hymy ja hän oli alkanut nauraa ääneen aikuisille. Topo. Onnellinen Topo. Kotona meitä odotti Topo, jonka elämässä hetkellisesti ainakin puhalsivat tuulet juuri oikeasta suunnasta. Topo joka kikatti, kun lauloimme iltalaulut. Topo joka jäi tyytyväisenä nukkumaan sänkyynsä. Ja nukkui hyvät, pitkät yöunet.

Liekö myös allekirjoittaneen paremmista yöunista johtuen päätin, että tänään on parempi päivä. Osaan hoitaa ne duunin kinkkiset keissit. En välitä niistä vaatteista ja smurffeista lattialla. Ja illalla, kun trioa on kaitsemassa mahtava luottolastenvahtimme, nautin vain miehen seurasta. En pyri ajamaan keskustelua syvällisille, elämää pohtiville raiteille. 

Päätöstä siivitti jokunen työpaikalla saatu kiva kommentti. Se, että ehdin istumaan työkavereiden kanssa lounaalle. Ja sitten se treffi-ilta. Kun me oikeasti laapustimme miehen kanssa pitkin kaupunkia, jutellen mukavia. Kävimme syömässä harvinaisen hyvän illallisen, pistimme elämän risaiseksi ja tilasimme jälkiruokaa. Jonka jälkeen laapustimme vähän lisää kaupungilla päämäärättömästi, käsikädessä, mukavia jutellen. Ehkä olen taas päässyt hetkellisestä märehtimistilasta, tilaan: kyllä tää tästä. En osaa sanoa. Tiedän, että töissä tulee vastaan kinkkisiä keissejä, Topo herää liian aikaisin, Sampu hylkää smurffinsa väärään paikkaan ja mies ei ole muistanut tyhjätä vuorollaan astianpesukonetta. Mutta josko tämä tästä taas… Aion kyllä muuten ostaa tälläkin viikolla Keno arvan. Koska kyllähän ne miljoonat joskus osuvat kohdalle. Eikö? 

 

 

 

Seuraa