Olen tehnyt toista viikkoa putkeen enimmäkseen etätöitä. Ensimmäinen mielikuva siitä, miten voin työnteon lomassa käynnistää pyykkikoneen, ripustaa ne pyykit ja tehdä ruoan valmiiksi, osoittautui erittäin vääräksi. Hommia riittää. Iltaan asti. Huomaan jossain määrin pienesti  kehittäneeni jonkin sortin riippuvuussuhteen projektissani käyttämiin "työkaluihin".  Joista en totuuden nimissä edes tykkää. Päätän, että hoidan tämän jutun vielä loppuun, huomatakseni seuraavassa hetkessä, että ajatus on muuttanut muotoaan "mä hoidan noi viisi juttua vielä valmiiksi, sitten lopetan". Huomaan syöväni aamupalaa kello 11 ja lounasta kello 14.30. Iltapäivä ehtii muuttua hämärtäväksi alkuillaksi, ennenkuin maltan pistää koneen telakalle ja lähteä puuhastelemaan kunnolla trion kanssa. Jotain positiivista hommassa on se, että perjantaille on varattu kampaamokäynti. Keskelle kirkasta päivää. Esimiehen siunauksella. Eli ei minusta työnarkomaania saa, tekemälläkään. 

Olen kotoa käsin työskennellessäni huomannut itsessäni täysin uuden piirteen. En pelkästään ole lähestulkoon puolta tehokkaampi, kuin toimistolla. (jossa nyt luonnollisesti vaihdetaan työkavereiden kanssa kuulumiset ja haetaan kahvia), mutta viihdyn myös erittäin hyvin tehden töitä itsekseni. Ensimmäisen kerran kuukausiin olen ihan oikeasti melken kuullut ajatukseni ja melkein ajatellut ne loppuun. Eikä siinä kaikki; olen huomannut, että elämä on ylipäänsä paljon helpompaa, kun voi viettää suurimman osan hereilläoloajasta tässä tönössä, metsän laidalla. Elämä on helppoa. Ja turvallista. 

Aamulla saan vilkuttaa koululaisille ovelta heipat. Mikäli kaikki planeetat ovat oikeassa asennossa, kukaan ei lähde reppu ja takki auki, kiiireestä kiukkuisena ulko-ovesta pihalle, Vaan saan suukottaa koulupoikien poskia, ennenkuin he juoksevat kilpaa taksilleen,Topo matkalla kikatellen.. "Saan" käydä rauhassa aamumatsit Sampun kanssa aiheesta "pingviinipaita on nyt kuule pesussa, pitäisi keksiä muuta päälle pantavaa", sekä "tässä maailmassa pitää joskus syödä muutakin, kuin perunasoselaatikkoa ja omenoita" (sivuhuomautus: tässä täytyy lähteä omppuvarkaisiin, kuopus nimittäin ihan oikeasti eläisi pelkillä omenoilla...). Minulla ei ole kiire: ei ole kiire bussiin, siitä junaan, siitä töihin, töissä kiire, ja sen jälkeen kiire junaan, siitä bussiin ja äkkiä pihaan, ennen koululaisten taksia. Toki teen töitä niin sanotusti näppäimet sauhuten, mutta se ei ole sellaista kiirettä, joka ihan oikeasti, todellisesti stressaisi. Tunnen, että minulla on niin sanotusti langat käsissä, ja se on hyvin miellyttävä tunne, ajoittain hyvin kaoottisenkin arjen keskellä. 

Ja se kodin turva. Täällä Edwardin tikku-ukkopiirostukset perheestään ovat oikesti Ateneum-luokan taidetta. Ei tarvitse mettiä sitä, että lähes kymmenenvuotiaan lapsen pitäisi ehkä piirtää paremmin. Kas kun näiden seinien sisällä ei tarvitse. Topon ilmoitus, "pi" saa aikaan sisäisiä ihastuksen huokailuja ja aplodeja "se sanoi pingu". Se, että tekee havainnon: Topo syökin siis mieluummin perunasoselaatikon kylmänä, kuin lämpimänä, on selkeästi verrattavissa fysiikan Nobeliin. Ja hienosti jutteleva, laskeva, itse pukeva neljävuotias Sampu... Vapise Einstein, tässä kisassa jäät kakkoseksi. Kotoa työskennellessä tieto labrakeikasta, tai tulevista Linnakeikoista ei aiheuta hikoilua ja sydämentykytyksiä: homma selviö, teen illalla töitä, kun sällit ovat käyneet nukkumaan, kyllä ne aikataulut saadaan järjestymään. 

Eilen puhuin illalla puhelimessa esimieheni kanssa: jes, tee vaan etätöitä niin paljon kuin haluat, välillä jos kaipaat elämää, tule tänne keskustan sirkukseen. Lupaudun tulemaan torstaina: se on palaveripäivä. Jatkamme juttelua: kun tämä projekti on ohi, niin olisi vuorossa yksi toinen iso projekti. Jonka kanssa on aika kiire. Lupaudun hoitamaan senkin, jos saan tehdä etätöitä. Ärsyttää: puuha on puuduttavaa. Ja hykertelen: vielä viikkoja rauhallisempaa elämää. Takuulla satunnaisia iltoja, jolloin joudun sanomaan "ei nyt juuri, äiti tekee töitä", mutta myös iltapäiviä, jolloin voin hakea Sampun aikaisemmin päiväkodista, sanoa, että nyt käydään kaksin kahvilla. Aamuja jolloin suukotan koululaisten otsat ja matsaan päiväkotilaisen vaatteista, Lisää päiviä, jolloin tunnen, että  ne langat ovat käsissä, aikataulut järjestyksessä ja kiire ei ole tunteista päällimmäinen. 

 

Seuraa