Minä olen kova nainen, äiti-ihminen haaveilemaan. Haaveilen pienistä asioista; kuten siitä, että kesälomalla mökillä vesi on uimalämmintä (no ookoo, myönnettäköön, Suomen maassa saattaa ajoittain olla hyvinkin utopistinen haave), tai siitä, että keksisisin tarpeeksi hyvän syyn ostaa kuudennetkin tosi mageat tennarit kesäkäyttöön. Haaveilen siitä, että minulla olisi litteä maha, kuitenkin samalla tajuten, että haave on älytön: en ole valmis leikkaustoimenpiteisiin litteän mahan vuoksi. Enkä voi elää ilman satunnaisia leipäpaloja, jäätelöä, pastaa, ja tietenkään suklaata. Haaveilen lomamatkasta, auringonpaisteesta, vuorokaudesta jonka voisin viettää sängyssä, katsellen laatusaippuoita aamusta iltaan. Haaveilen siististä kodista, joka pysyy siistinä. Siitä, että joku päivä juoksisin puolikkaan maratonin. Nämä ovat sellaisia epämääräisiä, hyviä haaveita. Sellaisia, jotka tyyliin "saattavat tapahtua, tai sitten ei". 

Sitten on niitä erilaisia haaveita. Haaveita jotka ovat pikkuhiljaa kasvaneet äitiurani aikana, aina vain laajempiin mittasuhteisiin. Haaveita, joita on pakottava tarve päästä jollain tapaa toteuttamaan.

Yksi suurimmista tällaisista haaveistani on auttaa äitejä ja isejä, jotka ovat äskettäin saaneet kuulla, että heidän lapsellaan on kehitysvamma. Haluan olla kertomassa heille, että tiedättekö mitä: nyt juuri taivas tipahti niskaan. Mutta kun te tästä alkushokista tokenette, te huomaatte että sen taivaan mukana tipahteli sateenkaaria. Juttuja, joita ette kuvitelleet, että pääsisitte koskaan kokemaan. Että se taivas tipahtaessaan avasi ihan uudenlaisen maailman. Maailman jossa on rankkaa, surullista, pelottavaa ja pimeää ajoittain. Mutta vähintään samassa mittasuhteessa aivan uudella tavalla sydäntä sykähdyttäviä onnen hetkiä, ilon kyyneleitä, onnistumisen riemuvoittoja. Että samalla teillä aukesi ovi aivan uudenlaisiin piireihin: on ne jalkapallomutsit, jääkiekkofaijat, tanssiäidit, tennisisät. Ja sitten on: erityislasten vanhemmat. Oma heimonsa. Aivan kertakaikkisen verraton heimonsa. 

Tämä on minun haave. Olla saada kertomassa, ihan oikealla ja aidolla kokemuksen syvällä rintaäädellä, että "hei, te ihan oikeasti tulette klaaramaan tämän homman. Mäkin tein niin". 

Olen hyvin kiitollinen siitä, että Kodin Kuvalehden kautta blogilleni on löytynyt uusia lukijoita. Joillekin jutuilleni jopa ihan tolkuttomia määriä. Samalla olen pääni sisällä käynyt isoa kamppailua siitä, että mistä nyt kirjoitan? 

Kirjoitanko siitä, miten onnellinen olen, kun kello 6.25 taaperran koiraherramme Roope, ja Edward seuranani pitkin lähiteitä. Mietin mielessäni, että vitsit miten mahtavaa onkaan asua metsän laidalla, paikassa jossa on niin paljon kukkivia puita ja hiekkateita. Ja miten paljon mahtavampaa onkaan taapertaa niitä teitä pitkin Edwardin kanssa, Roope käsipuolessa. Jutellen Edwardin tulevista juoksukisoista (jotka hän todellisena atleettina tietenkin aikoo voittaa), sekä siitä, että kesällä voisi isin kanssa onkia mökillä. Saada kalaa. Ja äiti tekisi ruoaksi kalaa ja perunoita. Sampukin tykkäisi. Topo söisi ehkä nakkeja. Miten sydän ihan oikeasti sulaa, kun Edward sanoo "äiti, sun kanssa on tosi kivaa". Vastaan, että "kiitos, niin sunkin. Kiitos, että jaksat lähteä aina aamuisin lenkille, ihana jutella sun kanssa". 

Kirjoitanko siitä, miten pää sumenee, kun Topo katsoo minua iloisena, onnellisena, terveen näköisenä silmiin. En osannut edes haaveilla tästä jokunen vuosi takaperin. Kirjoitanko siitä, miten luen rutiininomaisesti kouluasioissa kotiin tulleen kirjeen läpi. Miten vasta myöhemmin havahdun siihen, että kirjeessä luki "vaikeiten kehitysvammaisille oppilaille". Mietin, että minun Toponiko? Hänhän liikkuu. Katsoo silmiin. Yrittää välillä sanoa sanoja. Kirjoitanko siitä, että enää kyynel ei pyri silmäkulmaan, kun luen sanaparren "vaikeiten kehitysvammainen". Koska se pahin surutyö on tehty. Olen itkenyt niin paljon. Enää en itke, ainakaan sen vaikeiten kehitysvammainen-lauseen vuoksi. Kirjoitanko, että tuntuu pahalta, kun en Topon ollessa tilapäishoidossa, tunne toisen illan aikana ikävää? Minkälaisen syyllisyydentunnon syövereissä olen uiskennellut asian vuoksi. Mutta, että kolmantena iltana me miehen kanssa ikävöimme Topoa ihan tolkuttomasti. Sanomme illan aikana neljä kertaa "huomenna Topo tulee kotiin. Pitää käydä kaupassa ja tehdä Topon lempiruokaa. Huh kun on ikävä". 

Kirjoitanko siitä, että Sampu on objektiivisen näkemykseni mukaan maailman reippain vähän vajaa viisivuotias? Että hän häkellyttää minut pienen ihmisen viisaudellaan päivittäin. Ja saa minut kertakaikkisen hulluksi, jäädessään jumiin uhmavirsiinsä. Kerronko, että välillä iltaisin salaa toivon, että Sampu heräisi ja haluaisi tulla viereeni. Mutta kun hän sitten neljättä iltaa putkeen kömpii viereeni, toivon, että seuraavan yön herra metrinen koisaisi omassa punkassaan. Kirjoitanko siitä, että Sampu toivoo synttärijuhliinsa Ryhmä Haun, punaista koirakakkua. Äiti-ihmisen "se pitää sitten tilata erikseen" heittoon saan vastauksen "ei, kyllä sä äiti osaat. Kato, se menee näin, katso kun mä piirrän", jonka jälkeen saan seikkaperäisen sepustuksen siitä, että homma on helppoa, kuin heinänteko. Näin vaan tehdään jalat, jalat, jalat jalat ja häntä. Pää, kuono, korvat, niin ja sitten se hattu. Niin ja naama. Kirjoitanko, että samalla listaan pääkoppani to-do-listaan "tilaa Sampun kakku". 

Olen kirjoittanut niin paljon meistä, surusta, ilosta, onnesta, pelosta, ajatuksista, tuntemuksista, että tunnen, että tiettyjen asioiden suhteen olen ammentanut itseni tyhjiin. Samalla tiedän, että haluan kirjoittaa. Nyt, ensi kuussa, ensi vuonna, sitä seuraavana vuonna. Välillä yhä meistä, surusta, ilosta, onnesta, pelosta, ajatuksista ja tuntemuksista. Mutta välillä myös minulle, sairaan ja vammaisen lapsen äitinä niin tärkeistä asioista: kuten siitä että Edwardin koulun toinen mahtava erityislasten opettaja lähtee pois koulusta kevään jälkeen. Haluan kirjoittaa siitä, miten paljon se oikeasti koskettaa minua. Haluan kirjoittaa siitä, miten riepoo anoa koulukyytejä kerta toisensa jälkeen. Haluan kirjoittaa siitä, miten ihmeellistä oli, että Kela teki päätöksen vammaistuesta neljän päivän (KYLLÄ) käsittelyajan jälkeen. 

Joten siirryn kimpsuineni ja kampsuineni kirjoittamaan niistä ajatuksista ja ärsytyksistä, ilonaiheista ja lomakehelvetistä Jaatinen Ry:n sivustolle (http://jaatinen.info/blogi/) . Samalla toteuttaen pienesti haaveeni: koska paikka on erityislastenvanhempien täsmä-kokoontumis-ympäristö, ehkä ajoittain tavoitan niitä äitejä ja isejä, joiden niskaan taivas on juuri tippunut, ja saan kertoa: Hei, te klaaraatte tämän. 

Jättimäinen kiitos tästä ajasta Kodin Kuvalehden blogiyhteisölle! Ja eritoten kaikille teille, jotka olette jaksaneet lukea. Toivottavasti ainakin osa jaksaa jatkossakin seurata ajatuksiani ja edesottamumksiani. ErityisÄiti hiljenee, mutta Mari ei. 

Seuraa