Lukuunottamatta paria tuulista ja sateista päivää, syksy on näyttänyt vain kauneuttaan viimeisen viikon aikana. Olemme Sampun kanssa viettäneet useammankin haravointisession pihalla. Todetaksemme pari tuntia session jälkeen, että huomenna liene uuden session aika. Vieläkään eivät ole viimeiset lehdet leijailleet puista maahan, joten sessioita on vielä tiedossa. Sessiot ovat olleet hyvää terapiaa. Olemme ottanee happea. Viettäneet laatuaikaa. Olemme keskustelleet pingviineistä, päiväkodin parhaista kavereista. Sekä isoveljistä. Enimmäkseen yhdestä isoveljestä, nimittäin Toposta.

Olen viimeisen vuoden ajan tiennyt, että hyvin pian eteen tulee päivä, jolloin pitäisi osata jollain ilveellä selittää neljä vuotiaalle miehen alulle, että miksi hänen veljensä ei ole ihan, kuten muut veljet. Tai muut pojat. Toistaiseksi Edward menee Sampun maailmassa idoli-kategoriaan, joten hänen osaltaan keskustelu saa odottaa. Mutta Topon suhteen keskustelu tuli yllättäen erittäin ajankohtaiseksi.

Viime aikoina Topon yrittäessä mukaan Edwardin ja Sampun elokuvatuokioon, on Sampu ollut häätämässä häntä pois. Edwardin jakaessa auliisti omista eväistään osinkoja veljilleen, on Sampu ollut tiukasti sitä mieltä, että tuo keskimmäinen kaveri ei kyllä tartte yhtään mitään. Edwardin ja Sampun huone on ollut Topolta kiellettyä aluetta: jos Sampu on saanut päättää. Ja erityisillä palkintokeikoilla, jotka suuntautuvat niin sanotusti ihmisten ilmoille, on varmisteltu, että eihän se keskimmäinen kaveri tule mukaan. Fiilistelyt tulevista lomamatkoista ovat jotain rataa "äiti, Edward, Sampu, isi ja mummi ja kummi", Topon ollessa tarinoissa tilapäishoidossa. 

Viime viikolla tilanne kulminoitui pullapussin äärelle: yksi mummin tuoma pullapussi, kaksi ahnetta syöjää: Sampu ja Topo. Tämähän ei vaan Sampulle sopinut. Vaihteeksi päälle saatiin tilanne, joka päättyi parkuun ja kyynelten vuodatukseen "minä en halua, että Topo syö minun pullia". Oli siis äiti-ihmisen aika ottaa niin sanotusti lusikka kauniiseen käteen. Antaa kuopukselle pari pullaa, lasi vettä ja istuttaa tyyppi keittiönpöydän äärelle tärkeää keskustelua varten. 

Päässä löi tyhjää: mistä pitäisi aloittaa. Miten tilannetta voisi valottaa niin, että kehityksessään ison harppauksen ottanut kuopus ymmärtäisi asian, pelästymättä asiaa. Miten selitän kehitysvamman ja lisämausteet niin, että tärkeä asia menisi niin sanotusti pääpiirteittäin kerrasta kupoliin. Ilman, että Sampun tarvitsisi miettiä asioita omassa pienessä päässään illan pimeinä tunteina. Samalla hänen tietäen että keskustelua voidaan jatkaa koska tahansa, missä tahansa. Miten kerron isosta, vaikeasta asiasta niin, että en tee siitä isoa ja vaikeaa asiaa? 

Aloitin: "tehän käytte aina välillä lääkärissä. Tekemässä niitä tehtäviä". Kyllä, Sampu tietää paikan. Sen paikan missä on maailman magein junarata odotustilassa. "Niin, siellä käydään senkin takia, että Topo on sairas. Kun hän huutaa, hän ei huuda siksi, että hän haluaa olla ilkeä. Vaan siksi, että häneen sattuu. Tai hänen on huono olla." "Topo on välillä ollut siellä lääkärissä, tai noh sairaalassa nukkumassakin, koska hän on ollut niin sairas". "Topo syö vitamiinien lisäksi iltaisin ja aamuisin niitä lääkkeitä, että Topon olisi parempi olla". Seuraavaksi selvitys siitä, että sairaana oleminen voi tarkoittaa muutakin, kuin että on flunssaa tai satunnaisesti "suusta tulee kakkaa" (kuten Sampu kuvailee lapsiperheiden unelman, eli laatoitustaudin). Sairaana oleminen voi tarkoittaa sitä, että sattuu päähän, ja sitä, että ei ymmärrä asioita. Mietin kuumeisesti, jalostanko tuota "ei ymmärrä asioita" niin, että Topo on isoveli, mutta samalla hän on pikkuveli. Todeten nopeasti, että homma menee Sampun päässä Twilight Zonen puolelle. Joten selvensin ymmärrä asioita-osiota sillä, että Topo tarvitsee vaipan, koska ei osaa mennä vessaan. Että Topoa pitää auttaa pukemisessa, koska ei osaa pukea itse. Että välillä Topolle pitää antaa pari ylimääräistä pullaa tai pillimehu, koska on huono olla: vaikka siksi, että taas sattuu päähän. Sillä tavalla, että siihen eivät lääkkeet auta. Ja välillä Topo huutaa vain siksi, että hän ei osaa sanoa asiaansa, koska hän ei osaa puhua. Nämä kaikki ovat osa sairautta. Sampu aloitti kyselytunnin "miksi Topo tykkää niin paljon sipseistä", "miksi Topo syö välillä käsin" "miksi Topo ei tykkää Madagascarin pingviinistä." Vastauksia "Sipsit ovat Topon herkut, niinkuin sulla ranskikset ja karkki" "Topo nyt vaan syö välillä käsin, kun ei muista, että pitäisi käyttää lusikkaa. Sä olet tosi reipas, kun muistat aina käyttää lusikkaa" "Kyllä Topo taitaa pingviineistäkin tykätä, mutta Topon suosikkeja ovat Nalle Puh ja Teletapit. Eikö nekin oo ihan hyviä?"

Tuossa vaiheessa keskustelua kumppanini livahti pois paikaltaan: otti pullapussin ja kiikutti sen sohvalla istuvalle Topolle. Lykkäsi pussin Topon käteen ja sanoi "ota, noi on sun". Kiitäen takaisin keittiönpöydän ääreen, äiti-ihmisen syliin. Ja selvittäen nelivuotiaan suunnattomalla viisaudella,  että Topo saa välillä viikonloppuisin kaksi kertaa sipsejä. Koska hän ei syö namia, eikä ranskalaisia.  Ja että jos Topo haluaa, hän saa tänään katsella tv:stä Nalle Puhia. Siis heti sen jälkeen, kun olemme katselleet pingviini-leffan. 

Tämän keskustelun jälkeen ei huushollissa olla hetkeen matsattu kielletyistä alueista, eikä leffatuokioista. En nuolaise, ennenkuin tipahtaa: veljesten maailmaan kuuluu tappelu. Välillä nelivuotiaan pinna on kireällä ja väsymys painaa päälle. Silloin ei aina voi muistaa, että Topo on Topo, ja osa Topoa ovat ne huonot olot. Mutta eipä sitä muista aina äiti-ihminenkään. Joten mitä voisi edes odottaa semi-uhmaikäiseltä tapaukselta. Joka tapauksessa: viime päivinä Topo ei ole ollut punainen vaate Sampulle. Sampu ei ole Topon hetkittäisesti voidessa huonosti mennyt kiusaamaan häntä vinkuleluillaan. Kun Sampun ison veturin ääni häiritsi Topoa, tuli Sampu oma-aloitteisesti, joskin surkeahkona, pyytämään, että veturista otetaan patterit pois, koska "siinä on niin iso ääni. Topolle liian iso ääni". Pattereita ei otettu pois, vaan vekotin laitettiin off-asentoon. Ja sovittiin, että kun Topo ei ole kotona, sillä saa leikkiä niin paljon, kuin sielu sietää. 

En tiedä huomasiko Topokin keskustelun vaikutukset, vai sattuivatko planeetat vain olemaan harvinaisen hyvässä asennossa: Mutta kahta päivää myöhemmin, kun olin Topon kanssa hakemassa Sampua päiväkodista, normi "pihahämmingin" (lue: Topo karjuu ja yrittää karkailla päiväkodin pihasta) sijaan Topo juoksi iloisena veljensä luokse. Kumartui hänen korkeudelleen ja sanoi, kasvojen täyttyessä jostain, jota voisin kuvitella veljesrakkaudeksi "Sa". Sampu. Sampu antoi Topon halata. Antoi Topon valita kummasta kädestä hän äiti-ihmistä haluaa pitää kiinni, kun taapersimme kaupan kautta bussipysäkille. Ollen viisas pikkuveli, joka piti huolta isoveljestään, omalla pikkuvelimäisellä tavallaan. 

Tiedän, että tulee aikoja jolloin keskustelua täytyy jalostaa, viedä pidemmälle, pikkuhiljaa puhua asioista asioiden oikeilla nimillä. Käydä läpi myös Edwardin tilanne. Sen aika ei ole vielä. Ehkä sitten, kun Sampu on viisi. Tai sitten kun hän on kuusi. Tai sitten, kun isoveljet omituisuuksineen käyvät taas liikaa hermon päälle. Siihen asti toivottavasti jaetaan pullat enemmän sovussa. Katsotaan leffat enemmän sovussa. Hermostutaan toisiimme, koska perheessä nyt vaan välillä niin asiaan kuuluu. Ollaan nelivuotiaita, kahdeksanvuotiaita, juhlitaan kymmenvuotisia. Ollaan iso- ja pikkuveljiä. 

 

Seuraa