Vuodenvaihteessa uhkuin tarmoa: täysi työpäivä hektisessä työympäristössä ja arjen pyöritys: pala kakkua. Tämän tulen klaaraamaan, mennen tullen. Niinhän muutkin äiti-ihmiset tekevät. Käyvät töissä, vievät lapsukaisia harrastuksiinsa, pesevät pyykit, mankeloivat, silittävät, kokkaavat a i n a kotitekoista ruokaa. Muistavat luistelut, uinnit, eväsretket. Käyvät urheilemassa ja tapaavat ystäviään. Lukevat aina iltasadut, jonka jälkeen katsovat ajankohtaisohjelmia, tai ainakin lukevat kirjoja. 

Ei mennyt montaakaan viikkoa, kun elämän realiteeti paljastuivat. Tästä ei hemmetti vieköön tule mitään. 

Työnantaja jousti; sain lähteä kotiin klo 14, silloin kun oli minun vuoroni olla avaamassa ovea koululaisille. Siinä sitten istuimme sohvalla vierekkäin, kuin kanat orrella. Äiti-ihminen läppäri sylissä, Topo pädi sylissä ja Edward keskustellen päivän tapahtumista. Kello läheni viittä, ja huomasin sanovani en ehkä niin rauhalliseen äänen sävyyn "ihan hetki, äidin tarttee tehdä vielä töitä", sekä ilmoittaen sadanteen kertaan "odota hetki Topo, et kuole nälkään just tällä sekunnilla, äiti tekee ruoan ihan just". Läppärin sulkemisen jälkeen alettiin tekemään sitä kotiruokaa, kaivamaan keittiötä esiin epämääräisen romppeen keskeltä. Mankelia en omista, ja silitysrauta on enemmänkin kylppärin koriste, silityslaudan ollessa huushollissa se aina tiellä oleva "huonekalu". Pyykkivuoret kasvoivat kasvamistaan, samaa tahtia, kuin allekirjoittaneen pinna alkoi lyhentyä. Sekä ajatus siitä, että tämä ei vain kertakaikkiaan tule toimimaan voimistui voimistumistaan. 

Olen joutunut käymään aikamoista sisäistä kamppailua. Miksei minusta muka ole tähän? Jos nyt nousee kuuden jälkeen, käy vähän töissä, tulee kotiin tekemään vähän lisää töitä, jonka jälkeen odottavat ne kotityöt ja jälkikasvun kanssa seurustelu, niin ei sen pitäisi olla mikään mahdoton yhtälö. Muutkin jaksavat käydä illalla jumpalla. Miksen minä? Tunsin itseni jossain määrin luovuttajaksi.

Kunnes avasin suuni ja oksensin ajatukseni pihalleni lähimmän työkaverin kanssa keskustellessa. Työkaverini katsoi minua pitkään ja sanoi "mä mietin jo vuodenvaihteessa, että miten sä tulet jaksamaan". 

Tuon lausahduksen jälkeen alkoi sisäinen armahtamistyö. 

Kun kirjoitan, että meidän hieman erilainen elämämme on meille arkea, niin tarkoitan sitä. Tasan tarkkaan. Meille on arkea se, että tokaluokkalainen käyttää vaippoja, ei osaa pukea, vointi seilaa ees sun taas ja hereilläoloaikana pitää olla jatkuvassa valmiudessa. Koska tyypin ajatusmaailma ei kertakaikkiaan ole samanlainen, kuin muiden talouden asukkaiden. Meille on arkea se, että veljeksistä isoin ei omista avainta, tule omin neuvoin koulusta kotiin, ota jääkaapista välipalaa, tee läksyjä ja soita äiti-ihmiselle, tai isälle, töihin, kysyen "saako lähteä kavereille". Arkipäivää on se, että ajoittain omatoimisin jälkikasvusta on neljän vuoden kunnioitettavaan ikään ehtinyt kuopus. Joka elää railakasta uhmaikää, teemalla "tänään osaan kaiken itse, huomenna en osaa sitten yhtään mitään". Arkea on se, että herra kasi vee ei osallistu siivoamistalkoisiin. Sen sijaan hän pyörittää omaa "sotken niin maan pirusti"-showtaan, aamusta iltaan. Aamulla on ihan parasta (ei todellakaan) siivota sohvalta lihapullan jämiä ja tyypin sängystä pinaattilettuja. Syöminen onnistuu testatusti parhaiten omilla käpälillä. Jotka voidaan ruokailun jälkeen pyyhkiä a) uusiin sohvatyynyihin b) ikkunaan c) valkoiseen piironkiin 

En liioittele pätkän vertaa, kun sanon, että olemme käyneet läpi helvetin trion kanssa. Seilanneet pelon, pimeyden, ahdistuksen, surun, kauhun ja epätoivon syvissä vesissä vuosia. Nukkuneet todellakin vähemmän, kuin laki sallii. Järjestelleet kalentereita osastokeikkojen, magneettikuvausten, lääkärikäyntien, terapeuttitapaamisten ja perus pikkulapsitautien raamittaessa arkea. En liioittelee pätkääkään, kun sanon, että siinä puuhassa todellisuus vääristyy. Arki vääristyy. Arjesta tulee tasapainoilulaji. Tasapainoillaan jatkuvasti kuilun partaalla. Porhalletaan jatkuvasti eteenpäin akun näyttäessä, että virtaa on jäljellä tasan kaksi prosenttia. 

Tänään arki on tasaisempaa. Mutta tylsän tasaista siitä tuskin ikinä tulee. Tänään arki on sellaista, että ehdin ajoittain miettimään: mitä minä haluan. Miten minä jaksan. Tajuan sen selvästi, että Topo tulee sotkemaan aina. Aiheuttamaan tasaisin väliajoin sydämentykytyksiä ja verenpaineen nousuja. Että Edward ei ole hetkeen vielä niin omatoiminen, että osaisi avata omalla avaimella iltapäivällä kodin oven, ottaa jääkaapista sinne valmiiksi tehdyn välipalan, tehdä läksyt ja lähteä ystäviensä luokse. Ja Sampu: Sampu on vasta neljä. Aikaa siihen "sitten kun Sampu voi katsoa hetken veljien perään" on x-määrä vuosia. Tänään arki on sellaista, että olen tajunnut, että uraohjuksena olemisen sijaan haluan olla äiti ja työntekijä. Tasan tuossa järjestyksessä. Haluan niin sanotusti kerätä hedelmät puista. Maata sohvalla, Topo kainalossa, katsoen Nalle Puhia. Pelata Edwardin ja Sampun kanssa pelejä. Jaksaa lähteä illalla luistelemaan. Haluan olla enemmän läsnä. 

Joten jätän jäähyväiset pääni sisäille mukamas kaiken jaksavalla ihmenaiselle, ja totean että olen vain minä. Ihminen. Nainen. Äiti. Puoliso. Ystävä. En tule ikinä omistamaan mankelia, silittäminen tulee aina olemaan syvältä. Eineksiä vedetään tasan tarkkaan jatkossakin, kun ei muuta jaksa. Sekä annan itselleni jonkinasteisen armahduksen; me olemme miehen kanssa vetäneet tätä projektia nimeltä "trion vanhemmuus" aika hemmetin hyvin vuosia. Ollen liian väsyneitä, liian peloissaan, liian surullisia, löytäen kuitenkin aina voimia porskuttaa eteenpäin. 

Kun joskus parin viikon sisään suljen vanhan työpaikkani oven, jätän lopullisesti jäähyväiset sille pään sisäiselle ihmenaiselle. Sille joka pystyi saamaan tämän erilaisen arjen ja hektisen työelämän sujumaan. Lähden innoissani kohti uutta työtä, 50% työaikaa ja elämää, jossa tärkeimpinä työnantajiani ovat ne puun parhaat hedelmät; Edward, Topo ja Sampu 

Seuraa