En varmasti ole ainoa sorttiaan, joka on sitä mieltä, että välillä työelämän ja arjen yhdistäminen on vähintäänkin sanottuna haasteellista. Joinain päivinä puuha liippaa jo läheltä mahdotonta tehtävää. Pikaneuvottelut aamulla: kuka jää kotiin hoitamaan sairasta lasta. Kenen aikataulu antaa myöten hoitaa lääkäri/hammaslääkäri-keikan, taikka palaverin koululla/päiväkodissa/terapeutin kanssa. Kuka ehtii kauppaan, niin ja yhdestä lääkepurkista tarjoiltiin aamusta jälkikasvulle viimeinen tabletti. Kuka ehtii apteekkiin? Sitä mennä viipottaa tukka putkella, välillä päiväkotilainen, tai koululainen käsipuolessa, paikasta a, paikkaan b. Minuuttiaikataululla, jatkuvasti pienesti jollei tuskan- niin ainakin kiire-hikoillen. 

Siinä arjessa ei välttämättä aina ehdi ihmettelemään pieniä hyviä hetkiä. Ohimeneviä pieniä keskusteluja, auringonlaskua, tai tapahtumaa, joka tekee arjesta arkea, pienillä kultakehyksillä höystettynä. 

Kuluneella viikolla, aamulla kellon lyödessä seitsemää, kiiruhdimme Sampun kanssa kohti päiväkotia. Kiireessä. Tottakai. Metrin mittainen miehenalku kipitti pimeässä marraskuun aamussa käsipuolessani menemään, ilman minkään valtakunnan protestia. Pohtien ääneen, että mitäköhän päiväkodissa tarjoillaan iltapalaksi. Pienen miehenalun logiikalla nyt oli selkeästi ilta. Koska oli pimeää ja taivalla möllöttävälle kuulle piti seuraa muutama kirkkaana loistava tähti. Miehenalku toivoi iltapalaksi puuroa, omenaa ja näkkileipää. Tulin hetkellisesti hurjan onnelliseksi. Ja kiitolliseksi siitä, että saamme käydä näitä keskusteluja. Että se pieni miehenalkuni osaa sanoa mitä haluaa "iltapalaksi". Että hän osaa sanoa "äiti, nyt kävellään liian lujaa, minä en jaksa". Ja että ymmärrys riittää jopa niinkin pitkälle, kuin bussiaikatauluihin asti: pitää kävellä reippaasti, jotta äiti-ihminen ehtii työpaikalle vievään bussiin. 

Kuluneella viikolla, aamulla kellon lyödessä kahdeksaa jään tekemään etätyöpäivää, seuranani samainen pieni miehenalku, joka kärsii pahemman luokan flunssasta. Annan Edwardille hänen ulkovaatteensa, katson että hän pukee ne päälleen suht oikein päin. Toivotan hauskaa uintireissua. Puen periaatteen miehenä joka aamuisia pukemistoimia protestoivan Topon. Huokailen ääneen "Topo hei, pakko pukea päälle, ethän sä nyt vaipoissa voi lähteä liikenteeseen". Taksin kurvatessa pihaan kumpikin koululainen on asianmukaisissa varusteissa pihalla odottamassa kyytiään. Ihana vanha herra, vakikuljettajamme, kiipeää taksista ulos. Avaa koululaisille oven ja juttelee "no niin, sitten mennään taas. Annappas Topo kun autan sua repun kanssa". Sydämessä läikähtää: onnesta. Ja kiitollisuudesta: siitä, että juuri Edwardille ja Topolle on sattunut aamu- ja iltapäivätakseihin kuljettajat, jotka tuntuvat tekevän työtään niin sydämellään. 

Kotona, sairastupaa pyörittäessä ja etätöitä tehdessä kuuluu sohvalta, peiton alta, pieni nuhainen ääni "äiti, sä oot kiva". Olen kiitollinen, voiko äiti-ihminen tuon suurempaa kohteliaisuutta saada? Säilön kohteliaisuuden mieleni sopukohin, ja yritän muistaa lyhyen kiitollisuuden-lauseen niinä päivinä, kun äiti-ihminen on kivan sijaan "pylly-pelle-pöllö" ja matsia otetaan neljävuotiaan miehenalun kanssa asiasta, kuin asiasta. 

Vaikka lupasin jättää kirjoittamiset niille, jonka sen paremmin osaavat ja joilla elämässä ehkä hommaan riittää paremmin aikaa, piti kirjoittaa vielä kerran. Kiitollisuudesta. Siitä, miten joka ainoa lukukerta, tykkäys ja kommentti jonka olen ikinä blogiini saanut on lämmittänyt. Miten olen niistä kiitollinen nyt ja aina. Arjen jatkuessa omissa uomissaan, joinain päivinä kiireisempänä, toisina päivinä vähän leppoisamana, voin aina palata kirjoitusteni pariin. Ja olla kiitollinen. Kommentteja on yhä hiljakseen tippunut kirjoituksiini. Luen niistä jokaisen: kiitollisena.  Ja aivan varmasti vastaan niistä jokaiseen.

Tulen vaalimaan lämmöllä ja kiitollisena tätä kahden vuoden blogimatkaa. 

Seuraa