Päätin vuoden vaihtuessa, että koska olen fiksu, noin suurinpiirtein keski-ikäinen nainen, ymmärrän olla tekemättä uuden vuoden lupauksia. Koska ne eivät kertakaikkiaan (ainakaan omalla kohdallani) toteudu. Muistin mainita tästä lupaudemattomuudesta rehvakkaasti ääneen, muutamaan kertaan. Muutamalle ihmiselle.

Vielä ei olla päästy vuoden 2016 kahdestatoista kuukaudesta ensimmäistäkään loppuun, kun huomaan vaivihkaa olevani mukana ties minkälaisissa tempauksissa. Sellaisissa, joissa mukana on tempauskavereita. Sekä sellaisissa, joissa ainoa tempauskaverini on minä itse. Pääsääntöisesti jokainen tempaus on jonkinmoista "uusi parempi minä"-tavoittelua. Hyvin usein tempauksen sisältö on tyyliä: "minä lupaan"… Ohessa typistetty lista tämän hetkisistä tempauksista & lupauksista. Sekä jalo lupaus antaa itse itselleni "tammikuun 2016 jeesustelija"-kunniamaininta. 

Liiku säännöllisesti:

Ah, ihanaa. Tämä on se vuosi, kun ihan oikeasti käyn kaksi kertaa viikossa salilla. Sekä kerran viiva kaksi kertaa viikossa lenkillä. Sen verran on jo ikää mittarissa, että jossain määrin elämän realiteetit ovat menneet perille ajatuskeskukseeni asti: en todellakaan tule olemaan kesällä bikinkunnossa. Mutta tällä hyvällä viikottaisella liikuntamäärällä, voin ainakin häpeilemättä pukeutua hameeseen ja lyhythihaiseen paitaan kesähelteillä. Näyttäen niissä ehkä jopa jossain määrin viehättävältä. Tammikuussa hienoa tavoitettani/lupausta on tähän mennessä haitannut vain pari pikku juttua: lapset, työ, koti, migreeni, selkäkipu. Mutta hei: kyllä tästä hyvää tulee. ENSI viikolla alan liikkua kolme kertaa viikossa! Siis vähintään. Luultavasti otan sisälle myös tammikuussa menetetyt liikuntakerrat… 

Me emme harrasta eineksiä: 

Vähintään kerran viikossa luen tutkimuksen, lehtijutun, vähintäänkin blogitekstin, tai mielipideartikkelin, jonka sisältö on selvääkin selvempi: Einekset ovat suorin tie turmioon. Päätän, että niitä ei käytetä tässä huushollissa. Enää ikinä. Tai no korkeintaan hätätapauksissa. Tähän voin vain todeta: eipä käytetä… Puolustuksena voin todeta, että hätätapaus kategoriaan saattaa ajoittain mahtua: lapsen kiljuva nälkä, äiti-ihmisen koomaa lähentelevä väsymys. Niin ja se, että on maanantai. Tai tiistai. Tai keskiviikko. No, ymmärrätte yskän. Saisiko jonkun säälipisteen siitä, että useampana päivänä viikossa eineksiä ei (yleensä…) syödä?

En osta aleista mitään, koska en tarvitse mitään:

Voin vain sanoa: juu en. Ja todeta puolustukseksi, että ajoittain shoppailu on varsin hyvää terapiaa. Se tekee monesti huonosta päivästä vähän paremman. Ja jos pyyhkii oikein kivasti, itsensä voi palkita: shoppailulla. 

Alan lukea Hesaria, säännöllisesti, joka päivä

Ruinasin mieheltä oman iPadin joululahjaksi. Perusteluna oli se, että aamuisin junamatkoilla luen Hesarin iPadistani. En siis surffaile blogeissa, facebookissa, instagramissa, iltapäivälehtien sivuilla, tai ylipäänsä lukemassa viihdeuutisia. Vaan minä sivistän itseäni. Noh… En ole saanut sitä Hesarin sovellusta oikein toimimaan. Muistinhan kertoa, että sain iPadin joululahjaksi jouluna 2014… Mutta luulisin, että tässä kevään mittaan pääsen vauhtiin Hesareiden kanssa! Vakuuttelin miehelle, että kun vaan aamut tästä vähän alkavat olla valoisampia, niin junassakin jaksaa taas lukea maailmanuutisia kevyempin uutisten sijaan. (Jos teillä muuten on kysyttävää viihdeuutisten saralta, niin antaa palaa vaan!) 

Alan nousta ajoissa, sekä käyn pari kertaa viikossa "aamuaerobisella"

En ymmärrä mikä minua vaivaa. Miten annan itseni edes hallunisoida jotain tällaista? Ei tule ikinä tapahtumaaan. Mutta silti "ensi viikolla voisi yrittää mennä vaikka ennen töitä salille" ajatukset hiipivät säännöllisesti päähäni. Toisaalta: juoksen joka aamu bussille. Kyllähän sen voisi laskea periaatteessa jonkin sortin aamuaerobiseksi?

En viitsi mennä edes "pesen koneellisen pyykkiä joka arkipäivä", "luen tai pelaan vähintään puoli tuntia per arki-ilta trion kanssa", "siivoan kämpän joka ilta", "kutsun ystäviä perheineen säännöllisesti kylään" lupauksiini… Luulen, että minussa asuu sisäinen lupaaja. Joka ei ole vielä sisäistänyt sitä, että välillä oikeasti laatu korvaa määrän. Ja joka ei missään olosuhteissa ole millään mittakaavalla lupaajana edes tyydyttävää tasoa. 

Toisaalta, välillä menen ja yllätän itseni täysin. Lounastauolla työkaverin kanssa aloitettu lupaus-tempaus karkittomasta/pullattomasta/sipsittömästä viidestä viikosta on vastoin ennakko-odotuksia mennyt mallikkaasti eteenpäin. Jo kahden ja puolen viikon verran. Tämä oli itseasiassa kaikista lupauksista se, jolle annoin pienimmän onnistumismahdollisuuden. Ainakin jonkinasteisesta onnistumisesta hurmioituneena lupauduin (itse itselleni) olemaan niin sanotulla vesilinjalla, seuraavat pari-kolme kuukautta. Siis vain huvin vuoksi ja urheilun kannalta. Voin kertoa, että olen viimeiset vuorokaudet ajatellut enimmäkseen kahta asiaa: sitä miten surkea lupaaja olen.  Sekä sitä, miten mahdottoman hyvää suklaa ja lasi kylmää valkoviiniä ovatkaan. 

P.S olen luvannut monta vuotta aloittaa askartelun. Ylpeänä voin kertoa, että oheisessa kuvassa oleva kukkavaasi on täysin omin pikku kätösin askarreltu. Aivan itse osasin pestä hillopurkin etiketit pois. Seuraavaksi voisi sitten vaikka… Hmm… No ottaa sen kaksi vuotta sitten ostetun ompelukoneen käyttöön. Menin lupaamaan miehelle, että alan ommella lapsilleni vaatteita. Voi hyvät hyssykät…. Tämä lupaus vetää jo ihan sanattomaksi. 

Seuraa