Tänään lounastauolla tuli pohdiskeltua syntyjä syviä. Äidin kanssa, jolla on myös omakohtaista kokemusta erityislapsesta ja erityisäitiydestä. Pohdiskelimme hetken, vain sen pituisen hetken, ettei tullut liikaa synkisteltyä sitä, että "mitä jos lapsi olisi "kuin muut"". Hänen omansa ja minun kaksi vanhempaa kullanmuruani

Mietimme hetken sitä, että minkälaista elämä tuolloin olisi.  Kunnes totesimme, että olisihan niitä huolia ja murheita silloinkin. Ne olisivat ehkä hieman eri kaliiberia, kuin nämä nykyiset, mutta ne tuntuisivat takuulla ihan yhtä pahoilta, kuin nämä nykyiset huolet ja murheet. Koska ehkä oma henkilökohtainen huoli ja murhe-asteikko olisi hieman erilainen, kuin tätä nykyä. Silloin ehkä se lapsen sairaus, tai vamma menisi siihen kategoriaan, jonne haluaa lokeroida tänäkin päivänä ne ikävät asiat, joiden ei halua kuvitella osuvan omalle kohdalle. Kategoriaan "tota tapahtuu muille".

Mitä jos-mietintöjä on tullut väkisinkin harrastettua viime aikoina. Sampun kasvaessa olemme päässet seuraamaan sitä, miten päiväkoti-iässä voi solmia tärkeitä ystävyssuhteita. Olemme vieneet jännittynyttä Sampua kaverisynttäreille. Hakeaksemme paria tuntia myöhemmin kotiin sokerihiprakkaisen, intoa puhkuvan, ikiliikkujan. Niin, ja Sampu siis on jäänyt synttäreille itsekseen, ilman vanhempien huomaa. Olen vuodattanut piilo ylpeys- ja haikeus kyyneleitä, kun pieni Sampu on lähtenyt voitonriemua uhkuen polkemaan suoraan kaupasta ulos uudella, isolla pyörällään. Lapsi, joka oppii polkemaan pyörällä niin sanotusti "aikataulun mukaan". Olen päässyt suunnittelemaan sitä, että kuukauden kuluttua mennään läheiselle fudiskentälle, otetaan apupyörät pois ja Sampu polkee ilman apupyöriä. Nämä ovat kaikki asioita, joiden Edwardia hautoessani ajattelin niin sanotusti kuuluvan "lapsipakettiin". Kunnes elämä opetti, että itsestäänselvyydet eivät aina todellakaan ole itsestäänselvää.

Olen alkanut tuntea joskus ajoittain, pienen hetken verran, ihan erilaista menettämisenpelkoa, kuin ikinä aiemmin. Eritoten silloin, kun Sampu painaa pyörällään tuhatta ja sataa alamäkeä alas, ja ehdin päässäni käydä läpi vaihtoehdot "se kaatuu ja murtaa jalkansa" "se kaatuu ja satuttaa päänsä" "se ajaa suoraan auton alle". Voin prosentin verran kuvitella sitä pelkoa ja kauhua, jonka vanhempi käy läpi, kun "tavislapsi" sairastuu vakavasti. Olen noina pieninä hetkinä ymmärtänyt, että Edwardin ja Topon kanssa menettämisenpelko on erilaista. Se on jotenkin enemmän käskinkosketeltavaa. Se on jotain, joka kulkee varjona, vaikkakin pienen pienenä, aina mukana matkassa. Se on jotain, johon ihan vähän osaa etukäteen jo valmistautua.

Olemme miehen kanssa totaalisen neuvottomia "en lähde päiväkotiin, enkä taatulla pue"-uhmaraivareiden edessä. Jaa että tällaista. Toki Edward ja Topokin ovat käyneet läpi uhmaiän. Uhma on ollut ihan helvetistä, äärimmäisen kamalaa ja tuntunut siltä, että se ei lopu kuunaan. Mutta se on silti ollut erilaista; he eivät ole pystyneet heittelemään ilmaan puoltoargumentteja kommentilleen "en lähde päiväkotiin" (koska minulla on nuha/haluan olla kotona) tai "en pue" (vääränväriset kalsarit, nyt on kevät, eikä enää käytetä sukkahousuja). Heidän kanssaan ei olla saatu pystyyn sanasotaa, jossa ei enää osaa sanoa, että kuka on se uhmaileva tyyppi ja kuka on äiti-ihminen. Joskin kiljuttu on ihan samaan tahtiin.

Niin ja sitten se neljävuotiaan sydämestä kumpuava suunnaton viisaus. Sampun pohtiessa eräänä aamuna ääneen sitä, että miksi Topolle puetaan vaatteet päälle, vaikka hän on iso, sain kuulla viisauksista suurimman. Kun selitin, että Topolla on sellainen kehitysvamma, joka tekee sen, että Topo ei osaa tehdä monia asioita itse, makusteli Sampu ensin sanaa kehitysvamma. Jonka jälkeen hän totesi "Vaikka Topo on jo iso, niin pukemisessa Topo on vielä pieni". Voiko kehitysvammaa paremmin selittää?

Bonuksena muuten vielä pihahommat. Jonne lähdetään nytkin. Isoveljien ollessa tilapäishoidossa ja miehen juuttuessa työpalaveriin, kysyin, että haluaisiko herra kuopus lähteä pyöräretkelle. Kuulemma ei. Vaan pihahommiin. Eli sinne siis. Nyt on löytynyt siihenkin puuhaan kaveri. Tätä en kyllä ole osannut odottaa. Mutta tämä odottamaton yllätys on ollut enemmän, kuin mieluisa. Mitä jos kaikki olisi mennyt, "kuten normisti", niin olisiko se niin mieluisaa? Niin, mitä jos?

 

 

Seuraa