Elämä voi muuttua välillä hyvin pienissä hetkissä, jollei peruuttamattomasti, niin ainakin tavalla, joka tulee vaikuttamaan jollain tapaa tulevaisuuteen isommassa mittakaavassa. Elämä voi muuttua ulko-oven avautumisen jälkeisellä minuutilla. Tai silloin, kun työpaikalla ystävällinen kasvo huikkaa "ehditkö tulla juttelemaan". Se muuttuu ihan varmasti silloin, kun lääkäri katsoo merkitsevästi nenäliinapakkausta ennen loppukeskustelua. Työntää sitä vähän lähemmäksi sinua, ennenkuin hän alkaa puhua kaksivuotiaasta lapsestasi. Elämä, tai sen osa voi muuttua hyvällä tavalla, pahalla tavalla, tai tavalla, joka ensin tuntuu todella pahalta. Mutta jälkikäteen toteat "näinhän sen pitikin mennä". 

Minä olen aloittanut  muuttuneen elämän tai elämänosan jälleenrakentamisen, kuten varmasti jokainen meistä: monta kertaa. Olen keksinyt kahta tuntia ennen laivan lähtöä, että lähdenkin poikaystävän mukana Suomeen, "etsimään kesätöitä". Kesätöissä on ilmeisesti vierähtänyt viimeiset parisenkymmentä vuotta. Olen eronnut pitkästä parisuhteesta, pohtien mitä tehdään pupu- ja koiraneideille. Kenelle ne jäävät asumaan? Raasut avoeroeläimet.  Miettinyt sen samaisen eron jälkilöylyissä, että olenko ikinä enää onnellinen.

Olen sanonut kahvikupin äärellä ihmiselle, että en aio ruveta tapailemaan sinua, Huomatakseni kolmea vuotta myöhemmin olevani sen kahvikaverin vaimo. Olen soittanut sille kahvikaverille puolihysteerisenä itkien, että "olen raskaana". Kahvikaveri on vastannut "oota ihan pieni hetki, siirryn tästä jogurttihyllyn luota pois". Noin kahdeksan kuukautta kyseisen puhelun jälkeen minusta on tullut äiti. 

Suurin osa tapahtumista elämässäni ovat olleet jollain tapaa luontevia: juuri sellaisia "näinhän sen kuuluikin mennä". Avoeroeläimistä koira muutti allekirjoittaneen luokse, pupuneidin jäädessä avoeron toiselle osapuolelle. Kummatkin elukoista elivät niin sanotusti onnellisena elämänsä loppuun asti. Edward muistelee koiraneitiämme vieläkin ääni haikeudesta väpättäen. Kävi ilmi, että koiraneiti oli hyvin lapsirakas ja leppoisa tapaus, noin kahdeksan vuotta jatkuneen "alkuhäröilyn" jälkeen. 

Oli myös täysin luontevaa istua sen kahvikaverin kanssa juttelemassa sen "en sitten aio seurustella sun kanssa" heiton jälkeen ihan vaan maailmanmenosta. Sopia toiset kahvi"eitreffit" ja jutella lisää maailmanmenosta. Huomata, että treffit pikkuhiljaa pitenivät ja treffivälit lyhenivät. Oli täysin itsestäänselvää ja luonnollista, että huonekalut kannetaan saman katon alle, mennään naimisiin ja toivottavasti saadaan perhe.

Se mikä ei ole ollut millään muotoa luonnollista on ollut kolmen lapsen eritasoinen sairastuminen. Saada kolme hyvinkin erilaista erityislasta. Vaikka vuosien opettelun jälkeen osaan elää sairaudet osanamme elämää, en enää tiedä mitä elämä on ilman mukana kulkevaa surua. Pelkoa. Epävarmuutta. Kontrollin menettämistä: näillä spekseillä kun on välillä vaikea itse "määrätä" sitä, minkälaiseksi elämä muotoutuu. Olen vihainen siitä, että käteni ovat sidotut työpäivien pituuden suhteen ja vedän mielikuvaitkuraivareita sen vuoksi, että eteen ei tule sitä päivää, kun koululaispoikani osaisivat tulla omilla avaimilla sisälle kotiin ja viettää täällä iltapäivän keskenään. Se mikä on surullista, lasten sairauden lisäksi on se, että en enää ikinä tule luultavasti tuntemaan itseäni luontevasti "yhdeksi jengistä". En työpaikalla, enkä muuten vaan uusissa tilanteissa. Vaikka uudessa työporukassa minua ei pidettäisi minkään valtakunnan "sirkuseläimenä", niin sydämessäni tunnen sen: en kuulu ihan satasella tähän porukkaan. Se tuntuu epäluonnolliselta ja epälunnollisen häiritsevältä. 

Sitten tulee niitä ihan tavallaan luonnollisia asioita vastaan elämässä, kuten se ulko-oven aukeaminen ja keskustelu jonka käyt minuutti sen jälkeen. Tai sen työpaikan ystävällisen henkilön huikkaus "ehditkö tulla käymään" ja sitä seuraava keskustelu. En osaa sanoa vielä kummastakaan, että olivatko ne pahoja asioita, hyviä asioita, vaiko pahoja asioita, joista seurasi jotain hyvää. Mutta ne olivat asioita, jotka vahvistivat jotain joka oli pyörinyt mielessäni hyvin hyvin pitkään: Kirjoittaminen ei ole enää minulle luonnollista. 

Olen kirjoittanut näin monta kertaa, peruen sanani joka ainoan kerran. Mutta tällä kertaa tiedän, että tämä on lopullista: Erityisäiti kiittää ja kumartaa. Keskittyy miehiinsä, pohtimaan elämän tarkoitusta kotisohvalta käsin. Ja saa toivottavasti joku päivä tietää, että oliko se keskustelu oven aukeamisen jälkeen loppupeleissä hyvä, vaiko huono. Ja mitä lopulta tarkoittikaan työpaikan ystävällisen ihmisen "ehditkö tulla juttelemaan"-huikkaus. 

Seuraa