Mitä sitten tapahtui, kun se ulko-ovi aukeni? Tai kun se työpaikan ystävällinen nainen tuli kysymään, ehdinkö jutella hetken? Tapahtui suurin aviokriisi, sekä elämäni ensimmäisen kerran työsuhteen päättyminen työnantajan toimesta. Huomasin lausuvani sanat "nyt sun on paras asua hetki jossain muualla", sekä kuulevani sanat "tuotannollisista ja taloudellisista syistä johtuen joudumme irtisanomaan kaikki muut paitsi, myyjät". Tein pari viikkoa enemmän tai vähemmän etätöitä, kotisohvalta käsin. Nähden tietokoneen näytön joko "kyllä kaikki järjestyy"-voitonriemuisten kyynelten, tai vaihtoehtoisesti "nyt se taivas oikeasti tippui niskaan"-kyynelten läpi. Kyynelten sortin vaihdellen keskimäärin vartin välein. Iltaisin, kun lapset olivat nukahtaneet, olin hetken aikaa rauhallinen. Jopa seesteinen: pärjäsin taas läpi yhden päivän. Jos ei huomenna, niin ainakin kuukauden kuluttua on varmasti vähän helpompaa. Kävin nukkumaan joka ilta aivan liian myöhään. Kuunnellen metsän ääniä. Peläten talon joka ainoaa narahdusta ja kolahdusta. Päättäen, että tästä pitää muuttaa pois. Aamun valjetessa päättäessä, että tästä ei muuteta ikinä pois. Kun en tehnyt etätöitä, esitin reipasta työpaikalla. Itseasiassa ollen enimmäkseen myös melko reippaalla tuulella. Päiväkodin pihalla, kun riisuin Sampulta kuravermeitä pois päältä, hänen saappaitaan kastelivat sadepisaroiden lisäksi kyyneleeni. Kaikella reippaudellakin on kattonsa. Sateen ropistessa, pimeällä päiväkodinpihalla, maailma tuntui aika raskaalta paikalta.  

Ristin mielessäni vuoden 2015 kaiken muun, paitsi trion terveyden saralla, kaikkien aikojen paskimmaksi vuodeksi. Heittämällä paskimmaksi. Kerkesin surra suremisvauhtiin päästyäni sitäkin, että en sitten kuitenkaan pitänyt isoja nelikymppis bileitä. Päättäen, että pidän sitten isot erobileet. Todetakseni seuraavassa hetkessä, että en t o d e l l a k a  a n jaksa isoja väkijoukkoja. Kaiken synkkyyden keskellä tajusin kuitenkin, että omasta ajasta on pidettävä kiinni. Ja tein  päätöksen alkaa todella nauttia omasta ajastani, asia jota en ollut ihan kiitettävin arvosanoin osannut aikoihin tehdä. Olin aina murehtinut edes parin pykälän verran sitä, että miten kotona menee. Pärjätäänkö siellä. Nyt iski päälle äiti-ihmisuhma: hemmetti vieköön, tottakai pärjäävät. Saavat luvan pärjätä. Yksi aikuinen ja kolme ei nyt mitään vauvaa kuitenkaan. Miksi eivät pärjäisi? Miehen viettäessä aikaa trion kanssa, kävin afterworkseilla, extempore kaljalla lauantai-iltana ihanan ystävän kanssa, kävin kasvohoidossa. Ostin vaatteita. Nautin oikeasti täysillä omasta ajastani ja hoin äänetöntä mantraa "mä ansaitsen tämän mä ansaitsen tämän, mä niin ansaitsen tämän". Kun ostin samaan syssyyn pari paria kenkiä, sekä käsilaukun, hoin mantraa puoliääneen. Sanoen samalla ääneen siskolleni, että "hei oikeasti, mä käyn töissä! Ja pyöritän päälle tätä sirkusta. Pitää mun palkita itseni jollain tapaa". Olin päivittäin vuoronperään vapautunut ja vankilassa. Rauhallinen ja paniikissa. 

Jossain vaiheessa trioa oli tulossa hoitamaan vakio lastenhoitoapumme. Joulu oli lähestymässä, mies ehdotti, että josko voisimme käydä yhdessä ostamassa edes triolle joululahjoja. Pitkin hampain suostuin ehdotukseen. Emme ostaneet yhtään lahjaa. Mutta kävimme syömässä. Ja kahvilla. Kauppakeskuksessa miehen ottaessa minua olkapäistäni kiinni ja vain katsoessa minua pitkään silmiin, tunsin jotain ,jota en ollut kunnolla tuntenut hetkeen. Aloin miettiä, että mitä jos uskallan luottaa uuteen alkuun. Siihen, että asiat tehdään tällä kertaa toisella tavalla. Että elämään tehdään isoja muutoksia. 

Viikko ennen joulua, sain työpaikalla kutsun palaveriin. Kutsu oli kalenterissani nimikkeellä "juttutuokio". Sain ehkä pienimuotoisen sisäisen paniikkikohtauksen palaverikutsun jälkeen. Tästä ei voi seurata mitään hyvää… Aloin henkisesti valmistautua siihen, että sen sijaan, että työt päättyvät lopullisesti kevättalvella, alankin viettää vapaanaisen elämää vuodenvaihteen jälkeen. Tulin palaverista pihalle täysin pöllämystynyneenä, huomaten seuraavaksi kirjoittavani allekirjoitusta työsopimukseen. Työsopimuksen titteli oli aivan eri, kuin titteli jolla olin aikanaan taloon tullut. 

Odottaessani vuoden 2015 päättymistä, ajattelen yhä, että tämä oli ehkä paskin vuosi ikinä. Ajoittain. Ja paras vuosi ikinä. Ajoittain. Illalla viestitellessäni ystävien kanssa, yksi heistä kysyy "siis miten meinasit oikein hanskata ton, että teet 100% työaikaa". No ei mitään aavistusta. Mutta kaikki järjestyy. Sen on ainakin vuosi 2015 opettanut. Tavalla tai toisella.

Niin ja se kirjoittaminen. En oikein osaa olla kirjoittamatta. Ehkä sekin järjestyy, tavalla tai toisella? Sen sijaan, että stressaan sitä, kuinka usein pitäisi kirjoittaa ja jaksaako kukaan näitä juttuja lukea, ehkä osaisin tällä kertaa ajatella, että kirjoitan kun jaksan ja se lukee joka jaksaa? En tiedä… En osaa sanoa. Mutta aina voi yrittää… 

 

Seuraa