Istuin bussissa, miehen vieressä. Suuntana alennusmyynnit (ei ehkä luomakunnan fiksuin veto), sekä ruokailu (selkeästi fiksumpi veto). Joulukuinen iltapäivä oli taittunut pimeän puolelle. Bussin hurina ja pimeys painoivat silmäluomia kiinni. 

Bussi pysähtyi ja kyytiin kipusi yksi kappale pieniä tyttöjä, sekä yksi kappale vielä vähän pienempiä poikia. Heitin pojan koko-selkärepun koko suhteesta mielessäni villin veikkauksen: ekaluokkalainen. Tyttö oli häntä hieman vanhempi. Villi veikkaus: kolmasluokkalainen. He istuutuivat vierekkäin. Bussin liikahtaessa pysäkiltä, he alkoivat keskustella keskenään: millä pysäkillä kannattaa jäädä pois. Hyvin pian tein seuraavan päätelmän: kyseessä olivat sisko ja sen veli. Hetken keskusteltuaan sisko painoi pysäytys-nappulaa. Ja niin sisko, sekä hänen veljensä, jolla oli liian iso reppu selässä, häipyivät pimeään bussin kyydistä. Siskon lempeästi ohjeistaessa veljeään ja huolehtiessaan, että hän pääsee hyvin bussin ovesta ulos. 

Silloin se iski: hetkellinen, pienesti viiltävä, pienesti sydäntä sykäyttävä haikeus. Tuossa eivät ikinä voisi olla meidän koululaispoikamme. Topo ja Edward. He eivät voi kiivetä kaksin bussin kyytiin, isoinen reppuineen, käydä neuvottelua siitä, missä on kannattavinta jäädä pois. Ja jäädä itsenäisesti pysäkillä pois, jatkaen itsenäisesti matkaansa.

Ehkä joskus, kolmen, neljän, viiden vuoden kuluttua ne tyypit voivat olla Sampu ja Edward. Veljekset, jotka odottavat yhdessä pysäkillä bussia. Osaavat pysäyttää juuri oikean bussin, kiiveten sen kyytiin ja pohtien, mikä on paras määränpääpysäkki. Veljeksistä sen, jolla on omaan kokoon suhteutettuna liian iso reppu, antaessa sille hieman isommalle veljelleen ohjeita. Ohjeistaen miten bussikortin saa parhaiten leimattua, ja huolehtien, että isoveli lähtee pysäkillä omalta paikaltaan liikkeelle, juuri sen oikean pysäkin kohdalla.

Ei sekään ole huono mielikuva. Mutta silti: juuri sillä hetkellä salaa, sydämessäni toivoin niin paljon, että sielä bussissa istuisivat Edward ja Topo. Tehden matkaa kaksin. Isojen reppujensa kanssa. En tuntenut surua. Tunsin vain sitä haikeutta ja muistin jälleen kerran, miksi elämä on erilaista. 

 

 

Seuraa