Siskoni on yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä. Tämä voi kuulostaa vitsiltä, vaan ei ole sitä: jos hän lähtee viikoksi matkalle, tulee ikävä. PItää nähdä ennen matkaa, vaikka vain vartin verran. Sekä heti matkan jälkeen. Matkoilta viestitellään tietenkin. Joka päivä. Siskoni kuuluu omalla tavallaan niin sanotusti huvikummun kalustoon. Siskoni uskaltaa komentaa trion hammaspesulle, sekä vetämään iltapalan naamariin vauhdilla. Sillä aikaa, kun mies, tai allekirjoittanut on antamassa iltahaleja ja -pusuja, siskoni siivoaa lelut alakerran lattialta (niin, sieltä alakerrasta jonne ei missään olosuhteissa pitänyt enää tulla leluja...). Me käymme kerran viikossa yhdessä lenkillä, Sekä ainakin kerran joka toinen viikko istumme hänen, tai allekirjoittaneen ruokapöydän ääreen ja jaamme pullon valkoviiniä. Parannamme maailmaa. 

Veljeni on myös tärkeä tyyppi. Hän on se, joka jaksaa juoksuttaa trioa ja juosta itse mukana. Sekä änkeä lähestulkoon kaksimetrisen itsensä Ikeasta ostettuun pikkulasten tempputunneliin; vain koska se on trion mielestä ihan hervottoman hauskaa. Veljeni asuu useamman sadan kilometrin päässä, joten hänen vierailujansa odotetaan oikeasti  yhtä paljon, kuin pääsiäispupun vierailua. 

Kiitos siskoni, ja veljeni, oli aina itsestään selvää, että jos vain onni on myötä, niiin talouteemme siunaantuu ainakin enemmän, kuin yksi lapsi. Loppupeleissä kolmen ollessa juuri se meille täydellinen luku. 

Viime aikoina olemme mitä suuremmissa määrin toteuttaneet viikonloppuisin niin kutsuttua hajaantumispolitiikkaa. Sen tarkoittaen sitä, että toinen talouden täysi-ikäisistä vie Topon tekemään Topolle mieluisia viikonloppujuttuja (lue: bussi+puisto+kauppa). Toinen taas ulkoiluttaa tehotiimiä Sampu&Edward. Vieden heitä luistelemaan/kaupungille/ravintolaan/kaloja katsomaan/eläintarhaan ja sitä rataa. Hajaantumispolitiikan takana on se, että kaikki trion jäsenistä pääsevät tekemään heille tärkeitä juttuja. Sekä ihan vähän sekin, että vanhemmatkin saattavat päästä helpommalla: kolme ei oikeasti mene siinä, kuin kaksi. Eikä kaksi todellakaan siinä, missä yksi. Nämä ovat vain itselle kerrottuja valheita siinä vaiheessa, kun yritetään perustella, miksi perheen pääluvun olisi hyvä kasvaa vielä yhdellä. (lapsella).  

Kuluneena viikonloppuna, päätimme miehen kanssa, että sirkushuvien sijaan koko perhe tekee viikonloppuna Topon juttuja. Eli sen bussi+puisto+kauppakeikan. Todeten tyytyväisenä kuluneen viikonlopun jälkeen, että jatkossa hajauttamispolitiikan harjoittamisen voisi ajoittaa maksimissaan pariin viikonloppuun kuukaudessa. Keikoilta irtosi ihan tarpeeksi sirkushuveja kaikille trion jäsenille, ja mikä parasta; kaikki tuntuivat nauttivan täysillä siitä, että liikenteessä oli koko lauma. Pelkän toisen vanhemman ja korkeintaan toisen veljen sijaan. 

Koska mikään elämässä ei ikinä ole pelkkää vaahtokarkkia ja vaaleanpunaisia ruusuja, eivät leppoisat puistoreissummekaan tietenkään olleet pelkkää harmoniaa ja halauksia. Sampulla on uhma. Herra "minä teen itse":stä on kuoriutunut viikossa Herra "mäenosaa". Uhma myös pistää tuon metrin mittaisen tyypin karjumaan, kovalla äänellä, ihan mitättömistä syistä. Lietsoen itsensä tilaan, jossa hän ei osaa enää lopettaa karjumista. Voin vain kertoa, että Topo ei kuuntele päätönstä karjumista hiljaa ja kauniisti. Ehei. Hän pistää oman lusikkansa soppaan ja aloittaa kaanonhuutamisen Jonka jälkeen, alta aikayksikön, koko perhe huomaa olevan enemmän tai vähemmän huutomoodissa. Mutta satunnaisia huutelusessioita lukuunottamatta kaikki meni enemmän, kuin hyvin. 

Parasta keikoissa oli nähdä veljesten välinen hellyys. Topo on sisäistänyt halauksen jalon taidon. Sitä pitäisi nyt harrastaa joka paikassa; kesken kävelyn, liikennevaloissa, kaupan kasssalla, bussista noustessa.. Ykköshalauskohteita ovat ylpeä äiti-ihminen, sekä Edward. Edward osoitti jälleen sydäntä liikuttavaa välittämistä, ottaen Topon syliinsä mäen päällä, ja päästellen, Topo sylissään, liukurilla mäkeä alas. Sampu osoitti välittämistään tehden elämää suuremman asian siitä, että paikallinen ruokakauppa ei myynyt Topon suosikkisipsejä. Varmistaen, että mies ja Topo tekevät pikaisen keikan läheiselle kioskille, tarkistamaan sipsitarjontaa. Koska se nyt vaan on epäreilua, jos Topolle ei löydy Topon tärkeitä sipsejä. 

Haluan ajatella, että emme ole menneet vanhemmusasioissa ihan täysin ojasta allikkoon. Jos osataan halata, ja pitää huolta. Huolehtia toisen herkuista. Vaikkakin siinä huutamisen lomassa... Niin jostain on opittu ja jotain. 

Toivon kovasti, että veljesten yhteys säilyy vuosien saatossa. Niin, että joku päivä he istuvat vaikka kahvikupposen äärellä parantamassa maailmaa. Laittelevat reissuiltaan toisilleen viestejä, koska tietävät, että kotonaolijat ikävöivät. Ja osaavat jatkossakin pitää sen tyypin puolia, joka ei aina kykene vointinsa vuoksi omaa tonttiaan hoitamaan. Auttaen mäessä. Ollen veljeksiä.

Odotan entistä enemmän kesää ja lomaa. Sitä, että ehkä, Topon voinnin suodessa, voimme laajentaa tekemisrepertuaaria. Harrastaa vähemmän hajaantumispolitiikkaa, olla enemmän perheen kesken. Välillä huudellen, välillä halaillen. Veljestaistoa ja -rakkautta sivusta seuraten. 

Seuraa