"tämä verenpaine on vähän korkeanlainen". Havahdun ajatuksistani lääkärin kommenttiin. En reagoi asiaan sen kummemmin, ennenkuin samainen lääkäri mittaa verenpaineen (allekirjoittaneen) kolme uutta kertaa ja kehoittaa tulemaan orjallisesti, kerran päivässä, kuluvan viikon jokaisena arkipäivänä sairaanhoitajan luokse uusintamittauksiin. Minulla korkea verenpaine? Olen onnistunut rämpimään läpi kolme raskautta, vuosien verran unettomia öitä, tolkuttomat määrät sairaalapäiviä: ilman korkeaa verenpainetta. En ole viimeisen viikonlopun aikana harrastanut pizzan- tai sipsien ahmintaa, en tolkutonta karkkirallia, drinkkejäkin on otettu todella kohtuullisesti perjantaisen ruokailun lomassa (siis todella kohtuullisesti). Mielestäni harrastan suht sopivan verran liikuntaa (bonuksena loputon määrä ylä- ja alakerran välillä juoksemista kaikki illat), ja en (omasta objektiivisestä) mielestäni mene siihen kategoriaankaan, joiden paineita liikuttavat ylöspäin, ylöspäin kivunneet kilot. 

Lääkäri lukee papereistaan "sulla on kaksi kehitysvammaista lasta, heidän hoitaminen saattaa olla stressaavaa". En myönnä, että juuri se kehitysvammaisuus on syynä stressiin. Ihan täysin kyllä myönnän, että kaikki lieveilmiöt "kahden kehitysvammaisen lapsen ympärillä" aiheuttavat stressiä. Päänsisäinen karuselli ei tunne minkään valtakunnan pyhäpäiviä ja inhimillisiä aukioloaikoja. Havahdun keskellä yötä siihen, että mietin miten huomenna pitää väsätä terapiahakemus, tilata taksit, miten jos aamulla nousenkin jo 6.05, ehdin täyttämään reissuvihkon, ja voi pentele: unohdettiin jälleen kerran ostaa kouluun pinaattilettuja.

Vaikka kuinka yritän suorittaa, seula vuotaa, ja kunnolla, jostain päästä. Herra neljä wee on löytänyt (TAAS) piirustuspaperikseen tilapäishoitopaikasta tulleet kirjeet. Joissa kerrotaan tulevan alkuvuoden koululaisten tilapäishoitopäivät. Kun töissä on kaksi minuuttia rauhallisempaa, kirjoitan nöyränä sähköpostia "heippa, meidän herra neljä wee onnistui (taas) löytämään piirustuspaperikseen paperit, joissa oli poikien alkuvuoden tilapäishoitopäivät. Voisinko saada ne vaikka sähköpostilla. Kiitos tuhannesti". Saan vastauksen "ohessa päivät, sehän on vaan hyvä, että lapsi tykkää piirtää". Ihanaa, jossain tajutaan. 

Työstressiä en myönnä tuntevani, en edes piirun vertaa. Sen sijaan myönnän vilpittömästi tuntevani stressiä yhtälöstä työ ja koti. Kuten niin moni muukin vanhempi tässä maassa (sekä kaikissa muissakin maissa, oletan) tunnen enimmän osan aikaa olevani väärässä paikassa. Kalenteri täyttyy koulutuksista ja palavereista. Mietin mielessäni, miten suoriudun niistä, niin että olen samaanaikaan uuden järjestelmän koulutuksessa ja kotona vastaanottamassa koululaisten koulutaksia. Joudun jälleen kerran laittamaan miehelle viestiä "miltä sun tiistai näyttää, voitko tulla kolmeksi" miehen "joo, sopii" viestiin vastaan "niin, ja voisitko mitenkään tulla keskiviikkonakin kolmeksi".

Kuvitelkaa taloudessamme syntyneen riemun määrää, kun tammikuun ensimmäisellä viikolla taksi ei sovittuun aikaan kurvannutkaan pihaan noutamaan koululaisia loma-ajanhoitoon. Kas, "eräältä" oli mennyt ohi sellainen pikkujuttu, kuin ilmoitus loma-ajahoitolappujen alanurkassa "ajalle 4-5.1 ei järjestetä loma-ajanhoitoa". Voin kertoa, että kalentereita täsmäyteltiin ja huolella. Ja stressi aiheesta: yhtälö työ + koti, kipusi uusiin mittasuhteisiin. 

Silti, missään olosuhteissa en haluaisi jäädä työstäni pois. Tykkään siitä, tykkään ihmisistä joiden kanssa teen niitä töitä. On äärimmäisen vapauttavaa, kun x-määrän tunnin vuorokaudesta asiakkaat ja heidän juttunsa ovat Se Juttu, se tärkein juttu. Ensimmäisen kerran vuosiin tunnen ihan oikeasti olevani "vain minä". En kehareiden äiti, en erityislasten äiti, olen vain minä. Työporukassa, jossa lähimmät työkaverit ovat lapsettomia, kehitysvammaisuus ja erityislapsuus kuitataan "ohoh, kaikenlaista sitä onkin"-kommentilla, josta siirrytään sujuvasti elämän sillä hetkellä tärkeimpiin asioihin: "missä syödään lounas". Voin kertoa, että moinen on "erityisäidin" parasta terapiaa. 

Olen iltapäivän punonut juonia, jolla ne paineet saadaan alemmaksi: vielä vähemmän pizzaa, ja nachoja. Rauhallisia kävelylenkkejä. Salikäyntejä. Oman ajan ottamista. Lisää mukavia illallisia miehen kanssa. Yhteisiä leffailtoja miehen kanssa. Juuri työkavereiden kanssa aloitettu karkkilakkokin liene yhtälölle vain positiivinen juttu. 

Samalla tiedän: tämä johtuu stressistä. Ja stressi on nyt vain osa elämää. Ehkä pitäisi jollain tapaa oppia laittamaan se päänsisäinen karuselli välillä lomalle. Tai ainakin katsoa, että sillä on säädylliset aukioloajat? Hyväksyä, että välillä einekset on jees, ja se, että kylppärinlattian peittää pyykkivuori on myös tosi jees. Että sekin on ihan jees, että neljävuotias piirtää tärkeälle paperille: mikään paperi ei ole kuitenkaan korvaamaton. Ainoa kappale. Siis ainakaan toivottavasti. Pitäisi kai olla armollinen itsellekin: tässä ei olla enää mitään neiti kesäheiniä, elämä vasta edessä. Tässä taplataan, jos hyvin käy, elämänjuoksun puolivälissä. Ehkä vyötärö ei ole timmeimmästä päästä, ja välillä silmien alla on pussit. Mutta ehkä sekin on ihan jees? 

Yksi ystäväni tapaa sanoa tiukan paikan tullen "hengitä, hengitä syvään". Ehkä se on aika hyvä oppi? Hengitä syvään. Pysäytä karuselli. Hengitä syvään. Ole vaan. Älä stressaa. Tuon kun vielä muistaisi, ainakin muutamaan otteeseen joka päivä. 

Seuraa