Kahden viikon sairastamisen jälkeen normaali viikonloppu oli enemmän, kuin tervetullut. Olin sängyn päällä makoillessani tehnyt loputonta to do-listaa. Jälleen yltiöoptimistina: mitä sitten, että mies on mökillä tekemässä hommia, kyllä tässä nyt trioa hoidellessa voidaan tehdä suursiivous, haravoida koko piha, tehdä kotiruokaa, leipoa omenapiirakkaa, pestä x-määrä pyykkiä ja viettää siinä sivussa laatuaikaa poikien kanssa. Väärin… Tai työkaveria lainatakseni "ei näin".

Perjantaina aloitin heti iltapäivän tyylilleni uskollisena: mennään siitä, mistä aita on matalin. Bussiajelun sijaan ajelimme tyylikkäästi taksilla päiväkodin pihaan Sampua noutamaan. Jälleen kerran kävi mielessä sana "taksikortti". Päiväkodin pihalla Topoa jahdatessani (Topon ajatusmaailmaan ei mahtunut pihalla mitään muuta, kuin "äkkiä täältä pois, hinnalla millä hyvänsä") ja Sampua hoputtaessa repun hakuun, ehdin vaihtaa puolitoista lausetta päiväkodin aikuisten kanssa "hyvä päivä, Sampu ei oo nukkunut". Sampu ei oo nukkunut tuli hyvin selväksi illan mittaan. Kaupassa hyvää kotiruokaa-suunnitelma vaihtui vauhdissa eineksiksi, Sampun saadessa ensimmäiset yliväsyneen neljävuotiaan hermoromahdukset. Illemmalla vaihtaessani äitini kanssa puhelimessa viikon kuulumisia, kuului alakerrasta kolahdus ja perään Edwardin pelästynyt huudahdus "ei Sampu". Hetkeä myöhemmin viestittelin miehen kanssa "täällä kaikki tosi hyvin, pojat menee just kylpyyn, älkää nyt pelkästään rehkikö, pitäkää vähän hauskaakin", minuutin kuluttua lisäys viestiin "ai niin, alakerran boxin kaukosäädin ei toimi, Sampu heitti sen vessanpönttöön. Voiskohan jostain tilata uuden?". Sampun kanssa tiukka keskustelu aiheesta "miksi", sekä "ei näin", epätoivoinen kaukosäätimen kuivausoperaatio, jonka jälkeen lauantaina lopullinen tuomio: sen kaukosäätimen työura päättyi alakerran vessanpönttöön.  

Lauantaina syysauringon helliessä suuntasimme trion kanssa perus puisto-kauppareissulle. Keikan jälkeen miehen kanssa viestittelyä "kaikki tosi hyvin, pojat viihtyi hyvin puistossa. Topo oli tosi leppoisa kaupassa. Jos tarvetta, voitte ihan hyvin olla sunnuntaihin asti mökillä, kyllä me pärjätään". Asia jota en viitsinyt mainita, oli kauppareissun loppuun ajoitettu hässäkkä: Topon lauantaisipsien kaatuminen kaupanlattialla. Voin kertoa, että yhdestä Pringles-tuubista saadaan aikaiseksi aikamoinen sotku. Varsinkin kun kolme alaikäistä herrasmiestä yrittää kilpaa korjata sipsejä lattialta, samalla polkien niitä kengillään pieniksi sipsimuruiksi. Tai lähinnä sipsilumeksi. Voin myös kertoa, että kassapojan ilme ei ollut mallia "tervetuloa uudestaan", hänen paniikinomaisesti etsiessään työpisteensä äärestä jotain, jolla sotkua voidaan siivota. Voin myös kertoa, että sydän löi muutaman kerran tyhjää, miettiessäni mitkä kaikki kulkutaudit Topo ehti imuroida mukaansa, hänen salaa, äiti-ihmisen silmän välttäessä tai refleksien ollessa liian hitaita, sai nauttien lauantaisipseistään: suoraan kaupan lattialta. Menin muuten taas siitä, mistä aita on matalin: kaupan lihapullat omin kätösin keitetyn spagetin kanssa ei ole suoranaista einesruokaa, eihän? Niin ja se omenapiirakka… Ehtiihän sitä viikollakin. 

Lauantai-iltana imuroidessani vaihteeksi Topon sänkyä (jonne hän kantaa kaiken mahdollisen ruoan, heti kun silmä välttää) ja pestessäni seinistä nakkikastikkeen jälkiä pois, meinasi hetkellisesti iskeä epätoivo: tämä on niin tätä. Yhdestä päästä kun alat siivota, toista päätä sotkee joku talouden miespuolisista jäsenistä. Tuolloin ei edes lohduttanut ystäväni päivällä lähettämä kuvaviesti kyltistä, jossa osuvasti todettiin, että siisti talo on hukkaan heitetty elämä. Tuskailin sitä, että tämä ei lopu ikinä. Yritykseni opettaa Sampua ja Edwardia siivoamaan jälkensä, ovat saaneet aikaiseksi niin sanotun rinnakkaisvaikutuksen. Komennukseen/ohjeistukseen "siivotkaapas lelut lattialta" vastataaniloisesti "kyllä äiti", ja lelut siirretään omista huoneista sulavasti olohuoneen puolelle. Hetkelliseltä pahemman luokan harmitukselta katkaisi siivet selän takaani kuuluva pieni ääni "äiti, sä oot kiva". Ehkäpä äiti-urani paras kohteliaisuus. Kuultuna Sampun suusta. Jatkoin imurointia ja jynssäämistä uudella puhdilla. Ja aloin pohtia syksyä… 

Syksy on selkeästi perheemme juttu: 15 vuotta sitten lokakuussa kävelin hissistä aulaan. Ensimmäinen päivä uudessa työpaikassa. Aulassa istui jo odottelemassa iloisen näköinen blondi. Kuuden minuutin juttelun jälkeen se oli selvääkin selvempää: meistä tulee ystäviä. Vietin samaisen blondin kanssa Turussa "äitien yöpyvän" pari viikkoa sitten. Kuuden minuutin blondin ja allekirjoittaneen välisen keskustelun jälkeen aulasta meitä tuli hakemaan yrityksen tiloihin tumma mieshenkilö.  Meitä nauratti blondin kanssa: Meidän mielestämme tyyppi oli ehkä vähän outo. Kävimme blondin kanssa samaisen viikon perjantaina ensimmäisen (mutta ah ei viimeisen) kerran kaljalla ja juttelimme siitä tummasta tyypistä "se on siis oikeasti tosi outo tapaus". Ja kihersimme perään. Kahta kuukautta myöhemmin kävin sen samaisen tyypin kanssa salaa nurkan takana pussailemassa firman juhlissa. Sen samaisen oudon tyypin kanssa vietimme 13. hääpäiväämme kuukausi sitten. Viisi vuotta ensitapaamisemme jälkeen meistä tuli oudon tyypin kanssa ensimmäisen kerran vanhempia. Ja kahtena syksynä tuon jälkeen olemme kuulleet sen oudon tyypin kanssa, että perheeseemme on tulossa vauva. 

Syksyihin on myös mahtunut vastoinkäymisiä. Lääkärin vakavailmeinen keskustelu, Edwardin ollessa kaksi vuotias. Kertoessaan, että täydellinen pakettimme ei ole heidän normiensa mukaan niin täydellinen, eikä sitä heidän normiensa mukaan tule olemaankaan, ikinä. Se kun makaan Topon sairaalasängyn vieressä kovalla patjalla, ja valvon viidettä yötä putkeen. Koska Topon epilepsiakohtaukset eivät lopu ja olen luvannut vahdata, että hän ei huido unissaan happiviiksiään pois. Hoitajien ilmeet Lastenlinnan käytävillä, tuodessamme Sampua sinne ensivisiitille. Uutena potilaana. Mutta lopulta nuo ovat kuten se vessanpönttöön tippunut kaukosäädin ja kaupan kassalle kaatuneet sipsit. Vastoinkäymisiä, joskin paljon isommassa mittakaavassa. Vastoinkäymisiä jotka vetävät hommaa hetkeksi tukevasti pakkasen puolelle. Asioita jotka itkettävät, aiheuttavat riitaa ja huutoa, mielipahan ollessa kaikilla päällimmäisenä tunteena. Mutta samalla asioita, joiden kanssa opitaan elämään. Jotta voidaan taas nähdään syysvärien loistot, auringon paiste, juhlia hääpäivää ja syntymäpäivää ja muistellaan niitä aikoja, kun meitä oli kolme ja odotimme sitä neljättä. Tai kun meitä oli neljä ja odotimme sitä viidettä. Tämä syksy on taas odotuksen aikaa… Menin heittämään Edwardille ääneen ilmaan ajatuksen koirasta. Ja siitä, että mitä jos meille tulisi sellainen ensi kesänä. Mies ei pistänyt ihan hirveästi vastaan. Joten ehkä ensi kesänä meitä on viisi plus koira? Ja ensi syksynä vietämme aurinkoisia syyspäiviä sitä koiraa ulkoiluttaessa. Mielikuvissani koko perheen harmonisesti lenkkeillessä. Koska jossain syvällä sisällä se sinisilmäisyys ja yltiöoptimistisuus elävät vahvasti.   

 

 

Seuraa