No okei, itseasiassa valvomisessa ei ole juurikaan mitään kepeää, jos sitä ei tee omasta tahdosta. Sietämätöntä se sen sijaan on. 

Kun perheeseen aletaan toivoa nyyttiä, niin oletusarvo liene se, että vauvat valvottavat. Ainakin jossain iässä. Voin ihan käsi sydämellä sanoa, että valvomisesta en tiennyt mitään, ennenkuin minusta tuli äiti-ihminen kolmelle pikkuherralle. Itseasiassa, sain aloittaa äitiysurani hyvien yöunien ollessa enemmänkin sääntö, kuin poikkeus. Edwardin neuvolakeikoilla ihana neuvolantäti naureskeli, että noin tyytyväisen vauvan kanssa jää kyllä ne äitiyden pienemmät ilot kokematta. Oikeassa oli. Sekä erittäin väärässä. 

Edwardin epilepsian pahennuttua juuri samaan syssyyn Topon syntymän kanssa, yöunet olivat vain hämärä muisto. Juttu jota harrasti jossain entisessä elämässä. Ehkä. Mahdollisesti. Kiitos väsymyksen, muistot siitä entisestä elämästä olivat hatarahkoja.

Topon juttu olivat unet, puolen tunnin pätkissä. Niin päivisin, kuin öisin. Siihen bonuksena Edwardin alati kasvavat yöheräilyt ja valvomissoppa oli valmis. Tuolloin kuitenkin sitkeästi ajattelin, että tämä on vaihe, joka menee ohi. 

Vuosien saatossa saimme karvaamman kautta oppia, että kyseessä ei ollut ainakaan missään kuukausissa, eikä vuosissa laskettu vaihe. Opimme miehen kanssa sen, että kolme yötä heikommilla yöunilla menee jotenkuten. Sen jälkeen pakka menee totaalisen sekaisin. Työaamuina tankkasin kuppitolkulla kahvia, että selviäisin päivästä. Iltaisin nojasin tiskipöytää vasten, puoliksi torkkuen ja puoliksi tiskaten. Odottaen, että kello löisi seitsemän ja herrasväen saisi laittaa yöunille. Edessä olisi pari-kolme hiljaista tuntia. Kroppa oli niin ylikierroksilla, että itse en pystynyt nukahtamaan samaan aikaan jälkikasvun kanssa.

Triomme kaksi vanhinta jäsentä jaksoivat harrastaa yökukkumista suurella hartaudella, aivan liian pitkän kaavan mukaan. Penteleet vielä tekivät sitä vuoroissa; kun toinen ei enää jaksanut hillua öitä läpeensä, tai lääkitys saatiin jollain tapaa balanssiin, oli seuraavan vuoro aloittaa. Huushollissamme yötä päivää palavat valot alkoivat olla naapurustolle enemmänkin sääntö, kuin se poikkeus. 

Jossain vaiheessa elo helpotti valvomisen saralla. Tai me rutinoiduimme: kolme yötä kukkumista menee kuun väärän asennon piikkiin. Neljäntenä yönä on syytä epäillä, että jokin mättää. Jokin voi olla jotain listalta; elämä, epilepsia, päänsärky, muuten vaan huono päivä, muuten vain hetkellisesti huono elämä. Neljännen yön jälkeen olemme yleensä konsultoineet hoitavaa tahoa ja saaneet ohjeistuksen nostaa lääkettä, vähentää lääkettä, ottaa rinkiin yhden väliaikaislääkkeen. Tällä kuviolla ollaan taplattu viimeiset vuodet.

Voin kertoa, että valvominen on jättänyt jälkensä; yli neljän tunnin yhtäjaksoinen yöuni on melkein yhtä harvinaista, kuin yli 10 euron voitto ässä-arvasta. Sisäinen herätyskello herättää viimeistään siinä 5.15 korvilla syvemmästä unesta; kas kun Topon päivä alkaa poikkeuksetta ennemmin, kuin myöhemmin.

Viikonloppuna Topo harrasti äiti-ihmisen työpaikan kevätjuhlien jälkeisenä yönä jälleen vähän suuremmalla hartaudella sitä kukkumista. Keski-ikä plus juhlat plus juhlien jälkeiset yövalvomiset ei ole millään tapaa aivotoimintaa vetreyttävä yhtälö. Onnistuin parissa yössä saamaan päälle sen sortin koomaväsymyksen, että tästä toipuminen vaatiin vähintään kolmet hyvät yöunet. Vaikka sieltä kevätjuhlista kotiuduttiin sievästi kellon lyödessä puolta yötä.

Aiempaan erona on se, että olen kyllä juu äkäinen, mutta en toivoton. Tiedän, että en osaa nukahtaa päiväunille ja neljän tunnin teeveemaratoni on a) huushollissamme trion valveillaoloaikana mahdoton b) ei millään tapaa virkistävää. Joten lenkkarit jalkaan ja laapustamaan iltalenkkiä. Toivomaan, että aivot saavat happiyliannostuksen, ja yöllä ajatusten sijaan päässä pyörii unileffa. Niin ja sitäkin enemmän toivomaan, että Topolla ovat planeetat yöunia tukevassa asennossa. 

Vaikka valvominen on ollut välillä kepeää, välillä sietämätöntä ja välillä sietämättömän kepeää, yhdestä jutusta annan miehelle ja allekirjoittaneelle täyden kympin; Trion aiheuttama valvominen ei ole koskaan aiheuttanut välillemme parisuhdesotaa. On tottamaar riidelty ja kiukuteltu. Mutta aina on oltu tässä asiassa yhdessä tiiviinä rintamana. Kuten nytkin. Koska mies omaa allekirjoittanutta paremmat unenlahjat ja Topon öiset tai aamuöiset rallit saattavat mennä häneltä joskus "hieman ohi", hän tietää, millä voi ainakin yrittää vähän tasata puntteja. Tuomalla kotiin kimpun ruusuja. Koska ruusut piristävät aina. Vähentäen jollain prosenttimäärällä sitä sietämätöntä väsymystäkin. 

Seuraa