Maanantai:

- Pitäisi ilmeisesti oikeasti pitää päiväkirjaa. Maanantai, maanantai… En muista muuta, kuin että menin töihin, siellä oli kiire. Hain töistä Sampun. Lähdimme ostamaan Topolle eväitä tilapäishoitopaikkaan, sekä sushia iltapalaksi. Olin aamulla töissä 8.05, vastasin viimeiseen työpuheluun 17.20, sekä sähköpostiin 17.30 ja pohdin mielessäni, että milloin opin laittamaan puhelimeen ei vastaa-asentoon kello 16.30 jälkeen. Ahdistaa: kiire. Ainainen kiire. 

- Pakkasin Topon tilapäishoitolaukkua. Rintaa kivisti. Tätä samaa rutiinia on kerran kuukaudessa harjoiteltu jo reilu kolme vuotta, mutta en vieläkään vain totu puuhaan. Järki sanoo, että näin on pakko tehdä. Sydän sanoo, että eipäs ole. Halaan ja pussaan Topoa monta kertaa varastoon illan aikana. Mies tuskailee ääneen sitä, että tuntuu niin pahalta laittaa Topo hoitoon. Sydämessäni komppaan miestä, ääneen sanon "joo, niin, mutta tää nyt on vain kaikille parhaaksi". Illalla eteisessä nököttää yksi, musta, yksinäinen kassi. Topon tilapäishoitokassi. Tuskissani mietin jällleen kerran hetken, että tarvitaanko sitä hoitoa oikeasti. Järki sanoo kyllä. Sydän sanoo ei. 

Tiistai:

- Perusaamu. Päätin jättää Topon reissuvihkon päivittämisen tiistaiaamulle. Kannatti… Neljä minuuttia ennen kuin olisi pitänyt olla bussipysäkillä totesin, että Topolla on uintipäivä. Ei minkään valtakunnan havaintoa tyypin uimapöksyistä. Siis yksistäkään ainakaan niistä viidestä parista. Pikainen pohdinta: saisiko noin 122 senttisen Topon a) survottua uimahousuihin kokoa 110/116 tai b) pysyisivätkö 134 koon pöksyt jalassa. Hysteerisen etsintätuokion jälkeen uimahousut löydetty ja bussista myöhästytty. Annan itselleni muutaman "vuoden organisoija", sekä "hyvin suunniteltu, puoliksi tehty"-pistettä lisää. Go me! 

- Junassa viestittelen ystävän kanssa. Perus "pitäisi aloittaa laihis, mutta kun ei vaan jaksa", sekä "lapset lapset lapset"-keskustelun lisäksi joudumme viestittelyssä aivan uusille urille. Huomaan tuntia myöhemmin a) lähettäväni etenpäin cv:ni b) kahta tuntia myöhemmin kiittäväni kyllä työtarjoukselle c) kahta ja puolta tuntia myöhemmin, duunin "uuden esimiehen"-tutustumiskeskustelussa irtisanoutuvani. Fiilis on suorastaan jäätävän hyvä. (jos jäätävän hyvää fiilistä on olemassa). En voi uskoa, että tällainen mahdollisuus tuli eteeni. Täysin odottamatta. Totaalisen puskista. 

- Koska nyt on kevät, ja alkuilta on todella kaunis, miehen kokoustaessa, Edward, Sampu ja allekirjoittanut suuntaavat uuteen lähikauppaan. Jep, olemme saaneet sellaisen. Eikä matkaa lähikauppaan ole, kuin vajaa puolitoista kilsaa. Sain kuulla hyväntahtoista kuittailua työpaikallani, aiheesta intoillessani. Mutta "maalla maan tavalla": meille se on lähikauppa. Sampu ottaa potkupyörän alleen, ja auringon laskiessa lähdemme innokkaina kauppareissulle. Lähikaupassa on muuten smartpost-piste! Aika mahtavaa! Olen ennakoivasti tilannut yhden paketin pisteeseen. Saamme siis haettua paketin kauppareissulla. Kerrassaan loistavaa! 

- Ostan taas liikaa tavaraa. Milloin opin, että litra maitoa painaa suurinpiirtein saman verran, kuin kilon punnus? Eli jos kauppakassissa on pari kiloa perunoita, pari litraa maitoa, sekä muutaman kilon edestä muuta sapuskaa; Kassi on herranjumala painava! Edward onneksi osallistuu kantotalkoisiin, parhaansa mukaan. Niin, kantaen sitä "pehmoista vaatepakettia", joka noudettiin smartpostista. Se paketti oli muuten pahvilaatikkoon pakattu. Ja painaa vähintään kaksi kiloa… Kotimatka on hemmetin pitkä. Suurimmaksi osaksi ylämäkeä. Sampu saa astmakohtauksen. Edward huokailee ääneen. Yritän samaan aikaan, siinä ylämäessä, työntää Sampua pyörällään eteenpäin, kannustaa Edwardia kantohommassa, sekä kantaa sitä muutaman kilon punnusta, eli kauppakassia. Voin kertoa, että hiki virtaa. Annan itselleni vähintään sata vuoden organisoija-, sekä vuoden äiti-pistettä. 

- Sampun astmakohtaus ei helpota. Olin ostanut kaupasta oluen, juhlistaakseni uutta työpaikkaani. En uskalla korkata sitä, koska en tiedä, seuraako kohtauksesta vielä päivystysreissu. Mies kotiutuu kello 20, käskee juomaan oluen, hän voi lähteä Sampun kanssa päivystykseen jos tarve. Sekä nauraa: oikeasti, kuka välittää siitä, jos olet juonut yhden oluen. Selitän suu vaahdossa urbaani legendoista, joissa kaikki lapset on otettu kiireellisesti huostaan, kun vanhempi on mennyt päivystykseen haisten alkoholille. Näen miehen ilmeestä mitä hän ajattelee: "voi herranjumala", sekä "blokkaan kaikki talouden nettiyhteydet, ettet pääse enää lukemaan noita tarinoita". Nukahdan kello 21.30. Herään kello 23.30 siihen, että Sampu huutaa kuin pistetty sika. Ei tyypillistä hänelle. Mies siirtyy vierashuoneeseen nukkumaan, Sampu siiirtyy viereeni. 

Keskiviikko:

- Yllätys, myöhästyn aamulla bussista. 

- Huonot vibat Topon tilapäishoitojakson suhteen totetuvat, kun tilapäishoitopaikasta soitetaan iltapäivällä, että Topo itkee jatkuvalla syötöllä ja on todella kivuliaan näköinen. Kuumetta ei ole. Eli migreenikohtaus. Ilmeisesti pahempi sellainen. Yritän hoitaa tärkeää, kiireistä (niinhän ne aina ovat…) työjuttua samaan aikaan, kun käyn Lastenlinnan epilepsiavastaanoton hoitajan kanssa puhelinkeskustelua siitä, että kuinka paljon Topoa voi doupata. Ja voiko lääkkeitä antaa iltapäivän lisäksi vielä illalla. Sydäntä puristaa. Soitan tilapäishoitopaikkaan lääkitsemisohjeet, ja ehdottelen, että voisimme hakea Topon kotiin. Saan iloisen "ei ei, me kyllä pärjätään" vastauksen. Yritän keskittyä siihen kiireiseen työtehtävään. Annan itselleni lisää vuoden äiti-pisteitä.

- Kaksi tuntia myöhemmin soitan uudemman kerran Topon tilapäishoitopaikkaan. Lääkkeet ovat auttaneet. Topo on hyväntuulinen ja rauhallinen. Mieli rauhoittuu. 

- Suuntaamme muun lössin kanssa eksoottisesti kuppilaan nimeltä Chicos syömään. Taattua lapsiystävällistä sapuskaa. Haaveilen puoliääneen siitä, että saisin tehdä muutaman pikaisen täsmäiskun vaatekauppaan; ilman alaikäistä herraseuraa. Mies on suotuisa haaveelle. Puolta tuntia myöhemmin huomaan pyöriväni naistenvaateosastolla, vanavedessäni Edward, joka hortoilee ajatuksissaan ihan minne sattuu, käyden suht kovaäänistä keskustelua itsensä kanssa aiheesta "pääsiäispupu tuo pääsiäismunia kahdeksan minuutin kuluttua", sekä Sampu, joka ehtii, kuin ehtiikin sanomaan minuutissa vähintään kymmenen kertaa lauseen "minä haluan mennä äidin kanssa lelukauppaan ostamaan smurffin. En mene isin kanssa". Mies on jotenkin onnistunut luovimaan itsensä YKSIN, kenkäostoksille. 

- Saatan ehkä pienesti niin sanotusti menettää hermoni. Kotimatkalla, junassa, totean miehelle, että "sä pistät miehenalut nukkumaan, MÄ MENEN LENKILLE". Näillä mennään. Kuusi lenkkeiltyä kilometriä myöhemmin olen rauhoittunut.

Torstai:

- Yllätys: myöhästyn bussista aamulla… Jep. Annan itselleni muutaman vuoden organisoija-pisteen lisää. Go me! Again. 

- Töissä on kiire. Yllätys. Silti karkaamme työkamuni kanssa ravintola Loisteeseen lounaalle. Ruoka on aivan törkeän hyvää. Syömme liikaa. Tulee jäätävä kiire (jos käsite jäätävä kiire on olemassa) iltapäivän palaveriin. Palaverin jälkeen töissä on jälleen kiire.

- Tapaan miehen, Edwardin ja Sampun keskustassa, suuntaamme lapsiystävälliseen Rossoon syömään. Yritän lohduttaa ravintolavalintaa synkistelevää miestä sillä, että kun mennään kaksin syömään, ei tartte mennä Rossoon. Ravintolassa huutaa pieni vauva, suht korkealta ja kovaa, koko ruokailun ajan. Normaalisti itkevät vauvat eivät miestä ja allekirjoittanutta juuri häirise, mutta nyt tämä pieni vauva on kertakaikkiaan harvinaisen kovaääninen. Sampu ja Edward ovat seitsemännessä taivaassa, koska lastenannos sisältää ranskalaisia JA pizzaa JA jäätelöä. Tehokaksikon riemua katsellessa emme enää kiinnitä huomiota siihen harvinaisen kovaääniseen vauvan. Joskin tunnen yhä suurta sympatiaa ja empatiaa vauvaa epätoivoisesti hytkyttävää äiti-ihmistä kohtaan ja toivon nopeasti, että vauvalla on vain huono päivä. Koska muutoin ko vauvan, sekä äiti-ihmisen vauva-aika ei voi olla hirmuisen mukavaa. 

Perjantai:

- En myöhästy bussista! Go me! Vanavedessäni bussiin, sekä bussilta junalle juoksee Sampu. Joka tulee nauttimaan aamupalansa työpaikalleni, josta hänet luovutetaan mummin hellään huomaan päiväksi. Päiväkodin ollessa kiinni. Sampu tekee kriittisiä huomioita työpaikalla: lomalla olevan työkaverini tietokoneesta on loppuneet patterit. Niin ja työmatkalla bongattiin raiteille unohdettu veturi. Töissä ei ole niin järkyttävä kiire, kuin monina muina päivinä. Päädymme kahden työkaverini kanssa uhmaamaan kammottavaa viimaa ja tuiskua, ja suuntaamaan hyväksi todettuun falafel-mestaan hakemaan lounasta. Viimassa ja tuiskussa lounas ehtii jäähtyä. Siis ihan täysin. Mutta ei se haittaa: mikro on keksitty! 

- Iltapäivällä, kotimatkalla se iskee tajuntaan: olen oikeasti vaihtamassa työpaikkaa. Kuukausia kestäneen stressin sijaan päähäni laskeutuu jonkin sortin rauha. Huomaan yhtäkkiä olevani järkyttävän väsynyt. Ja pystyn hengittämään kunnolla. Olen aika onnellinen. Olen vastaanottanut Sampun mummin hellästä hoivasta Rautatieasemalla. Käymme ostamassa kotiin kukkia. Teen makaronilaatikkoa, koska se on Topon suosikkiruokaa. Topo on tulossa tilapäishoidosta kotiin. 

- Ovikellon soidessa ryntäämme Sampun kanssa kilpaa toivottamaan koululaiset tervetulleeksi kotiin. Hukutan Topon haleihin ja pusuihin. Siinä määrin, että saan Topolta pienen hyväntahtoisen ärähdyksen merkiksi siitä, että nyt saavat herkistelyt riittää. Syömme makaronilaatikkoa, ja sen jälkeen juhlimme Edwardin nimppareita. Vedän liikaa suklaamuffinsseja. Niin, joo, se herkkulakko: kesti neljä viikkoa! Sen jälkeen kerran kaksi viikkoa. Jonka jälkeen kerran neljä päivää. Maanantaina alkaa taas uusi elämä!

- Mies on ulkoiluttamassa asiakkaita urheilutapahtumassa. Viestittelemme sitä sun tätä illan mittaan. Mies tekee ensimmäisen insta päivityksensä. Laitan hänelle viestiä: "hyvä hani. Btw: se #-merkki tulee ennen sanaa. Ei sanan jälkeen". Toteamme yhden facebook-kaverini kanssa, että perjantai on viikon paras päivä. Niin se onkin… Ikinä ei ole niin voittajafiilis, kuin perjantaisin, kun lapset ovat nukahtaneet. Kun tiedät, että aamulla ei ole kiire mihinkään. Voit valvoa vaikka yhteen asti yöllä, katsellen tv:tä. Päätyen nukahtamaan kello 22.30. 

Seuraa