Olen aina katsonut inhoten lapsuuskuviani. Sain silmälasit ensimmäisellä luokalla - äiti päätti aina millaiset kehykset laitetaan. Hän myös leikkasi tukkani kauhean näköiseksi. Ja koska näytin ihan resupekalta lapsena, on siitä jäänyt aika kivasti sellainen ajatus, että kaikki lapsuuskuvat pitää piilottaa. 

Vaikka kuljin koulun käytävillä kuin hiljainen varjo, muut näkivät minusta ulkoisen olemuksen. Voisipa sanoa, että olin kuin näkymätön Ninni Muumeista. Muut aistivat minut jotakuinkin kummallisena otuksena, joka kutitteli nenää tupakansavun voimasta, karvasteli silmiä rumien vaatteiden ja tukan vuoksi, sekä piinasi korvia puutteellisten vuorovaikutustaitojen takia. Kosketusaistia en usein aktivoinut, monet pysyttelivät loitolla. 

Herättelin muissa kaikenlaisia tunteita. Toisia ärsytti, toisia ällötti. Toisia ehkä säälitti, toisille olin ilmaa. Toisille olin äärimmäisen kätevä nyrkkeilysäkki. Omaa pahaa oloa sai purettua siirtämällä se toiseen ihmiseen. Tänne vaan, kyllä tämä kaatopaikka jaksaa kannatella!! Näin jälikäteen olisi hyvä saada selitys, miksi kannoinkaan koulukiusaajan lahjoittamaa taakkaa..?

Muutamilla oli ihan erityinen taito nähdä minussa jotain ainutlaatuista. Se kantoi pitkälle. Heille en ollut niin näkymätön, mutta osittaisen muurin pidin yllä kuitenkin. Kotiasioista vaiettiin.

Koska vanhemmilani oli epäterve suhde alkoholiin, kotona minua kuvasi hyvin termi unohdettu lapsi. Eräässä julkaisussa Facebookin alkoholistien läheiset-ryhmässä kuvaillaan tätä roolia näin:

"Unohdettu lapsi vetäytyy omiin oloihinsa television tai tietokoneen ääreen, josta hän havannoi tarkasti alkoholistiperheen tapahtumia. Hän on perheessä pidetty koska hän ei aiheuta ongelmia. Unohdettu lapsi on ujo ja hiljainen, eikä hänellä ole juurikaan muita ystäviä kuin pehmolelut. Sisimmässään hän on surullinen, tuskainen ja alakuloinen. Koulussa unohdettu lapsi on erillään muista ja koulukiusattu. Aikuisena heiltä puuttuu elämänhalua ja heillä on itsemurhataipumuksia."

Ja tällainen minä olin. Elämänhalua riitti ja itsemurhaa en ole koskaan edes harkinnut (vaikka teininä jollekin niin menin valehtelemaan). Ulkonäköpaineita lapsena ei kotona ollut, sain olla tukka solmussa sellainen peikko kuin halusin. Kukaan ei kiinnittänyt minuun huomiota enempää tai vähempää. 

Yläasteella aloin huomioimaan itseäni enemmän. Aloin värjätä tukkaani, ja leikkasin sen lyhyeksi. Se toimi ihan hyvin. Mutta ne lasit... Ei niistä päässyt eroon.

No joka tapauksessa, sain joku aika sitten vanhalta luokkakaverilta kuvan, jossa minä sekä muutama muu olemme synttärikemuissa. Siinä nauraa kiherrän huolettoman näköisenä. Katselin tuota kuvaa aika pitkään, eikä se niin kamala kuva sitten lopulta ollut.  

 

Tukka on ollut kamala todennäköisesti siksi, että se on lapsena ollut jo käsittämättömän paksu, eikä äitini ole osannut leikata sitä järkevästi. Nykyään kampaajalla riittää tämän pönsän kanssa töitä, ja tyttärellä näyttää olevan samanlainen paksu pehko. 

Palataan vielä sinne teiniaikaan. Olen viimeaikoina paljon käsitellyt teini-ikääni, sekä saanut vastauksiakin tonkiessa vanhoja asioita. Nämä paluut vanhoihin aikoihin ovat erittäin tärkeitä toipumisen kannalta, joten en ole lainkaan samaa mieltä sellaisesta lausahduksesta kuin "tikulla silmään joka vanhoja muistelee". 

Vaikka olen ollutkin näkymätön omalla tavallani, olen silti ollut äärimmäisen tietoinen omasta ulkomuodostani ja siihen liittyvistä seikoista. Yläasteella esimerkiksi olin alipainoinen. Siitä sain myös kuulla eräältä pojalta, joka aika ikävästi aiheesta nimitteli. No joo, olinhan minä kyllä laiha. 

Mutta muodoton en ole koskaan ollut. Aina on jotain laaksoa ja kukkulaa löytynyt. Verhoilin itseni löysiin vaatteisiin erityisesti siksi, että tasaisin väliajoin humalassa esiintynyt isäni saattoi laukoa jotain asiattomia kommentteja nuoren naisen muodoistani, pukeutumisesta tms. 

Vai mitä mieltä olet, kuuluuko isän suuhun puhua huoraamaan lähtemisestä? 

Isälläni oli suurella todennäköisyydellä jonkin asteinen seksiriippuvuus, siitä olenkin kirjoittanut vanhassa blogissani. En tule tuota julkaisua postaamaan tänne koskaan, mutta jos haluat sen lukea, se löytyy TÄÄLTÄ. Huom! Kirjoitushan ei sitten ole lasten silmille millään muotoa tarkoitettu. 

Teini-iässä en silti pitänyt vartaloani mitenkään erityisen kauniina tai haluttavana, mutta en sitä liioin inhonnutkaan. Inhon kohde oli aina kasvot. Rumat kasvot. Ruma nenä. Sokeat typerät silmät. Rumat eriparihuulet.

Vaikka alkoholistin lapsi, näkymätön ja kotonaan unohdettu näyttää ulospäin välinpitämättömältä, on hänellä yhtä lailla ulkonäköpaineita, erityisesti koulukiusatulla. Ne ovat tavallaan ihan samanlaisia kuin julkisuuden henkilöillä, muotibloggareilla, esikuvilla jne. 

Kerran kun joutuu silmätikuksi, sieltä on äärimmäisen vaikea päästä pois. Siellä luovitaan useimmiten muuttumalla samankaltaiseksi kuin muutkin. Jos ei pärjää ulkonäöllä, on pärjättävä jollain muulla keinolla, kuten vaikka pahalla asenteella. 

Muutos nykypäivään on merkittävä. Lenkillä vastaantuleva mies katsoo silmiin ja hymyilee. Ensimmäisenä tulee mieleen, että onko tukka hassusti? Vilkaisu peiliin riittää kertomaan, että ei ole. Jokin on hellittänyt otettaan ulkonäkökriittisyydessä. Negatiivinen varjo on väistynyt, ja näen itseni eri silmin.

Tuossa lapsuuskuvassa huomasin aivan hauskan näköisen hymyn ja nauravat silmät, enkä kamalaa tukkaa tai laseja. Instagramissa minua seuraavat ovat tämän kuvat jo aiemmin nähneetkin, mutta tämän asian tajuaminen oli jotain hämmästyttävää ja hirveän terapeuttista. 

Enpä sitten olekaan ruma! Vast'edes luotan siihen, mitä peilistä näen, muiden negatiivisista mielipiteistä en välitä. 

 

- Meikku

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Alkoholistin aikuinen lapsi, joka käsittelee lasisen lapsuuden traumoja alkoholisti-isän menehdyttyä maksakirroosiin. Bloggaaja on vihdoin ymmärtänyt, että alkoholismia on kaikkialla, eikä sitä pidä hävetä tai piilotella. 

Hän myös kuvitteli selvinneensä kaikesta ilman seurauksia, mutta isän kuoleman jälkeen on joutunut huomaamaan, etteivät ahdistuneisuushäiriöiden oireet olekaan luonteenpiirteitä. Kun elämä on valmis, perhe, mielekäs työ ja hirsitalo saatu, on aika hypätä vuoristoradan vaunuun ja ajaa mäet ylös alas.