Vanhemmat jakautuvat usein kolmeen ryhmään: Niihin, jotka ymmärtävät, niihin jotka eivät ymmärrä ja niihin jotka eivät tiedä. 

Pienellä paikkakunnalla kaikki tietävät. Omien ystävieni vanhemmat jakautuivat siis niihin, jotka ymmärsivät - ja niihin jotka eivät. Kummallakin on suuri merkitys alkoholistin aikuisen lapsen elämässä tänä päivänä.

Yhtenä iltana unihiekat jäivät saamatta, ja mietiskelin syntyjä syviä sängyssä pyörien. Kelasin etenkin teiniajan tapahtumia, ja sitä miten tärkeitä siinä iässä kaverit ovat. Ovat ne tärkeitä aina, mutta korostetusti juuri tuolloin. 

Alkoholistin lapsi, joka ei saa olla oma itsensä olosuhteiden pakosta, on helppo maali ymmärtämättömille vanhemmille. Syypää kaikkeen. Muutenkin hankalasti lähestyttävä, aina puolustuskannalla suojamuuri edessä. Jos joku pystyy ja erityisesti haluaa sen murtaa, ei siihen saisi kenenkään tulla väliin. 

Se muuri nimittäin on rakennettu suojaksi, ja sen takana ovat ne oikeat ja aidot tunteet ja mielipiteet.

Jos aikuisille maistuu - ei tarkoita, että heidän lapselleenkin maistuu. Toiset kokeilevat, niin minäkin tein. Niin teki myös ystäväni. Oikeastaan on aika loogista syyttää sitä juoppojen lasta oman lapsen rajojen kokeilusta. Se kelvoton tyttö varmaan houkutteli, eihän meidän lapsi itse tuollaista voisi keksiä...

Aihetta olen vanhassa blogissani käsitellyt aiemminkin, mutta päätin kirjoittaa vielä koska tämä tuntui tulevan taas ajankohtaiseksi. Mietiskelin yöllä pyöriessäni nimittäin sitä, että nämä murrosiässä vaurioituneet ystävyyssuhteet saattavat jäädä rikki koko loppuelämäksi. 

Vaikka sitä on pariin kertaan yritetty korjata, ei paluuta enää ole. Olemme liikaa kasvaneet erillemme, enkä minä jaksa enää yrittää. Tyydyn siihen, että ympärilläni on kavereita, osa uusia, osa lapsuudesta jääneitäOlen heistä kiitollinen, mutta samalla suren sitä, ettei minulla ole tällä hetkellä yhtäkään hyvin läheistä ystävää. Sellaista, jolle voi uskoa vaikka mitä, ja joka katsoo silmiin vielä seuraavanakin päivänä ilman tuomitsevaa katsetta... Vai onko? Mene ja tiedä.

Mietin myös silloin yöllä, että mistä asia johtuu. Onko se siinä, että olemme kaikki enemmän tai vähemmän perheellisiä, eikä ystäväaikaa omalta perheeltä jää. Vai johtuuko kaikki siitä, että minä en ole riittävän hyvä ihminen? Tai riittävän kiinnostavaa seuraa? Olenko liian omituinen piirteineni? Kettuilenko liikaa? En tarkoita sillä pahaa. Vai enkö itse ole riittävän aktiivinen?

Yksi iso tekijä on se typerä suojamuuri. Jos en keksi sanottavaa uuden ihmisen läsnäollessa, se johtuu epävarmuudesta ja siitä, että olen aina ollut hivenen huono small talkissa. Mutta murra se muuri, niin sitten. Taidan olla hirveän epäluuloinen toisen ihmisen lähestymisyrityksiä kohtaan...

Valitettavasti ihmisen temperamentti ja luonne määrittelee sen, kenen kanssa tulee toimeen. Lievästi sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivällä on vaikeaa sietää lähellään hyvin voimakasta ihmistä. Kaikkien kanssa ei vaan yksinkertaisesti suju vaikka tekisit mitä. Kemiat eivät kohtaa vaikka miten laittaisi mannapuuroon mansikoita. Eikä tarvitse toki sujuakaan. 

Vanhojen ja uusien kavereiden kohdalla alan helposti miettiä, että ketään ei kiinnosta tekemiseni, se missä menen, mitä minulle kuuluu. Tiedän, että se on melko typerä ajattelutapa, mutta se liittyy siihen ulkopuolisuudentunteeseen, joka tunnen ajoittain voimakkaasti. Ehkä siihen vaikuttaa myös se, että teiniajan tiivistä yhdessäoloa ei enää ole. Ei pyöritä enää kylällä joka ilta. 

 

Parisuhde vaatii myös huomiota. Olin kauan hyvin perhekeskeinen, en käynyt juuri missään ja aina oli kiire kotiin lasten/miehen luo. Siinä suhteessa olen myös muuttunut. Nyt kaipaan sitä omaa menoa, omaa juttua, omia kavereita, omaa aikaa. Yö kotoa poissa ei edes tee tiukkaa, minkä olen keksinyt viettäessäni vuorokauden eri kaupungissa AVM:stä johtuen, jota hoidatan muutaman kerran vuodessa. 

Nykyään oman ajan saaminen kodin ulkopuolella on kovin vaikeaa. Jos haluan lähteä kaverin kanssa iltaa istumaan, se ei vain onnistu. Puoliso vastustelee ja stressaantuu. Näinkö niitä ystävyyssuhteita hoidetaan? Näen muita ihmisiä toki päivällä esim. leikkipuistossa, mutta tarvitsen välilä tuuletusta ilman lapsiakin. Ei, koulutus ei ole sellaista. Ei, kaupassakäyntikään ei ole sellaista. 

Tanssilattia. Se vetää puoleensa kuin magneetti. Ennen kävimme ystävän kanssa tanssimassa täysin selväpäisenä, ja se oli mahtavaa! Ei hauskanpitoon alkoholia tarvitse, mutta jos sen yhden rohkaisulonkeron ottaa, ei sen pitäisi silti olla maata kaatava juttu. Niin ne ajat muuttuvat.

En voi sanoa olevani yksinäinen, sillä se ei pidä paikkaansa. Näen joka päivä tuttuja kasvoja etenkin työhöni liittyen. Mutta miksi tässä nurisen, on se työajan ulkopuolinen elämä. 

Teininä ystävyyssuhteeni pistettiin ystävän vanhemman toimesta poikki. Siinä samalla meni toinenkin, koska heidän vanhempansa olivat keskenään tekemisissä. I was the bad girl, always guilty. Mutta sieltä on noustu ja jatkettu elämää. Minä putoan aina jaloilleni. 

Onneksi oli niitäkin vanhempia ystävilläni, jotka ainakin jollain tasolla tajusivat mistä oli kysymys. Heille ovi tuntui olevan aina auki, ja yöksi sai jäädä. Tehtiin jopa reissuja yhdessä. Nämä tällaiset asiat ovat tärkeitä sellaiselle lapselle, joka kohtaa suljettuja ovia ja osoittelevia sormia joka puolella. 

Se yksikin lämmin ja ymmärtäväinen aikuinen saattaa pelastaa jonkun elämän. 

Tässä elämässä mikään ei ole mustavalkoista. Älä elä kuplassa, tule ulos ja näe värit ympärilläsi. Se, jonka ensin katsoit olevan musta, voi ollakin oikeasti vihreä. 

Menneisyyden taakka painaa harteilla. Tänä päivänä sormella alaspäin osoitellut vanhempi on yksin. Hän kääntää kasvonsa minun äitiäni kohti, ihmistä, jota ennemmin niin kovin halveksi.

 

- Meikku

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Kiitos tästä tekstistä. Kamppailen juuri samojen kysymysten äärellä väkivaltaisesta kodista lähteneenä. En uskalla ottaa ihmisiä lähelle, koska en halua antaa kenellekään avaimia satuttamiseen. Niin kauan, kun olen etäinen kaveri ja puhun vain hyvää päivää kirvesvartta, minuun ei voi osua mikään. Silti kaipaan kipeästi läheistä ystävyyssuhdetta jonkun kanssa, kun sukunikin on todella etäinen.

Hirsitalon emäntä
Liittynyt3.9.2018

Kiitos kommentista. Ymmärrän täysin mitä tarkoitat. Jotenkin olen tänä päivänä huomannut muuttuneeni siten, että tiedostan yrittäväni myös itse purkaa sitä muuria. Ehkä sinunkin kohdallasi jossain vaiheessa tapahtuu näin. Ystävien merkitystä ei voi koskaan korostaa liikaa...

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Alkoholistin aikuinen lapsi, joka käsittelee lasisen lapsuuden traumoja alkoholisti-isän menehdyttyä maksakirroosiin. Bloggaaja on vihdoin ymmärtänyt, että alkoholismia on kaikkialla, eikä sitä pidä hävetä tai piilotella. 

Hän myös kuvitteli selvinneensä kaikesta ilman seurauksia, mutta isän kuoleman jälkeen on joutunut huomaamaan, etteivät ahdistuneisuushäiriöiden oireet olekaan luonteenpiirteitä. Kun elämä on valmis, perhe, mielekäs työ ja hirsitalo saatu, on aika hypätä vuoristoradan vaunuun ja ajaa mäet ylös alas.

Hae blogista