Kirjoitukset avainsanalla mielenterveys

Sietämätön tunne.  

Jäätyminen.

 

Tiedätkö sen tunteen, kun sinua pyydetään tekemään jotain, ja jäädyt totaalisesti? Aivot naksahtavat junnaamaan paikoilleen ja kaikki vain tuntuu pysähtyvän ympärilläsi. Hetkessä pyöräytät tilanteen pois päältä ja piiloudut pesuhuoneeseen hiplaamaan karitevoipurkkia. 

Oletko koskaan miettinyt, mikä tilanteen varsinaisesti laukaisee? Onko se ajatus osaamattomuudesta? Pelkäätkö epäonnistumista? Tuleeko mieleen takauma jostain traumaattisesta tapahtumasta?

Helvetinmoinen jääpuikko kävi moikkaamassa minua viime viikonloppuna. Se tunkeutui toisesta korvasta sisään ja jäädytti hetkellisesti koko aivotoimintani. Rattaiden liike hidastui ja lopulta pysähtyi kokonaan. Tilanne laukesi siihen, että katosin täysin varoittamatta toiseen huoneeseen.

Tämän laukaisi vuorovaikutustilanne toisen ihmisen kanssa, eikä kyseisiä lamaantumisia ole tapahtunut pitkään aikaan. Oikeastaan näin voi käydä sosiaalisessa kanssakäymisessä, jos toisen vastaus tai reaktio ei siinä tilanteessa vastaakaan omia odotuksia. Eli tilanteessa kokee tavallaan hirvittävää avuttomuutta ja tuntuu kuin repeäisit kahtia. Toinen puoli huutaa tee, ja toinen puoli: Älä tee, ettet mokaa! Ja sitten kun ei tiedä mitä tekisi niin lamaantuu. 

Suoraan sana "ei" olisi välttänyt jäätymisen sillä kertaa, mutta kun en halunnut kieltäytyä vaan toimia. Esitin tilanteessa vielä tarkentavan kysymyksen, mutta en saanutkaan toivomaani vastausta. 

Tässähän ei ollut yhtään mitään järkeä. Olisin osannut kyllä, mutta jokin lukko napsahti kiinni siinä kohtaa, ja olin tyystin tietämätön mitä tehdä. Takaraivossa jyskytti voimakas pelko epäonnistumisesta, joten laukaisin tilanteen pakenemalla kuin mikäkin pelkuri.

Taustalla tässä on häpeä. Mitä sitten, jos olisinkin epäonnistunut? Siinä tilanteessa en ehkä olisi voinut niin tehdäkään. Tämänkaltaisista jäätymisistä puhutaan sanalla häpeälamaannus, tai häpeäromahdus

En tiedä missä määrin näitä voi tulla ns. psyykkisesti normaaleille (mikä on normaali) ihmisille, mutta kerrotaanko nyt vaikka näin, että henkilö joka ei ikinä joudu näistä kärsimään, ei kyllä ymmärrä alkuunkaan mistä on kysymys. Ja tarkoitan tavallista ihmistä, en esimerkiksi terapeuttia. 

Sitten jos vielä kokee, että toinen ei ymmärrä sitten yhtään mitään, tai edes yritä ymmärtää... On aivan turha edes yrittää selittää. No avoin keskustelu ei koskaan ole pahasta. Sitä vain jotenkin turhautuu ja antaa asian olla. Yrittää unohtaa koko jutun. 

Onneksi tässä tapauksessa pystyin puhumaan avoimesti tilanteesta, tosin vasta hetkisen kuluttua tapahtuneesta. Enhän oikein itsekään tiennyt, mistä lopulta oli kysymys. 

Vaikka häpeän epäonnistumista (palaan tähän toisessa postauksessa paremmin) ja torjutuksitulemista, en häpeä enää paljastaa sitä. Ymmärrän, että juurisyyt tulevat turvattomasta lapsuudesta, siitä, että olen tullut toistuvasti torjutuksi ja pilkatuksi ja olen myös siltä osin traumatisoitunut. 

Jäätyminen ja lamaantuminen ovat suojakeinoja. Häpeä on tunteena hirveä, lamaannuttava, voimakas ja sillä on pitkäkestoisia seurauksia. Toiset kokevat sen niin voimakkaana, että vannovat ettei sama ikinä enää toistu. Torjutuksi joskus tullut ja siitä nolostunut saattaa jatkossa välttää sellaisia tilanteita, jossa voisi altistua samaan. 

Aina sekään ei tosin onnistu. Nimenomaan silloin, kun joku toinen saattaa sinut häpeään nolaamalla vaikka julkisesti toisten nähden ja kuullen. Sellaisessa tilanteissa menettää kasvonsa, jähmettyy paikoilleen eikä välttämättä osaa reagoida tilanteeseen siten, että se korjaantuisi. 

Näitä tapauksia on omassakin lapsuudessani lukemattomia. Monia monia tilanteita, jossa minua loukataan ja pakotetaan häpeämään omaa itseäni sellaisena kuin olen. Sellaisena, miksi minut on kasvatettu ja pakotettu olemaan kieroissa ja sairaissa olosuhteissa. 

Kun lapsesta saakka jotain on mennyt vikaan, on herkkyys häpeälle ja nolostumiselle kasvanut erityisen korkeaksi. Sitä on tullut varovaiseksi ja kun tähän yhtälöön lisätään vielä yliajattelu ja kaiken liiallinen analysointi, niin tehtävä on aika vaikea ratkaistavaksi. 

Tulossa oleva asia ajatellaan ensin etukäteen kymmenen kertaa, ja sen jälkeenkin kun se on jo tehty, jälkipuinti käydään läpi toiset kymmenen kertaa. Asiaa pyöritellään kaikilta kantimilta, entä jos olisin tehnyt niin tai näin tai sittenkin vain noin, olisiko sitten käynytkin niin tai näin. 

Spontaanius on hirveän hankalaa yliajattelevalle henkilölle, jolla on vielä tapana jäätyä häpeäromahduksen aikana oikein kunnolla. Asioiden kulku suunnitellaan etukäteen ja pasmat menevät sekaisin, jos/kun se ei mene kuten on ajatellut. Joskus sitä on osannut miettiä vaihtoehtoja tilanteisiin, joista poimii parhaan mahdollisen suunnitelma b:ksi jos sellainen hetki tulee. 

Olen käynyt psykologilla nyt joitain kertoja, ja siellä olen ottanut puheeksi tuon spontaanin toiminnan. Monissa tilanteissa sellainen olenkin, eli en aina joka asiaa mieti etukäteen ja vaan toimin hetken mielijohteesta. Viimeksi puhuimme kuitenkin siitä, miten vaikeaa se on nyt kun olen löytänyt itsestäni vielä erityisherkkyydenkin.

Mutta vielä kun häpeän uhka leijuu ympärillä raskaana verhona, tappaa sen myrkyt pahimmassa tapauksessa vuorovaikutustilanteessa orastavan spontaaniuden. 

Tai jos joutuu tilanteeseen, jossa joskus tapahtunut traumaattinen tilanne pompsauttaa välittömästi muistijäljen, lamaantuu siitä syystä ja alkaa vielä hävetä koko tilannetta. Ajattelee vaan itsestään että on kelvoton ja olisi parempi kokonaan piiloutua maailmalta. 

Kopioin psykologin kirjoittaman pätkän Omakannasta edelliseltä käynniltä, jossa olen tuota häpeää ottanut puheeksi. Vielä en ole lamaannusta tai tuota häpeäromahdusta maininnut, mutta ajattelin puhua siitä seuraavalla kerralla. 

Merjan kanssa mietimme häntä tuon ikäisenä lapsena/nuorena. Kertoo miten peittänyt tosi paljon tunteitaan; ikäänkuin verho olisi ollut niiden peittona. "Pelkäsin nolatuksi tuloa yli kaiken". Merja muistelee ensimmäisen seurustelun olleen 15v iässä. Kertoo kumppanin olleen häntä vanhempi ja suhde oli "väkivaltainen ja paska".

Kaiken tämän postauksen takana on kai sanoma ihmismielen monimutkaisuudesta. 

- Meikku

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Eipä olisi voinut parempaan saumaan tulla ensimmäinen käynti psykologilla!

Vaikka se olikin vasta sellainen käynti, jossa tutustutaan ja sain kertoa itsestäni ja tällä hetkellä vallitsevasta elämäntilanteestani, se jo tekee ihmeitä kun joku kuuntelee. Joku, jolla on ulkopuolisen näkemys asiaan. Ilman tuomitsemista. Etenkin kun on tuore ero takana, ja sormi osoittaa monella jättävää osapuolta - eli minua. 

Psykologini on positiivinen ja helposti lähestyttävä, oikein ihana ihminen. Hän ei tuijota silmiin koko ajan. Tällä viittaan kymmenisen vuotta sitten koettuun tuntiin työpsykologin kanssa, joka oli jo itsessään hulluuteen ajava hetki.  

Sain seuraavan ajan marraskuun loppuun, silloin lähdetään työstämään asioita. Aloitellaan sieltä joulukuusta 1983 milloin minä olen syntynyt. Pienellä jännityksellä odotan, mitä tuleman pitää.

Psykologi kirjoitteli lehtiöön kertomiani oleellisia asioita, ja näistä jonkin verran tulee tarkasteltavaksi Omakantaan. Senkin voi kieltää niin halutessaan.  

Nyt kun tätä eroa käy läpi ja ymmärtää sieltä asioita jotka on kieltänyt itseltään varsin pitkään, olikin hyvä että tämä sattui juuri tähän väliin. Alunperinhän halusin ammattiauttajalle siksi, että saisin pääni järjestykseen tuon sosiaalisten tilanteiden pelon vuoksi että uskaltaisin ajella autolla. 

Siinä nyt kävikin sitten niin, että autolla tässä ajelen ilman suurempia ongelmia joka päivä... Että haihtuipa pelko sen osalta itsestään. No ei kenties itsestään, mutta sen jälkeen helpotti suuresti kun tajusi, ettei se olekaan luonteenpiirre, vaan loinen josta voi päästä eroon. 

Tiedoissani lukee, että välttämiskäyttäytymistä. Se liittyy mm. juuri tuohon sosiaalisten tilanteiden pelkoon, eli olen tähän saakka välttänyt sitä autolla ajamista sekä niitä isoja veitsiä pöljien ajatusten vuoksi. Joskus ennen piti olla esimerkiksi ravintolan ruokalistakin ETUKÄTEEN tiedossa ennen kuin koko ruokapaikkaan edes meni. Hullun touhua sanon minä! Mutta se on kaikkea muuta kuin helppoa elämää tällaisen vaivan kanssa. 

Mietinkin tässä, että mitä uutta ja ihmeellistä psykologi voi enää tarjota kaiken tämän terapian jälkeen, jota blogin kirjoittaminen on tarjonnut. Ehkä hänellä on hallussaan joitain kortteja, joita en ole vielä tajunnut kääntää? 

Mihinkään villiin vuoristorataan en usko noiden käyntien enää vievän, aika lailla olen jo saanut menoa tasattua. Psykologini on samalla myös kognitiivinen psykoterapeutti, jolla ei ole omaa vastaanottoa vaan käyttää tätä osaamistaan myös psykologin toimessa. 

Hei ja arvatkaa mitä! Hän oli kuullut blogistani! Joku asiakas oli maininnut lukevansa blogiani. Olin hieman että wau... 

Palataan vielä aikaan, kun vasta istuskelin odotushuoneessa. Muutama ihminen oli siellä myös minun lisäkseni, ja pakostakin tarkkailin heitä ja tuumin että mistä syystä he ovat paikalla. Ihan tavallisen näköisiä itsestään huolehtivia ihmisiä näkyivät olevan, ei yhtään sellaista jolla olisi rasvainen silmillä roikkuva tukka tai mielipuolinen hullunkiilto silmissä! 

Tähän myös tämän kirjoitukseni listauskuva viittaa, eli ei voi ihmisestä ulkonäön perusteella paljoa päätellä mitä pääkopan sisällä pyörii. Esimerkiksi, joku voi olla oikea ilopilleri ja samalla pahasti masentunut. 

Eipä toki tekisi pahaa joskus itse kullekin käydä juttelemassa psykologille kuulumisia... Jos vain kokee pystyvänsä puhumaan tuntemattomalle. Jonkun mielestä se on helpompaakin. Minä en koe hankalaksi kumpaakaan, höpötän samaan tapaan sekä tutuille että tuntemattomille.

 

"Pt kertoo mm. isänsä lukinneen sos.tt:n huoneeseen ja lyöneen puukkoa pöytään, mennyt kunnantalolle sisälle rikkomalla lasit, hakannut ja raiskannut pt äitiä useasti ja pahoin, hakannut myös pt."

"Pt kertoo, että keväästä alkaen ollut uhmakkaampi, ärtyneempikin, impulsiivisempi. Pt kertoo, että saanut näitä piirteitä isältään verenperintönä. Pt kertoo ettei koe olevansa masentunut, on aina ollut luonteeltaan iloinen, nyt ehkä välillä riehakaskin."

"Suunnitelma: pt psykologin jonoon"

 

- Meikku

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sain edelliseen blogikirjoitukseeni Ystävyys on asia, joka on kuin lasia kommentin, jossa pyydettiin ettei sitä julkaistaisi. Kunnioitan tietenkin tätä toivetta, mutta haluan silti antaa kommenttiin vastineen. Tulkoon se sitten blogikirjoituksen muodossa.

Pitipä lukea oikein tauon jälkeen uudestaan oma kirjoitukseni, sillä en muista koska olisin viimeksi tullut niin väärinymmärretyksi. Mietin monta päivää tuohon kommenttiin vastaustausta. Mitä vastaisin, jos sen sittenkin julkaisisin. Sitten mietin, että onko sen kirjoittaja joku tuttu, mutta kuitenkin sen verran kaukainen joka ei tiedäkään muutamaa asiaa meistä kahdesta, ja erityisesti miehestäni. 

Olipa sitten kuka tahansa, kiitän kommentista ja kirjoitan aiheesta nyt blogiin. 

Kommentissa kirjoittaja mietti, että olen kenties avioeron tiellä. Jäin tuota miettimään, sillä en (totta puhuakseni) tiedä itsekään millä tiellä olen. Olen siis harhautunut polulle, jonka määränpää ei ole tiedossa. Eksyksissä, niin sanotusti. 

Sitten jäin miettimään, että jos olen avioeron tiellä, niin mitä sillä tiellä tulee vastaan? Loputtomia riitojako, erimielisyyksiä? Mistä tietää, että tämä alkaa olla nyt loppu? Kertokaa te, jotka olette joskus eronneet. 

Olen sitä mieltä, että omat kuohuni ovat aavistuksen tasaantuneet. Siihen vaikuttaa kovasti se joku, jolle olen voinut ajatuksistani kertoa. Toki näitä asioita on puitu myös puolison kanssa, mutta kun hänellä ei ole ulkopuolisia silmiä tilanteeseen, hän ajattelee asioita luonnollisesti omilta kantimiltaan. Tulos on syvä huokaus. 

Meillä ei ole joka päivä riitoja, tai erimielisyyksiä. Meillä on ollut viime aikoina paljon nauruakin. Niinä hetkinä, kun oma pää on räjähtämispisteessä pahasta olosta, on auttanut puhuminen juurikin toiselle ihmiselle. Tällä hetkellä tilanne on hyvä, mutta seuraava ehdotus puolisolle suistaa kaiken taas radaltaan: Ulos kaverin kanssa!

Minulle jätetyssä kommentissa mainittiin tuo tanssilattia, ja nimenomaan siinä merkityksessä, että olisin menossa tanssimaan iskeäkseni toisia miehiä. Ensin nauroin ja sen jälkeen suutuin. Ne jotka minua yhtään tuntevat, tietävät, että minä tosiaan rakastan tanssilattiaa ja menevää musiikkia, etenkin ysäriä.

Kaipuuni tanssimaan ei ole sitä, että lähtisin hakemaan sieltä uutta rakkautta. En tosiaan tiedä milloin viimeksi olisin näin paljon tullut väärinymmärretyksi. Puolison jarruttelu uloslähtöön on jotain muuta, ja se "muu" kuormittaa avioliittoamme paljon enemmän kuin minun alkanut eheytymisprosessini. 

Koska minä en ole kovin tukevasti loppujen lopuksi ollutkaan jalat maassa (toisin kuin olen luullut), en tiedä pystynkö olemaan tarvittava peruskallio ja tukipilari puolisolleni, joka käy omaa taistoaan sisäisiä demonejaan vastaan. Minulla ei ehkä ole riittäviä voimavaroja pitää vastaan, vaan saatan kaatua hänen mukanaan. Jos näin käy, silloin olemme todennäköisesti avioeron tiellä. 

Siinä vaiheessa on syytä katsoa kriittisin silmin lastemme hyvinvointia, vaikka hyvin olemme saaneet pidettyä tuuliset säät heidän ulottumattomissa. 

Pohjustelin kirjoituksessani Sä et oo se nainen jonka kanssa mä menin naimisiin hieman muutosprosessiani. Olen muuttunut todella paljon siitä kun menimme naimisiin, ja ehkä eniten juuri alkoholisti-isäni kuoleman jälkeen. Siitä on nyt reilu vuosi. En ole koskaan ollut mikään suuri stressaaja muutakuin tietyistä asioista, mutta nyt se on antanut periksi vieläkin enemmän. 

Tunnen oloni loistavaksi, vapautuneeksi. Nauran kenties helpommin ja vieläkin typerämmille jutuille mitä ennen. Haluan ennenkaikkea elää. Tuntea tuulen kasvoillani, auringon lämmittävät säteet ihollani. 

Oli tämä tie jota pitkin kuljen mikä tahansa - otan vastaan sen tarjoaman määränpään. En käänny enää takaisin. 

 

- Meikku

 

Kommentit (4)

Ihanalikka
1/4 | 

Minulla on semmoinen tilanne, että muistan kaiken mitä koin eläessäni narsistin kanssa. Se elämä vaan tuntuu kaukaiselta. Voiko sellaista olla ollutkaan ja miten joku voi elää sellaista elämää. En ole nähnyt enää painajaisia puhuessani kokemuksistani.

Vierailija
2/4 | 

Hyvin nuo eromerkit näkyivät ulkopuoliselle henkilölle kirjoituksistasi, joka ei tunne kumpaakaan.  :(

Amaliakamalia
3/4 | 

Reilusti kirjoituksesi jälkeen tuntuu vähän vähemmän karulta kirjoittaa että game over. Sun tekstissä on nimittäin ihan kaikki samat askelmerkit jotka itse otin exän kanssa. Meillä melommilla oli eheä, terve koti ja elämät vailla traumoja (no okei, toki hänellä oli kontrolloiva narsistiäiti ja olematon itseluottamus, minulla taas raitistuneet tuurijuoppovanhemmat ja narsistinen ja väkivaltainen ex-poikaystävä, mutta kenelläs sitä olisi nykyään ns. normaali tausta vailla painolastia, kysyn vaan :D) ja silti mentiin ihan samat merkit läpi.

Ja kun kysyit silloin että mistä tietää onko eroamassa niin vastaan nyt, toki vähän myöhässä. Lyhyesti - hän halusi vaimon joka tekee lapsia, minä halusin elää. Hänelle vaimo ja lapset ja kultainen noutaja ja perhevolvo oli turva, merkki siitä että hän kelpaa ja on tavallinen. Minulle eläminen oli muutakin kuin olla aikuiselle miehelle äiti, lohduttaja ja kädestä pitäjä. Long story short, hän löysi "äitinsä" ja minä löysin elämän. Ja sille lopulta myös jakajan joka seisoo omilla jaloillaan. Hirveen kornia, mutta jos se vaihe olisi biisi niin se olisi PMMPn Pahvinaamari.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Miten paljon ihminen voi muuttua kahdeksan vuoden aikana? Miten paljon ihminen voi muuttua vuoden aikana? Miten paljon ihminen voi muuttua puolen vuoden aikana? 

Hyvin paljon. 

Tänä vuonna - tarkalleen ottaen marraskuussa, tulee täyteen kahdeksan vuotta siitä, kun menin naimisiin. Silloin olin vielä elävän alkoholistin lapsi. Alkoholisti-isäni oli kerrassaan loistavassa humalassa jo saapuessaan juhlapaikalle, ja höpötti koko alkupuheen ajan puuta heinää vierustovereilleen. 

Hääjuhla huipentui pettymykseen, jonka vanhempani humalapäissään aiheuttivat. Eikun... Vai olikos niin, että minä aiheutin pettymyksen isälleni koska musiikki ei vastannut hänen odotuksiaan, ja olikin karaokea perinteisten tanssien sijaan?

Häpesin vanhempiani niin, että juoksin omaa äitiäni karkuun! Kaikkien vieraiden läsnäollessa he käyttäytyivät kuten alkoholistin ja suurkuluttajan kuuluukin: Täysin holtittomasti ja epäasianmukaisesti. 

Seuraavana päivänä isäni tuli vielä juhlapaikalta hakemaan juomanrippeitä, että voisi jatkaa ilmaiseksi juomistaan. 

 

Nyt on reilu vuosi isäni kuolemasta, ja minä seilaan lautalla vailla määränpäätä. Menen sinne, minne tuuli kuljettaa. Isäni kuoltua ankkuri pääsi irti, enkä enää itsekään tiedä missä mennään. Ihminen voi muuttua puolessa vuodessa niin paljon, että oma puolisokaan ei enää tiedä kenen vierestä herää. 

Vaimosta on tullut uppiniskainen rajojaan koetteleva äkäpussi. Ensin lyheni tukka. Sitten tuli uusi lävistys. Niiden jälkeen lähti kymmenen kiloa painosta, ja lopuksi lähti ukko. Nappasi vain auton avaimet pöydältä ja lähti ajamaan. 

Tuli se nyt toistaiseksi ainakin takaisin. Eipä ole tällaista ennemmin meidän suhteessamme käynyt. Mutta nyt kävi. Ja sen sijaan että olisin jotenkin ollut pahoillani, olin itsekin niin vihainen että olisin voinut nukkua sen yön sohvalla. Mietin, että tällaisiksiko riitamme jatkossa muuttuvat? Että toisen on lähdettävä pois tilanteesta saadakseen etäisyyttä. 

Olen ollut aina riitoja välttelevä ja sovitteleva, mutta se puoli on kadonnut jonnekin. Nyt päätään nostaa uhmakkuus ja tarve saada haastaa. Minua ei lainkaan harmittaisi kunnon "turpakäräjät", tuntisinpa olevani elossa. Ja kuten vanhaa blogiani lukeneet saattavat muistaa, olen turpaani saanutkin, niin alkoholisti-isältäni kuin ex-avokilta. Silloin en haastanut, mutta jos sama tilanne tulisi eteeni nyt, saattaisin enempää miettimättä tirvaista takaisin.

En silti ole väkivaltainen, vaikka näitä asioita mietinkin. Se on ehkä ennemminkin tarve käsitellä sitä muutosta, joka pääni sisällä on isäni kuoleman jälkeen tapahtunut. Puolisoni sanoi etten ole enää turvallinen ja tasapainoinen, vaan nyt on tullut maanjäristys ja laatat asettautuvat uusiin asentoihin. 

Olen aina ollut tunnollinen säästäjä ja hyvä taloudenpidossa. Nyt kaikki säästöt on tuhlattu, yksi tonnin tuhluuluotto otettu, talous kuralla ja matti kukkarossa. Damn... Who am I?

Uskon, että tämä kaikki kuuluu suurempaan prosessiin jota käyn nyt läpi. Psykiatrinen sairaanhoitajakin sanoi, että olen vapautunut ja reagoin siihen hakemalla rajoja. Nyt pitäisi siis miehen kouluttaa tämä narttu talon tavoille. Olen jo pitkän aikaa saanut tahtoni läpi monissa asioissa, enkä osaa suhtautua oikein siihen että minulle sanotaan EI. 

Kaikki tämä sai uskoakseni alkunsa siitä, kun aloin ymmärtää etteivät luonteenpiirteiksi luulemat asiat olleetkaan luonteenpiirteitä, vaan lapsuudessa kehitettyjä suojausmekanismeja ja häiriöitä turvattomasta ja väkivaltaisesta lapsuudesta. Toki olen koko ajan miettinyt, ettei ole ihan normaalia ajatella kenenkään tappamista veistä käsitellessä.

Pakkoajatukset sieltä ovat nostaneet päätänsä vasta aikuisiällä. Levy jumittaa suurinpiirtein samoihin asioihin jatkuvasti. Pissajutut ällöttää ja ahdistaa ihan sairaasti. Provinssissa näin kerran erään miehen pissaavan pulloon, jota (oletettavasti) hänen tyttöystävänsä piteli. En päässyt näystä eroon kuukausiin. Oma isäni pissasi kortsuunkin kerran kun ei känniltään päässyt vessaan. Sieltähän nämä tulevat. 

Kyllä ihminen voi muuttua pienessä ajassa niin paljon, että puoliso tuumaa etten ole se nainen jonka kanssa hän meni naimisiin. En kyllä olekaan, sen tiedän itsekin. Enkä itseasiassa haluaisi ollakaan! 

- Meikku

 

Kommentit (2)

Almander
1/2 | 

Kuulostaa tutulta. Dominoivan, alistavan isän kuoltua sitä heräsi ikään kuin unesta. Olin tottunut olemaan osa lapsuuden perheen palapeliä, eli vähän sellanen oudon muotonen ja joka suuntaan mutkalla, että se perhe toimi, ja siihen sitten jatkoi omaa perhettä samaan tapaan muokkautuen, eli sieltäkin päästä mutkallaan. Kun se dominoivin oli poissa, piti miettiä missä me jäljellejääneet ollaan, käsitellä loputon määrä vihaa ja surua, hakea että kuka helkatti mä ihan oikeasti olen, kun se rooli ei tule enää annettuna. Halusin olla jotakin ihan muuta, vahva ja sanoa miten asiat menee, en jousta enkä alistu, en tee aina vaan kompromisseja, koska itteni vaimentaminen on tuottanut loputtoman määrän kipua. Mä en ole kenenkään heittopussi enää, mullakin on ihmisarvo, ääntä prkl!
Kapina tulee alistuksesta, ääripäästä mennään ääripäähän, kunnes jonkin sortin kultainen keskitie löytyy. Ootteko miehesi kanssa yrittäneet käydä yhdessä jossakin juttelemassa näitä solmuja auki? Näissä ison vauhdin kohdissa on aikamoista rallia olla niin kuskina kuin kyytiläisenä, kun kukaan ei tiedä mihin ollaan menossa tai miten tätä suhdetta ajetaan, kartta hukassa ja mikään ohjain ei toimi niin kuin ennen. Vaatii aivan hemmetisti tahtoa ja ripaus silkkaa hulluutta, että noista alkutöyssyistä pääsee tyynempään menoon. Jos sen selviää yhdessä, ootte vahvemmilla kuin koskaan.
Voimaa ja rakkautta, Meikku. Se oma ääni löytyy ja kuuluu. ❤️

Hirsitalon emäntä
Liittynyt3.9.2018

Juuri näin! Välillä pelottaa itseäkin, että mihin tässä vielä mennään ja mitä kaikkea ehtii tapahtua ennen kuin tasaantuu. Mies on ehdottanut pariterapiaa, mutta en ole vielä lämmennyt asialle. Oikeastaan tässä on paljon muutakin solmukohtia kuin vain oma päätön seilaaminen, mutta olemme toki keskenämme melko avoimesti kaikesta puhuneet. 

Ralliauton kyydissä en ole koskaan ollut, mutta jos se on yhtään tämmöistä niin on varmaan kuikeaa kyytiä. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunnen nimittäin olevani ELOSSA! =)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Alkoholistin aikuinen lapsi, joka käsittelee lasisen lapsuuden traumoja alkoholisti-isän menehdyttyä maksakirroosiin. Bloggaaja on vihdoin ymmärtänyt, että alkoholismia on kaikkialla, eikä sitä pidä hävetä tai piilotella. 

Hän myös kuvitteli selvinneensä kaikesta ilman seurauksia, mutta isän kuoleman jälkeen on joutunut huomaamaan, etteivät ahdistuneisuushäiriöiden oireet olekaan luonteenpiirteitä. Kun elämä on valmis, perhe, mielekäs työ ja hirsitalo saatu, on aika hypätä vuoristoradan vaunuun ja ajaa mäet ylös alas.