Kirjoitukset avainsanalla mielenterveys

Sietämätön tunne.  

Jäätyminen.

 

Tiedätkö sen tunteen, kun sinua pyydetään tekemään jotain, ja jäädyt totaalisesti? Aivot naksahtavat junnaamaan paikoilleen ja kaikki vain tuntuu pysähtyvän ympärilläsi. Hetkessä pyöräytät tilanteen pois päältä ja piiloudut pesuhuoneeseen hiplaamaan karitevoipurkkia. 

Oletko koskaan miettinyt, mikä tilanteen varsinaisesti laukaisee? Onko se ajatus osaamattomuudesta? Pelkäätkö epäonnistumista? Tuleeko mieleen takauma jostain traumaattisesta tapahtumasta?

Helvetinmoinen jääpuikko kävi moikkaamassa minua viime viikonloppuna. Se tunkeutui toisesta korvasta sisään ja jäädytti hetkellisesti koko aivotoimintani. Rattaiden liike hidastui ja lopulta pysähtyi kokonaan. Tilanne laukesi siihen, että katosin täysin varoittamatta toiseen huoneeseen.

Tämän laukaisi vuorovaikutustilanne toisen ihmisen kanssa, eikä kyseisiä lamaantumisia ole tapahtunut pitkään aikaan. Oikeastaan näin voi käydä sosiaalisessa kanssakäymisessä, jos toisen vastaus tai reaktio ei siinä tilanteessa vastaakaan omia odotuksia. Eli tilanteessa kokee tavallaan hirvittävää avuttomuutta ja tuntuu kuin repeäisit kahtia. Toinen puoli huutaa tee, ja toinen puoli: Älä tee, ettet mokaa! Ja sitten kun ei tiedä mitä tekisi niin lamaantuu. 

Suoraan sana "ei" olisi välttänyt jäätymisen sillä kertaa, mutta kun en halunnut kieltäytyä vaan toimia. Esitin tilanteessa vielä tarkentavan kysymyksen, mutta en saanutkaan toivomaani vastausta. 

Tässähän ei ollut yhtään mitään järkeä. Olisin osannut kyllä, mutta jokin lukko napsahti kiinni siinä kohtaa, ja olin tyystin tietämätön mitä tehdä. Takaraivossa jyskytti voimakas pelko epäonnistumisesta, joten laukaisin tilanteen pakenemalla kuin mikäkin pelkuri.

Taustalla tässä on häpeä. Mitä sitten, jos olisinkin epäonnistunut? Siinä tilanteessa en ehkä olisi voinut niin tehdäkään. Tämänkaltaisista jäätymisistä puhutaan sanalla häpeälamaannus, tai häpeäromahdus

En tiedä missä määrin näitä voi tulla ns. psyykkisesti normaaleille (mikä on normaali) ihmisille, mutta kerrotaanko nyt vaikka näin, että henkilö joka ei ikinä joudu näistä kärsimään, ei kyllä ymmärrä alkuunkaan mistä on kysymys. Ja tarkoitan tavallista ihmistä, en esimerkiksi terapeuttia. 

Sitten jos vielä kokee, että toinen ei ymmärrä sitten yhtään mitään, tai edes yritä ymmärtää... On aivan turha edes yrittää selittää. No avoin keskustelu ei koskaan ole pahasta. Sitä vain jotenkin turhautuu ja antaa asian olla. Yrittää unohtaa koko jutun. 

Onneksi tässä tapauksessa pystyin puhumaan avoimesti tilanteesta, tosin vasta hetkisen kuluttua tapahtuneesta. Enhän oikein itsekään tiennyt, mistä lopulta oli kysymys. 

Vaikka häpeän epäonnistumista (palaan tähän toisessa postauksessa paremmin) ja torjutuksitulemista, en häpeä enää paljastaa sitä. Ymmärrän, että juurisyyt tulevat turvattomasta lapsuudesta, siitä, että olen tullut toistuvasti torjutuksi ja pilkatuksi ja olen myös siltä osin traumatisoitunut. 

Jäätyminen ja lamaantuminen ovat suojakeinoja. Häpeä on tunteena hirveä, lamaannuttava, voimakas ja sillä on pitkäkestoisia seurauksia. Toiset kokevat sen niin voimakkaana, että vannovat ettei sama ikinä enää toistu. Torjutuksi joskus tullut ja siitä nolostunut saattaa jatkossa välttää sellaisia tilanteita, jossa voisi altistua samaan. 

Aina sekään ei tosin onnistu. Nimenomaan silloin, kun joku toinen saattaa sinut häpeään nolaamalla vaikka julkisesti toisten nähden ja kuullen. Sellaisessa tilanteissa menettää kasvonsa, jähmettyy paikoilleen eikä välttämättä osaa reagoida tilanteeseen siten, että se korjaantuisi. 

Näitä tapauksia on omassakin lapsuudessani lukemattomia. Monia monia tilanteita, jossa minua loukataan ja pakotetaan häpeämään omaa itseäni sellaisena kuin olen. Sellaisena, miksi minut on kasvatettu ja pakotettu olemaan kieroissa ja sairaissa olosuhteissa. 

Kun lapsesta saakka jotain on mennyt vikaan, on herkkyys häpeälle ja nolostumiselle kasvanut erityisen korkeaksi. Sitä on tullut varovaiseksi ja kun tähän yhtälöön lisätään vielä yliajattelu ja kaiken liiallinen analysointi, niin tehtävä on aika vaikea ratkaistavaksi. 

Tulossa oleva asia ajatellaan ensin etukäteen kymmenen kertaa, ja sen jälkeenkin kun se on jo tehty, jälkipuinti käydään läpi toiset kymmenen kertaa. Asiaa pyöritellään kaikilta kantimilta, entä jos olisin tehnyt niin tai näin tai sittenkin vain noin, olisiko sitten käynytkin niin tai näin. 

Spontaanius on hirveän hankalaa yliajattelevalle henkilölle, jolla on vielä tapana jäätyä häpeäromahduksen aikana oikein kunnolla. Asioiden kulku suunnitellaan etukäteen ja pasmat menevät sekaisin, jos/kun se ei mene kuten on ajatellut. Joskus sitä on osannut miettiä vaihtoehtoja tilanteisiin, joista poimii parhaan mahdollisen suunnitelma b:ksi jos sellainen hetki tulee. 

Olen käynyt psykologilla nyt joitain kertoja, ja siellä olen ottanut puheeksi tuon spontaanin toiminnan. Monissa tilanteissa sellainen olenkin, eli en aina joka asiaa mieti etukäteen ja vaan toimin hetken mielijohteesta. Viimeksi puhuimme kuitenkin siitä, miten vaikeaa se on nyt kun olen löytänyt itsestäni vielä erityisherkkyydenkin.

Mutta vielä kun häpeän uhka leijuu ympärillä raskaana verhona, tappaa sen myrkyt pahimmassa tapauksessa vuorovaikutustilanteessa orastavan spontaaniuden. 

Tai jos joutuu tilanteeseen, jossa joskus tapahtunut traumaattinen tilanne pompsauttaa välittömästi muistijäljen, lamaantuu siitä syystä ja alkaa vielä hävetä koko tilannetta. Ajattelee vaan itsestään että on kelvoton ja olisi parempi kokonaan piiloutua maailmalta. 

Kopioin psykologin kirjoittaman pätkän Omakannasta edelliseltä käynniltä, jossa olen tuota häpeää ottanut puheeksi. Vielä en ole lamaannusta tai tuota häpeäromahdusta maininnut, mutta ajattelin puhua siitä seuraavalla kerralla. 

Merjan kanssa mietimme häntä tuon ikäisenä lapsena/nuorena. Kertoo miten peittänyt tosi paljon tunteitaan; ikäänkuin verho olisi ollut niiden peittona. "Pelkäsin nolatuksi tuloa yli kaiken". Merja muistelee ensimmäisen seurustelun olleen 15v iässä. Kertoo kumppanin olleen häntä vanhempi ja suhde oli "väkivaltainen ja paska".

Kaiken tämän postauksen takana on kai sanoma ihmismielen monimutkaisuudesta. 

- Meikku

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Alkoholistin aikuinen lapsi, joka käsittelee lasisen lapsuuden traumoja alkoholisti-isän menehdyttyä maksakirroosiin. Bloggaaja on vihdoin ymmärtänyt, että alkoholismia on kaikkialla, eikä sitä pidä hävetä tai piilotella. 

Hän myös kuvitteli selvinneensä kaikesta ilman seurauksia, mutta isän kuoleman jälkeen on joutunut huomaamaan, etteivät ahdistuneisuushäiriöiden oireet olekaan luonteenpiirteitä. Kun elämä on valmis, perhe, mielekäs työ ja hirsitalo saatu, on aika hypätä vuoristoradan vaunuun ja ajaa mäet ylös alas.