Kirjoitukset avainsanalla erityisherkkyys

Miksi täytyy laittaa kuulokkeet korville kun omat lapset kiljuvat, olenko huono äiti? Miksi kuuntelen kuulokkeista musiikkia ja pakenen omaan maailmaani samalla kun teen ruokaa, enkä ole läsnä omille lapsilleni. Olenko huono äiti? Miksi en tahdo jaksaa, vaikka minulla on vain kaksi lasta eikä kahdeksaa, olenko huono äiti?

Miksi hermostun kaupassa väentungokseen, olenko lyhytpinnainen? Miksi television ääni viiltää korviani ja joudun jatkuvasti pyytämään tytärtäni hiljentämään sitä, onko korvissani vikaa? Miksi joidenkin ihmisten nasaali ja kova puheääni saa karvat nousemaan selässäni pystyyn, onko päässäni vikaa?

Miksi en saa tehtyä nopeaa päätöstä mennäänkö syömään vai ei, olenko tahdoton sätkynukke? Miksi liikutun niin herkästi, olenko itkupilli? Miksi imen itseeni hyväilevän kosketuksen, olenko itsekäs? 

Kun minulla on suuri tarve keskustella, jaksatko sinä kuunnella? Kun minä innostun liiaksi jostain ajatuksesta, palautatko sinä minut maanpinnalle? Kun minä jään ajattelemaan liikaa asioita, ymmärrätkö? 

Jos minä kieltäydyn kutsusta, ethän pahastu? Kun minä haluan olla omissa oloissani, annatko minun olla? Jos minä haluan maata kainalossasi ihan hiljaa, ethän pakota minua puhumaan? Jos sanon että tiedän miltä sinusta tuntuu, uskotko minua?

Jos järkytyn jostain ja minua alkaa itkettää, saanhan näyttää sen? Jos silmiäni auringonvalo koskee enkä muistanut laittaa aurinkolaseja, ethän pidä minua valittajana? Jos saan kipeää pienestäkin asiasta, ethän vieläkään pidä minua valittajana?

Jos meille tulee joskus riita, niin annathan anteeksi? Jos haluan järkytykseltäni piiloutua, ethän säti minua siitä? Olen liian herkkä ja riitely suistaa minut radaltaan.

Jos verensokerini laskee liian alas, niin lupaathan ymmärtää? Olen kiukkuinen ja ärtynyt nälkäisenä. Jos en jaksa aamulla nousta ensimmäisenä, nousethan sinä? Tarvitsen paljon unta. 

Miksi tuo ihminen viestittää minulle negatiivisia tuntemuksia, vaikka kasvoillaan hymyilee ja suunsa puhuu kukkasia? Miksi tiedän jo monta kertaa vastauksen kysymykseen, jota ei ole edes esitetty? Pidätkö minua hulluna, jos sanon olevani intuitiivinen ihminen?

Jos kerron että olen aistinut jotain mitä suurin osa ei pysty aistimaan, uskotko sen? Jos kerron, että olen pystynyt aistimaan läsnäolosi ilman, että olet ollut läsnä, pidätkö minua edelleen hulluna? Miten reagoit, jos kerron että on olemassa muutakin kuin ympäröivä maailma jossa elämme?

Jos kerron, että minulle unet kertovat asioita, ethän väitä vastaan? Jos en edelleenkään osaa tehdä päätöstä, teethän sen minun puolestani? 

Jos en ota sinuun enää yhteyttä ja pyrin välttelemään seuraasi, ymmärräthän että seurasi on uuvuttavaa? Ymmärrätkö, että näen esittämäsi roolin läpi?

Jos sinä saat minut puhumaan paljon, saat olla onnellinen. Muistathan kuitenkin, että osaan myös kuunnella? Mutta jos en jaksakaan kuunnella ihan kaikkea kerralla, ethän loukkaannu? 

Tiedäthän sinä, että huomaan pienen vilkaisusi tai negatiivisen ajatuksesi vaikka et sitä ilmeelläkään tuo esiin? Tiesitkö, että olen lopettanut lehtitilauksen vain yhden artikkelin vuoksi? Tiesitkö, että yksi lehtiartikkeli voi järkyttää mielenrauhaani moneksi viikoksi?

Jos sanon sinulle pahasti, niin tiedäthän että saan siitä helposti huonon omantunnon? Tiedäthän että minua häiritsee, jos seuraat miten minä toimin? 

Ymmärräthän että jos säikäytät minut, voin alkaa itkeä?

Ethän kritisoi minua siitä, etten aina ole kovin spontaani tekemisissäni? Ymmärräthän, että tarvitsen aikaa miettiä asioita ja tarkkailla ensin sivusta? Ymmärräthän, että minulle on tärkeä pohtia asioita monelta kantilta?

Ethän loukkaannu jos en nauti matkasta, jonka päämäärä on arvoitus? Ethän loukkaannu, jos en aina jaksa olla toimelias ja energinen? 

Uskotko jos sanon että jään usein miettimään sanomisiasi? Ethän ihmettele, jos palaan aiheeseen vielä viikkojenkin kuluttua? Jos haluan poistua juhlistasi ensimmäisten joukosta, ethän pahastu?

Jos perun tapaamisemme viime hetkillä, ethän pahastu siitäkään?

Tiedäthän että vaikka emme näekään usein, olet silti mielessä usein? Tiedäthän että voit silti olla rakas ystävä, vaikka en sitä koskaan sanoisi?

 

- Meikku

Lue erityisherkästä lapsuudestani TÄÄLTÄ

Lue vanhan blogin puolelta kosketuksesta TÄÄLTÄ

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

Erityisherkkämyös
1/1 | 

Kiitos!!💖 Kuin olisin itsestäni lukenut. Osaat todella hyvin sanoittaa asioita😍💫🙏

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ajattelin, että mikään ei enää hetkauta sen jälkeen mitä olen saanut itsestäni selville blogini olemassaolon aikana. Ja taas putosin penkiltä!

Yhteen aikaan erityisherkkyydestä oli joka paikassa, ja se hypetys oli jotain niin rasittavaa, etten tutustunut aiheeseen sen syvällisemmin. Joo hankaavat saumat ärsyttää ja villapaita kutittaa... Ei kosketa minua. Mutta olen tiennyt kuitenkin jo pidemmän aikaa olevani introvertti, joka sekin jo helpotti ymmärtämään tiettyjä käyttäytymismalleja.

Sitten näin Instagramissa julkaisun ja jokin sai minut klikkaamaan linkkiin. Järkytyksekseni 9/10 noista julkaisun kohdista osui ja upposi. Siitä paikasta aloin kaivelemaan lisää tietoa aiheesta, ja tein pari testiä jotka todellakin tukevat uutta oivallusta itsestäni. 

Nyt ajattelin blogijulkaisun muodossa miettiä, miten tämä erityisherkkyys on kenties ilmentynyt lapsuudessani. 

 

HSP & LAPSUUS

 

Olen pitänyt itseäni lapsesta saakka jotenkin tyhmänä. Ala-aste meni siinä 7-8 keskiarvolla, ja yhdestäkin matematiikan kokeesta sain puhtaasti nolla oikein. Se koe käsitteli digitaalisia kellonaikoja, joista en tiennyt yhtään oikein. Missä lie ajatukset liihotelleet kun näitä opetettiin?

Ylipäänsä kuvittelin, että päässäni on jotain pahasti vialla kun en meinannut millään pysyä siinä tahdissa mitä koulussa opetettiin uusia asioita. 

Nyt olen alkanut miettimään, että ehkä kenties en pystynyt vastaanottamaan ja prosessoimaan uutta asiaa liian nopeasti. En ehtinyt sisäistämään, tulva oli liian suuri ja osa valui suoraan toisesta korvasta ulos. Tunti yhtä aihetta, toinen toista, pari tuntia sitä ja tätä. Kun vihdoin sai aivot kääntymään yhteen aiheeseen, piti jo vaihtaa toiseen. 

Musiikista ja sen tärkeydestä olen vanhan blogin puolella kirjoittanut aiemminkin. Katsoin sen tuovan paljon enemmän iloa kuin uusien vaatteiden. Jos siis sain rahaa käsiini, suuntasin ostamaan uuden cd-levyn uusien vaatteiden sijaan. Kuuntelin musiikkia joka päivä ja paljon. Ja se vaikutti myös paljon mielialaan ja vireystasoon.

Olin lapsena hyvin harkitseva, varovainen ja tarkkaavainen. Tarkkailin jatkuvasti ympäristöäni ja toisia ihmisiä, enkä kovin spontaanisti lähtenyt juttuihin mukaan. Tai jos lähdin, niin päin puutahan se sitten saattoi mennä kun en etukäteen ollut miettinyt loppuun asti. 

Alkoholisti-isäni tunnetiloja opin erityisen tarkasti havainnoimaan, sillä niillä oli eniten merkitystä elämäni laatuun. Siitä riippui tuliko seuraava tappelu vai pystyinkö ohjailemaan ajatukset muuhun aiheeseen. Äidilleni jouduin usein myös sanomaan että "hiljaa" ettei ärsytä tappeluun asti. 

Konfliktitilanteet olivat useimmiten sellaisia, mihin en mielelläni mennyt lähelle. Joskus saatoin kävellä taustalla huoneessa, jolloin aikuiset saattoivat ehkä hieman suodattaa tekemisiään (lue: Isäni ei nähteni lyönyt niin lujaa). Pääsääntöisesti pyrin kuitenkin välttämään niitä. Riidan osapuolena oleminen sai minut suistumaan radaltani holtittomaan tärinään ja punastumiseen. 

Juuri punastumisen, tarkkailun ja introverttiytenikin vuoksi hakeuduin syrjään, pois huomion keskipisteenä olemisesta. Kehitin äänettömän askeleen ja suurinpiirtein liikuin varjoissa. Kuulin ja näin silti tarkasti kaikenlaista, kuten koululuokassa kuiskaillut ilkeät sanat, loukkaavia sanoja sisältävän paperilapun, epäkunnioittavan mulkaisun toista ihmistä kohtaan, mutta myös sanattoman kiinnostuksen. 

Itkuherkkyyden vuoksi jouduin näkemään tavallista enemmän vaivaa päästäkseni muilta piiloon. Menin joko vessaan kokoamaan itseni, tai odotin ilmeettömänä kotiinpääsyä jossa saatoin vasta päästää todelliset tunteeni esiin.

Viihdyin omissa oloissani, ja joskus jopa ärsyynnyin jos kesken hyvän leikin joku tuli kylään. Olin toki iloinen seurasta, mutta kaipasin olla yksinkin, tehdä asiat omalla tavalla, ottaa vain itsensä huomioon ja purkaa päivän tapahtumat. Olin koulussakin parhaimmillani silloin, jos olin yksin eri huoneessa kuin muut, tai korkeintaan parin muun oppilaan kanssa. 

Sain helposti huonon omantunnon pienestäkin asiasta. Lapsena joskus varastin Jenkkipurkkaa, ja se lojui kaksi viikkoa laatikossa ennen kuin uskalsin sen syödä. En tiedä miksi varastin, se oli selkeästi hyvin epämiellyttävää. Väärin asetellut sanat saivat minut ajattelemaan kaikenlaista, ja tapahtuneet tilanteet tapahtuivat mielessäni vielä hyvin monta kertaa. 

Omasin hyvän mielikuvituksen ja inspiroiduin helposti, mutta juuri missään se ei näkynyt. Otin koulussakin kaikki valinnaiset kuvikset ja musiikit, mutta silti olin keskinkertainen. En nyt oikeastaan vieläkään tiedä, millä osa-alueella olen luova. Erityisherkät kun ovat usein luovia, ja tiedän itsekin olevani... En vain tiedä missä =D. (No okei, osaan laulaa mutta en juuri näytä sitä, ja pidän valokuvauksesta, sekä olen joskus kekseliäs). No, palataan tähän toisella kertaa.

Lapsena vaikutuin televisiosta monta kertaa. Alfred J. Kwak oli pelottava, mutta samalla jännittävä ja mielenkiintoinen. Sitä samaa edusti Twin Peaks, jonka seuraaminen ei isäni mielestä ollut soveliasta pienelle lapselle. Hän silti jostain syystä antoi minun katsoa sitä, varmaan koska katsoi itsekin. Pitkään pelkäsin pöllöjä, mutta jumaloin sitä sarjaa. 

Sitten joskus tuli suomalainen ohjelma, jossa tapettiin Kurkiseksi? nimetty mies, käärittiin muoviin ja pökättiin vesille. Se jäi pitkään takaraivoon kummittelemaan, mutta tavalleni uskolliseen tyyliin en ottanut asiaa puheeksi kenenkään kanssa. Mitäs pienistä, kun ei pienetkään meistä. 

Ihan oikeasti, kaikkein hirveintä on ollut Hopeanuoli. Voi luoja sitä hullua karhua, miten sitä piti pelätä! Hopeanuoli löytyy kokoelmastani, vieläpä se raaempi versio, ja pelkään sitä hiivatin karhua edelleen. 

Sitä vaan, että kaikki tuntuu vaikuttavan meihin aika voimakkaasti. Kosketus, äänet, valot, hajut, maut, tapahtumat ympärillämme, tunteet. Niin, ne tunteet. Etenkin ne tunteet. 

Ja kun tähän lisätään vielä tuo introverttius, niin tulee mielenkiintoinen paketti. Introvertti, erityisherkkä, traumatisoitunut ja psykologin tarpeessa oleva alkoholistin lapsi. Aamen.

Palaan asiaan vielä uudestaan, kun jaksan kirjoittaa miten tämä kaikki ilmenee näin keski-ikää lähestyttäessä, kun on oman tutkailunsa kohteena jatkuvasti. Voin kertoa, että napanöyhtää löytyy, kun vaan ehtii kaivella. 

- Meikku

 

PS. Se linkki siihen julkaisuun löytyy TÄÄLTÄ 

 

Kommentit (4)

Ihanalikka
1/4 | 

Mulla 3/10. Vihaisten ihmisten seurassa oleminen on erittäin vaikeaa. Menen lukkoon enkä pysty katsomaan silmiin ja en sen jälkeenkään pysty olemaan oma itseni sellaisen ihmisen seurassa vaan olen hiljainen ja huomaamaton. Isossa väkijoukossa taas tunnen jääväni aina kuulumattomaksi tai joku puhuu päälle. Sitten päädyn olemaan hiljaa, kun koen sen niin ettei kukaan halua kuunnella.

Hirsitalon emäntä
Liittynyt3.9.2018

Kyllä, se on vaikeaa kohdata vihainen ihminen etenkin jos itse ei pidä konfliktitilanteista tai ole samanlaisessa mielentilassa. 

Älä anna kohdella itseäsi kynnysmattona, vaan pyri opettelemaan ensin se katsekontakti. Olet helppo kohde jos katsot maahan ja otat kaiken vastaan, trust me, been there done that! Tsemppiä <3

Vierailija
2/4 | 

Hienoa että oot löytäny tän HSP-puolen ittestäs, siihen syventyminen tarjoo uskomattoman paljon tutkiskelua ja itseymmärystä! Oon seurannu sun blogia kuukausia ja seuraan sua kans IG:ssä. Oon itekin introvertti, HSP, alkoholistin lapsi ja mahdollisesti traumatisoitunut, joten sun kirjoitusten lukeminen tuo jonkunnäköstä vertaistukityyppistä tunnetta ja yhteenkuuluvuutta. Se on tosi tärkeetä et meidänkaltasten ihmisten äänet saadaan kuuluviin! Oot tärkeä, vahva ja mahtava nainen, kaikkea hyvää ❤️

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Alkoholistin aikuinen lapsi, joka käsittelee lasisen lapsuuden traumoja alkoholisti-isän menehdyttyä maksakirroosiin. Bloggaaja on vihdoin ymmärtänyt, että alkoholismia on kaikkialla, eikä sitä pidä hävetä tai piilotella. 

Hän myös kuvitteli selvinneensä kaikesta ilman seurauksia, mutta isän kuoleman jälkeen on joutunut huomaamaan, etteivät ahdistuneisuushäiriöiden oireet olekaan luonteenpiirteitä. Kun elämä on valmis, perhe, mielekäs työ ja hirsitalo saatu, on aika hypätä vuoristoradan vaunuun ja ajaa mäet ylös alas.