Taas juhlittiin äitejä äitienpäivän merkeissä. Oli kakkuja, kukkia, kortteja, musiikkia, laulua, suukkoja, haleja, valokuvia, äitienpäivälounaita, lahjoja, iloa ja naurua - ja kaikkea siltä väliltä. Tai ei mitään niistä. 

Saattoi olla yksinäinen, tavallinen päivä. Kun kukaan ei muistanut, tai omaa äitiä ei muistettu. Ehkä koetettiin unohtaa koko kaupallistunut vouhotus ruusuineen ja lahjoineen. Saattoipa äidillä olla kaljoittelupäiväkin.

Kun ei ollut ketään ketä olisi viitsinyt juhlia.

Kun kaikki eivät ansaitse kukkia. Vai ansaitsevatko?

En vienyt omalle äidilleni kukkaa. Tavan vuoksi olisin sen voinut tehdä, mutta tililläni oli alle euro rahaa joten... 

Menin lasten kanssa käymään. He olivat tehneet maalaukset mummulle. Minä vein suolakeksejä ja valkosipulituorejuustoa. Kahvi oli jo valmiiksi keitetty, sillä soitin hänelle autosta ennen kuin pistin pakkivaihteen päälle ja peruutin katoksesta ulos. 

Lapsuuteni äitienpäivistä en muista juuri mitään. Koulussa teimme kortit ja varmaan joskus jopa lahjatkin. Koska niin oli tapana tehdä. Palkittiin siitä hyvästä, että on äiti, vaikka oikeastaan koko äitiys oli ihan hakoteillä. 

Matkalla Ghostin soidessa Spotifysta mietin, mitä oma äitini äitienpäivältä mahtoi odottaa. Toivottavasti ei ainakaan kukkia, sillä niitä ei nyt tällä kertaa tullutkaa. Odottiko hän kenties vuolasta kehujen virtaa siitä, miten ihana äiti hän oikein on? Enpä usko.

Hän kenties tietää itse millainen on ollut, missä on ollut parantamisen varaa aikoinaan kun olin lapsi. Mutta sitä hän ei tiedä, miten minä olen lapsuuteni kokenut. Valtaosaa tapahtumista hän ei edes muista silloiselta humalatilaltaan. 

Olen käynyt viime vuoden lopusta lähtien säännöllisesti psykologilla. Hänellä on hyvä tapa herätellä minua koskien suhtautumista äitiini, joka on tällä hetkellä hyvinkin ristiriitainen.

Äitini - mahdollistaja, joka antoi kaiken tapahtua on ihan yhtä syyllinen kaikkeen kuin isäni, joka alkoholisoituneena ja kenties oman lapsuutensa traumatisoimana purki kaiken pieneen perheeseensä. 

"Hän teki parhaansa" on usein kuultu lausahdus ihmisestä, jonka toimintatavat ovat olleet kyseenalaiset ja aiheuttaneet mahdollisesti jotain seurauksia läheisilleen. Uskon, että tämä pitää paikkansa lähes poikkeuksetta. Riippuu vain siitä, miltä kantilta asiaa tarkastelee. 

Minun äitini nähkääs teki parhaansa, että pysyi alkoholistimiehensä rinnalla aluksi evakkoon lähtien pelon vuoksi, mutta myöhemmin ryypäten rankasti itsekin - pelon vuoksi. 

Pienenä lapsena en ole voinut turvautua äitiini, koska koin ettei hänestä ole minulleni mitään turvaa. Hän saattoi lähteä itse ja jättää minut keräämään sirpaleet. Lepyttelemään isääni, joka laittoi minut yömyöhälle äitiäni etsimään pitkin kylää.  

En ole voinut turvautua häneen aikuisenakaan. En voi kysyä lastenhoitoon liittyviä käteviä vinkkejä, koska hänellä ei ole niitä antaa. Hänellä on vain yksi tytär, jonka on kasvattanut pääsääntöisesti varhaiskasvatus, mummola ja koulu, ja joka juuri eilen äitienpäivänä olisi halunnut vain kävellä rekan alle ja jättää kaiken taakseen. 

Äitienpäivä vuosimallia 2019 ei ollut minun päiväni. Harmi, että kyseinen mielentila sattui tulemaan juuri tuolle päivälle. En kokenut saavani lapsistani mitään iloa irti, kaikki vain ärsytti ja otin heidät enemmänkin taakkana kuin siunauksena. Ei tässä mitään hätää ole, olin vain väsynyt ja koska hsp:ni vuoksi kuormitun niin helposti, nämä ovat sangen tavallisia päiviä ja tuntemuksia jotka menevät ohi riittävän pitkien yöunien jälkeen.

Ukkosenjohdattimenikin sattui olemaan vielä toisessa kaupungissa, joten sisälläni riehui melkoinen myrsky oikeastaan koko viikonlopun. Onneksi sain kanavoitua sen kaiken lopuksi siivoamiseen ja musiikkiin, jota kuuntelin kuulokkeet korvilla niin suurella kuin kykenin lasten riehuessa huoneessaan sen sijaan, että olisivat tehneet oman osansa mitä pyysin noin satakolmekymmentäviisi kertaa uhkaillen, lahjoen, kiristäen ja kiroten. 

Joten ei, en minäkään tuntenut ansaitsevani yhtäkään kukkaa. Tunsin oikeastaan olevani paska äiti, joka ei ansaitse lapsiaan.

Ei sillä, että olisin kukkia saanutkaan. Tai edes sillä, että edes kauheasti välittäisin kukista (salaa silti tykkään gerberasta, kallasta, vihreästä neilikasta ja gladioluksesta). Sain kuitenkin lapsiltani muffinseja ja neulatyynyn kortteineen <3.

No jaa, neulaa kädessäni harvemmin näkee, paitsi jos pitää kaivaa kuivuneen Erikeeper-purkin nokka auki tai puhkaista joku mahtisuuri finni. Pikemminkin naulatyyny voisi olla kohdallani onnistunut käyttötarkoitus, mutta kivoja lahjoja silti. 

Toisinaan saan katkeruuskohtauksia äitiäni kohtaan. Niitä on alkanut tulla alkoholisti-isäni kuoleman jälkeen, kun olen tullut paremmin tietoiseksi menetetyistä mahdollisuuksistani. Olen ymmärtänyt, että olisin voinut lähteä esimerkiksi opiskelemaan vaikka mitä, jos olisin uskaltanut. 

Mutta kiitos lapsuuteni olojen, olen ollut pelokas enkä ole luottanut itseeni sen vertaa, että olisi tullut kuuloonkaan lähteä kauemmaksi opiskelemaan. Meninhän kotikyläni lukioonkin vain siksi, koska se oli lähellä. Olen pitänyt itseäni myös tyhmänä johtuen osin koulumenestymättömyydestäni (joka on johtunut kyllä loppujen lopuksi ihan muista syistä). 

Tein kiltisti äitienpäiväkortin lapsena, vaikka äitini ei tavannutkaan auttaa kotitehtävissä tai tarkistaa ovatko ne oikein tai muutenkaan ollut läsnä omien ongelmiensa vuoksi. Sehän oli ihan tavallista. Läksyt sitten olivat jatkuvasti myös tekemättä, ja kun en sitten asiaa osannut, jäin koko ajan jälkeen. 

Vanhemmiltani jäi kokonaan huomaamatta sellainen asia, että heidän tyttärellään saattoi olla lievä ADD. 

Ja onko oikein, että juhlitaan äitiä jos oikeastaan tuntuu, että päivää juhlitaan vain siksi kun niin kuuluu tehdä? Ei äitienpäivä ole minulle haastava siksi, että muistot olisivat huonoja. Se on vain turha juhla. Vaikka äitini onkin äitini, ei se itsessään oikeuta jalustallenostoa. Mielestäni äitiys täytyy ansaita, ja sen mukaan elää. 

Välit omaan äitiini ovat hyvät ristiriitaisista tunteistani huolimatta. Ehkä teen väärin, kun mietin vieläkin menneitä, mutta en ole valmis vielä unohtamaan. Koen oikeudekseni tuntea rehellisesti mitä tunnen.

Enkä ole vieläkään valmis antamaan anteeksi raskaudenaikaista juomista, vaikka äitini nojaakin tietämättömyyteen. En varmaan koskaan ole. Yritän unohtaa, sillä asiaa ei tekemättömäksi saa ja kohdallani siitä ei kaiketi tullut seurauksia (vai tuliko AVM, kuka tietää?)

Jokaisella lapsella on synnyttäjä, mutta vaatii vähän enemmän olla äiti. 

 

- Meikku

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Iiris
1/2 | 

Mun äiti oli muuten vaan sekaisin, ei alkoholisti. Myöhemmällä iällä sai bipolaari-diagnoosin ja nyt 60+ toinen jalka haudassa lääkkeiden väärinkäyttöä yms.

Meillä oli kotona turvatonta ja paljon fyysistä ja henkistä väkivaltaa.

Olen katkonut äitiin useita kertoja välit, aina vuosiksi kerrallaan. Viimeisen kerran tein sen enemmän jo lasten vuoksi kun tajusin lasten kasvoista että mummi on pelottava ja puhuu mulle todella rumasti.

Äitienpäivänä lähetän whatsappilla onnittelut, en todellakaan voisi edes kuvitella että oikeasti onnittelikin ja juhlisin häntä. Hän ei selvinnyt kahden lapsen (molemmat ”ainokaista” eli ikäeroa 20v) kasvattamisesta ja oman elämäni traumatisoi pahasti vuosiksi. Vuosia sitä elätti aika toivoa että äiti muuttuisi siksi äidiksi mitä lapsi yleensä kaipaa. Sitä ei tapahtunut koskaan. En pysty arvostamaan enkä kunnioittamaan. Itse oon paljon vaikeammassa tilanteessa ja haen apua kaikin keinoin että selviän katraani kanssa. Mutta oon antanut tavallaan anteeksi, en enää samalla tavalla syytä. Hän on oman äitinsä ja lapsuutensa uhri, yhtä vajavainen elämässään ollut kuin minäkin- ei vaan osannut tai kehdannut hakea apua.

Paras tässä on se, että traumainen mieleni on käytännössä koko lapsuuden ja nuoruuden aikakauden laittanut unohtuneisiin, luojan kiitos!

Ja juu ei meilläkään lapset äitienpäivää muistaneet. Vietin sen tyttären jalkapallon buffassa, sain onnitteluja ja hymyjä. Lapset oppivat isältään pääsääntöisesti äidin kunnioittamisen ja jos isää ei kiinnosta- ei se lapsiakaan kiinnosta.

Hirsitalon emäntä
Liittynyt3.9.2018

Kiitos kommentistasi. Ikävä kuulla äidistäsi ja turvattomasta lapsuudesta, jota olet joutunut kokemaan. Toki hänenkin kohdallaan sairauden diagnosointi on varmasti omalla tavallaan osoittautunut helpottavaksi asianhaaraksi sen suhteen, miksi hän on ollut sellainen kuin on ollut. Mutta vahinko toki on ehtinyt jo tapahtua =/. Toivon teille voimia ja aurinkoista kesää kaikesta huolimatta. 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Alkoholistin aikuinen lapsi, joka käsittelee lasisen lapsuuden traumoja alkoholisti-isän menehdyttyä maksakirroosiin. Bloggaaja on vihdoin ymmärtänyt, että alkoholismia on kaikkialla, eikä sitä pidä hävetä tai piilotella. 

Hän myös kuvitteli selvinneensä kaikesta ilman seurauksia, mutta isän kuoleman jälkeen on joutunut huomaamaan, etteivät ahdistuneisuushäiriöiden oireet olekaan luonteenpiirteitä. Kun elämä on valmis, perhe, mielekäs työ ja hirsitalo saatu, on aika hypätä vuoristoradan vaunuun ja ajaa mäet ylös alas.

Hae blogista