Düsseldorf on niin autoilijan painajainen. Päivällä erilainen painajainen kuin yöllä.

Takavuosilta muistan käynnin Suomen konsulaatissa. Huippuhetki oli se, kun seisoin autolla raitiovaunukisoilla, joka oli myös kaista; sitten edessäni alkoi taksi peruuttaa ja takanani tööttäsi raitiovaunu ja tunki niskaan. Niin, mihinkäs siitä pääset? Autoja pysäköidään muutenkin yleisesti kahteen riviin eli kaistalle, ja jos yrittää väistää yhtäkkistä estettä edessään, vieressä tai vastassa on niin paljon liikennettä, että ei onnistu.

Kaupunkiliikenteessä Saksan kaupungeissa jää jäljelle vain raastava epätoivo. Siellä jään toiseksi.

Lisäksi taannoisella reissullani huomasin Kaufhofin kahviossa, että farkkujeni toiseksi ylin nappi oli irroittautunut ja olisi paras pitää villatakki kauniisti sen päällä, etten olisi ihan julkisesti nolojen tilanteiden nainen. Koko reissun motoksi sopi hyvin ”sepalus auki Düsseldorfissa”, koska se ei ollut mikään mieltä ylentävä kokemus muutenkaan. Minulla oli kuume ja keuhkoputkentulehdus ja koko päivän satoi kaatamalla, oli märät kengät ja märät lahkeet ja sateenvarjokin hajosi.

Kaistan vaihdot, tuplaantumiset, kapeutumiset ja yhtäkkisten vain vasemmalle tai vain oikealle kääntyvien kaistojen ilmaantuminen, kun luuli voivansa ajaa tästä suoraan eteenpäin, ovat Düsseldorfissa erityisen runsaita ja hämääviä, vaikka onhan noita joka kaupungissa. Parin kaistan levyinen tie ilman mitään merkintämaalauksia: onko tässä nyt yksi, kaksi vai puolitoista kaistaa? Mitä sitten tekeekin, aina valitsee väärin ja joku kärsimätön tunkeilee takana, kun maalainen töppäilee.

Stressitaso nousi siis jo siitä tiedosta, että nyt oli tarkoitus ajaa Düsseldorfin keskustaan yksin autolla työillalliselle. Mukaan ei tullut tällä kertaa ketään, jonka kanssa yhdistää osa matkasta.

Kuvituskuva Berliinin pienoisrautatiemaailmasta, jota ei enää ole.
Kuvituskuva Berliinin pienoisrautatiemaailmasta, jota ei enää ole.

Etukäteen Google mapsista näin solmun. Suurelta Reinin ylittävältä illalta tullessa pitää päästä sillan toiselle puolelle alas rantakadulle. Kääks. Se näytti kauhealta jo kartalla. Tuosta erkanee liittymä, sitten katu kaartuu sillan ali, mutta millä kaistalla pitää olla, ettei joudu suoraan tai puolisuoraan eikä liian vasemmalle? Tämähän haarautuu joka suuntaan kahdeksana kaistana... Tuolta sitten vasemmalle - pääseeköhän tästä edes vasemmalle?? - ja sitten taas vasemmalle, mutta valitse oikea kaista tai joudut liian vasemmalle... öörgh.

Livenä sillalla oli ruuhkaa ja liikenne mateli kävelyvauhtia. No ehdinpä ainakin katsoa rauhassa, että lähden liittymästä ajoissa pois. Kaistan vaihtoja kovasti tarkkailin ja silti heti sillan alla liikennevaloissa tajusin, että eikö mun pitänyt olla tuolla oikealla ja mennä tämä pätkä suoraan? Tämä mun kaista kaartaa nyt vasemmalle ja vie vääjäämättä johonkin tunneliin! En mihinkään pysty vaihtamaan enää ja liikennevirta joka suunnasta on jatkuva ja estää improvisoinnin. Päädyn varmaan Reinin ali takaisin, jonnekin ihan muualle, ja saan ajaa tunnin verran kierrosta ja taas sillan suman kautta takaisin madellen!

No, tunnelissa tajusin, että täältä haarautuukin tie oikeaan suuntaan ja pääsen sittenkin määränpäähän. Siitä huolimatta, että navigaattori kadotti heti tunnelissa signaalinsa ja toimintakykynsä lopullisesti ja jäädytti ruutunsa still-kuvaksi, joka ei koskaan enää liikkunut, löysin aikomaani parkkihalliin. Tarvitsin vain yhden äkkijarrutuksen ja uskalletun äkkikurvin vain yhden düsseldorfilaisen auton edessä ja iloksi. ”Mitä tossa kyltissä lukee? Se on tässä! Jarru pohjaan ja vilkku päälle! Sori siellä takana!!”

Siinä välissä sitten näin vihdoin kuuluisat aaltoilevat kerrostalotornit, kanadalais-amerikkalaisen arkkitehdin Frank Gehryn suunnittelemat rakennukset. Yksi valkoinen, yksi peltisenä kiiltävä ja yksi ruskea talo. Saksaksi tunnettuja käsitteellä ”Gehry-Bauten”. Siinä muuten yksi erikoisimmista saksan kielen poikkeusmonikoista: Bau (rakennus) - Bauten (rakennukset).

Autoilijan eväät: alkoholiton olut ja alkoholiton cocktail.
Autoilijan eväät: alkoholiton olut ja alkoholiton cocktail.

Illallisen jälkeen oli pakko herätä todellisuuteen ja kotimatkan haasteisiin. Paluumatkoilla on enemmän se tunne, että nyt voi rentoutua. Kyllä mä aina kotiin löydän, eikä niin haittaa, vaikka tulisi vähän myöhemminkin perille.

Kun navigaattori herää parkkihallin unestaan eli löytää vihdoin signaalin, on kuitenkin yleensä ajanut jo pitkälle väärään suuntaan. Se on aina sama keskustelu, jos mies on mukana: ”Katsotaan sitten, että pysähdytään hetkeksi johonkin, kun tullaan hallista, ja annetaan navin ensin etsiä paikka.” -”Joo, hyvä idea, näin tehdään.” Joka kerta osoittautuu täysin mahdottomaksi pysähtyä yhtään mihinkään. Liikennevirta puskee eteenpäin eikä kadun laitaan mahdu pysähtymään ja kaikki parkkiruudut ovat sataprosenttisen täynnä. Joutuu ajamaan ”kuhan vaan johonkin”, kunnes navi herää ja tajuaa jotain.

Niin nytkin. Oli yö, joten kaistoilla oli rauhallista, mutta pysäköintipaikkoja ei ollut. Vain tuhottomasti risteyksiä, joissa on mahdollisuus tehdä väärä päätös kerta toisensa perään. Ja niitä ratikkakiskoja, joilla sain luistella. En muuten ole ainoa, joka ei kaupungeissa ihan vain aina tajua, jos joku osio tiestä onkin tarkoitettu vain ratikkalinjaksi ja siihen ei saisi ajaa autolla. Olin kiitollinen, että tähän aikaan niitä ratikoita ei paljon kulkenut, muuten olisin taas kohta seissyt jossain ruuhkassa paniikissa poikittain ratikan ja bussikaistan päällä.

Eivät ne ajokaistat sen selkeämpiä olleet pimeässäkään. Nyt sain kurvailla niillä anarkistisesti vaihdellen laidasta toiseen, koska muuta liikennettä ei ollut. Oikein yritin tajuta niistä logiikkaa, kun sain rauhassa tutkia asiaa. Mikä nyt kääntyy mihinkin? Mutta kaikki oli mahdotonta ennakoida. Nuolimerkinnät ilmestyivät tyhjästä viime tipassa ennen haaraumia ja risteyksiä. Opaskylteistäkään ei paljon saanut viisauksia irti.

Olen ainoa auto kaupungissa, miksi mua seisotetaan viisi minuuttia punaisen valon edessä? Yksisuuntaisia katuja, kiellettyjä ajosuuntia, sitten edessäkin jotain etsivä eksynyt auto, joka epäröi keskellä risteystä, koska siinä näkyy olevan vain vastaantulevia kaistoja: mihin tässä sitten saa ajaa? Peruutan, jotta kaksi taksia mahtuu kahden maalaistollon välistä. Hups, laittomasti kurvataan tuosta yli oikealle, hyvä idea, teen perässä. Ai jostain ilmestyikin nyt yksi kaista lisää, jolla saa olla, no hyvä ettei tullut ketään vastaan.

Aah silta, näen sillan, ja tutun pyörätien, joka vie spiraalina sillalle! Ai tunneli, onks se se hyvä tunneli? Navi sanoo: mene tunneliin. Eteen ilmestyy pimeydessä mutkan takaa ajovaloissa, kuin kummitusjunassa, punavalkoiset aidat ja kieltomerkit: ”Tunneli suljettu!” Työmaa. Kiitti. No siitä oikealta ohi. Navigaattori lähettää takaisin tunnelille: käänny ja mene tunneliin. Enkä mee ku en saa. 10 minuuttia myöhemmin: no eikö tästä nyt nouse ihan silminnähden kaista ylös sillalle? Pliis? Jees!! Löysin sillalle! Pääsen takaisin! Pääsen ulos kaupungista! Löydän moottoritien!

Ajan mieluummin vaikka pilkkopimeässä moottoritiellä, tai kiemurtelevalla vuoristotiellä, tai kuoppaisella maalaistiellä kuin kaupungissa.

Kommentit (2)

Terhipe

Varmasti ei ole helppoa tuolla päin Düsseliä! Itse jouduin reilu viikko sitten samanmoiselle kauhureissulle Brysseliin (koska aikoja sitten ostamani junaliput Lontooseen oli luottokunta jättänyt lunastamatta ja siis DB oli ne perunut huomaamattani). Lähtöä edeltävänä iltana ei saanut enää lippuja kuin Brysselistä eteenpäin. Onneksi varasin kaksi tuntia kaupunkihäröilyyn, ja ehdimme aijoissa perille. Häröilyyn meni vain 45 min 🙈 Paluumatka oli ihanan rentoa menoa. Hollannissa ja Belgiassa ajo kun on niin stressitöntä.

Hollanninhippiäinen
Liittynyt6.2.2017

Ou jee, pakkomatka. Huonoimmista ison kaupungin kokemuksista kyllä oppii sen, että aikaa täytyy varata tuhottomasti enemmän kuin luulisi, jos on tärkeää olla aivan varmasti tiettynä aikana perillä. Sitä ei osaa ennakolta aavistaa, sujuuko nopsaan vai eikö. Uusi tuntematon kaupunki ja vilkas nopeatempoinen liikenne ei ole se mukavin yhdistelmä. Mietin, että johtuuko kaikki minusta, mutta paikalliset saksalaisetkin myönsivät, että Düsseldorf on erityisen arvaamaton ajaa.

Seuraa 

Retkiä ja ulkomaan arkea, työtä ja pieniä ilmiöitä. Matkailua, musiikkia, lintuja, luontoa, lentokoneita, Suomea ja muita kulttuureja. Säpinää ja mietintöjä Hollannista käsin.

Sähköposti hollanninhippiainen@gmail.com

Blogiarkisto

2017

Kategoriat