6. päivä: Gudvangen – Viksdalen, 153 km

Tänään oli eläinpäivä ja se oli hauskaa. Elämyksiä maaseudulla, ja muutama tärkeä muukin elämys kuten hieno hiljainen näköalapaikka kaikessa rauhassa, lunta ja tundraa ja lauttamatka. Ja iltaruoka marketista, koska ravitsemusliikkeet olivat kaukana.

Lähdimme ajamaan pohjoiseen. Seuraava yöpyminen olisi Sognefjordin toisella puolella, ja matkalle osuisi korkealle vieviä vuoristoteitä.


Lunta

Ensin oli ruskeat lehmät tien laidassa ja yksi melkein tiellä. Pysähdyttiin hetkeksi laajassa laaksossa, upean avarassa näköalassa, jossa oli kattilan pohjalla ja jotenkin aisti sen.

Tuo siksakkiviiva tuolla rinteellä? Se on tie, jota aiomme ajaa.
Tuo siksakkiviiva tuolla rinteellä? Se on tie, jota aiomme ajaa.

Kunhan ensin selvitään lehmistä.
Kunhan ensin selvitään lehmistä.

Nättejä lehmäpotrettejako tänne tultiin näpsimään? No, miksikäs ei.
Nättejä lehmäpotrettejako tänne tultiin näpsimään? No, miksikäs ei.

Noustiin serpentiinitietä ylängölle, lumiläikkiä alkoi olla tien vieressä, ja oli pakko pysähtyä valokuvaa varten hangen lähelle. Lampaitakin siellä vaelteli, tupasvillaisilla soilla. Jäkälää kivillä, matalaa varpua, puroja kohisi siellä täällä minikoskena joko jyrkästi tai loivasti nurmikon ja sammalen välissä kivien päällä. Oli tuntemattomia tipuja, jotka sirkuttivat pikkuparvena ja lensivät vikkelästi. Vuorijärviä oli, vettä makaili useaan otteeseen, hankea sen laidoilla. Puurajan yllä; vaivaiskovuja korkeintaan. Vähän viileää.

Miehelle selitin näitä kepukoita, Suomen maaseudultakin tuttuja aurausmerkkejä: että kärkien on tarkoitus näkyä talvella hangen päällä.
Miehelle selitin näitä kepukoita, Suomen maaseudultakin tuttuja aurausmerkkejä: että kärkien on tarkoitus näkyä talvella hangen päällä.

Etsi lammas.
Etsi lammas.

Suhasin valokuvia varten autolla johonkin pikkuruisille soralevennyksille spontaanisti ja yritin väistellä suurimpia kuoppia, ja yritin järjestää auton sieltä takaisin jotenkin peruuttaen ja kiemurrellen.


Ja ei ole yllätys, että Norjassa on varmaan ainakin 10 vuoristoaluetta nimeltä Vikafjell. Moninkertaiset nimet ovat hyvin yleisiä.
Ja ei ole yllätys, että Norjassa on varmaan ainakin 10 vuoristoaluetta nimeltä Vikafjell. Moninkertaiset nimet ovat hyvin yleisiä.


Myöhemmin, laajan ja syvän laaksonäkymän laidalla oli kerrankin hyvä pysähdyspaikka, kunnolla lääniä ja siellä oli vain yksi saksalainen asuntoauto. Ylängön tie oli tosi okei, leveä ja suora ja pystyi jopa oikeasti ajamaan 80 km/h.

Tässä kohdassa alkoi mielestäni näyttää Islannilta.
Tässä kohdassa alkoi mielestäni näyttää Islannilta.

Laskeutuminen Vikiä eli Viksøyriä kohti. Rinnekahvilan (Storesvingen Fjellstove) terassi leveälle vuonolle saakka ylettyvän näköalan yllä. Ystävällinen norjalaispariskunnan hauveli siellä tervehti meitä.


Tuolta alhaalta jatketaan vielä veden oikeassa laidassa kapeaa tietä lautalle saakka seuraavaan kylään.
Tuolta alhaalta jatketaan vielä veden oikeassa laidassa kapeaa tietä lautalle saakka seuraavaan kylään.
Mies äkkäsi kahvion vessan ikkunasta lehmänäkymän.
Mies äkkäsi kahvion vessan ikkunasta lehmänäkymän.

Lautta Vangsnes – Dragsvik

Lautalle Vangsnesiin. Rantatiellä oli vain yksi kaista ja ohituspaikat ahkerasti käytössä. Siinä olivatkin jo norjalaiset poraamassa taas yhtä tunnelia vuoren läpi, jotta kapea kiemurtelu saataisiin loppumaan.

Yksi hullu sieltä tuli pakulla vastaan, vaikka sen jonon ensimmäinen auto odotti ja oli valoilla signaloinut, että minä saan ajaa ensin ja ohittaa ne kaikki. Lähti kärsimättömänä jonon keskeltä, ja kesken kaiken, tunkemaan minua vastaan ja **ttuilemaan töötäten. Tätä lukuunottamatta kaikki käyttäytyvät hyvin ja rauhallisesti, yleensä myös paikalliset. Tosin rekat ajavat ylinopeutta esim. tunneleissa ja niitä ei ole kiva saada peräänsä tunkemaan.

Ja se tajuttiin, etteivät Norjan rekkarit henkilöautoissa tarkoita aina paikallisia, vaan voi olla vuokra-auto, jossa on sittenkin töppäileviä turisteja. Jos edessä joku ajaa kauan liian hitaasti, epäröi, ja sitten sivuikkunasta nousee vielä käsi ottamaan valokuvaa maisemasta, niin ei tod. ole paikallinen.

Satamaan jonoon kaistalle. Vangsnesista pääsee lautalla joko suoraan Hellaan tai vinosti vasemmalle Dragsvikiin, jonne me halusimme. Jonossa laskutettiin pankkikortilla noin 14 euroa ja kiertävä tyttö myi rasian vadelmia. Lautta tuli pian rantaan ja olin luullut, että se on Hellan lautta ja sen jälkeen vasta tulee meidän, mutta tajusin onneksi ajoissa, mitä se lipunmyyjäpoika tarkoittikaan sillä, että on välipysähdys Hellassa ja meidän pitää kääntyä satamassa U-käännös ja palata lautalle. Se onkin siis yksi ja sama alus, eikä kaksi eri lauttavuoroa eri reiteille. Eli meidänkin pitää mennä juuri tälle lautalle, joka tulee juuri nyt. Hups, vadelmat pois kädestä ja moottori päälle.

Osasin seurata naisten ja miesten antamia ohjausmerkkejä ja ehdittiin hetkeksi yläkannelle istumaan. Sognefjord on aika leveä kuitenkin. Osasin Hellassa U-käännöksen kuten oli tarkoitettu, ja sitten ylös Dragsvikista.

Kiitos vaan, bussi (toivottaa hyvää kesää).
Kiitos vaan, bussi (toivottaa hyvää kesää).

Vadelmia, anyone?
Vadelmia, anyone?

Gaularfjellet

Veden rannalla lahdelman ympäri ajaessa oli sellaista kesästä koivujen suhinaa ja punaisia maalaistaloja, lempeää Pohjolan kesää, ja taakse jäi Balestrand, jossa kuulemma tuotetaan suunnilleen kaikki Norjan mehut omenatarhojen omenoista.

Tie alkoi nousta siksakkina taas laveaa vuoren seinämää; tien muodot zetana olivat näkyvissä alhaalta. Ylhäällä moderni kolmiorakennelma: Gaularfjellet-näköalapaikka. Viihdyimme siellä pitkään. Oli rauhallista, vain se yksi pakollinen saksalainen asuntoauto. Ruotsalaisten ja saksalaisten moottoripyöräilijöiden ryhmät poseerasivat välillä keskenään.

Täällä on tilaa.
Täällä on tilaa.

Tuo tie tultiin ylös.
Tuo tie tultiin ylös.

Jänniä minimalistisbetonisia katselutasanteita.
Jänniä minimalistisbetonisia katselutasanteita.

Matkalla aina nähtiin myös joku yksittäinen hollantilainen. ”Lumessa 1400 metrissä keskellä aavikkoa ja mikä siellä on – hollantilainen syö eväitä asuntoautonsa vieressä! Eikä!”

 

Vuohia

Jatkettiin ylängöllä lähellä lunta. Ohitettiin varovasti lampaita tien vieressä.

Halusin katsomaan yhtä koskea ja vilautin auton soralevennykselle vasemmalle. Kun noustiin autosta, nähtiin, että edessä on koko lauma eläimiä tiellä. Lampaitako noin paljon? Mennään jalan katsomaan. Ne ovatkin vuohia! Ja ne makaavat tiellä nokosilla! Eivätkä mene mihinkään! Molemmat kaistat tukossa!

Lähestyttiin varovasti ja aikuiset vuohet tulivat ihan pusimaan. Annettiin niiden nuuskia ja saatiin rapsutella niitä. Suloisia ja kesyjä ja ystävällisiä. Istuttiin niiden keskellä chillaamassa. Nämä olivat kaikki kuttuja eli mammoja kileineen.

Oli niin mukavaa, kunnes autoja alkoi kertyä jonottamaan tilanteen eteen. ”Vuohitilanne”. Muutkin turistit pysähtyivät ottamaan kuvia naureskellen, mutta paikalliset alkoivat tehdä tilaa, ettei mene koko päivä vuohta odotellessa. Nainen tuli autosta ja taputteli käsiään, että noh noh, menkääs siitä syrjään, ja mieheni auttoi. Sen avulla pari autoa pääsi läpi yhdellä kaistalla.

Vuohet käppäilivät minua kohti laumana ja meinasin, että voinkin ehkä johdattaa ja houkutella niitä alas tieltä varvikkoon, jos ne kerran ovat niin uteliaita ja tuntevat minut jo. Yritin olla, että ”kom kom, kaikki alas tänne vaan”, ja muutaman sainkin mukaan. Vuohikuiskaaja työssään!


Pian vuohet kuitenkin levittäytyivät takaisin tielle ja uudet autot odottivat. Silloin mekin yritimme ajaa läpi muiden kanssa. Norjalainen mies haki tienlaidasta oksan avuksi ja paimensi vuohia pois tieltä, sikäli kun ne mitään tottelivat.

Tie ei kauan pysynyt auki, vaan valkoinen kili katsoi asiakseen käppäillä nimenomaisen poikittain automme eteen ja alkaa pissiä kaikessa rauhassa. Mikä komedia.

Jotenkin saatiin raivattua aukko autoille; mieheni käveli tietä pitkin ja hoiti vuohia ja minä ajoin ykkösvaihteella metri metriltä paikan ohi.

 

Maatilan eläimiä

Lisää eläimiä: Alhaalla laaksossa oli tienlaidassa jonkun kotinsa aittaan rakentama kesäkahvila, jossa saimme silittää tuuheaa oranssia kissaa ”sen nimi on Herman”.

Yöpymispaikkamme, 4H-maatila Tuftegarden, löytyi seuraamalla maaston muotoja. ”Se on sitten vasta tuolla järven toisella puolella!” Itse etukäteen piirretty kartta googlemapsin vinkein auttoi. Kylttejä kun näkyi vasta, kun oli lähes perillä. Havainnoimme, että tässä sitä ennen Viksdalenissa on sitten ruokakauppa, jos ei muuta löydy.

Huiman korkeiden rinteiden välissä oli perheyritys, maatilamajoitus, ja vieressä koski laski järveen pitkän matkaa kuohuen. Nättejä vanhoja mustia valkoreunaisia maalaistaloja, ihan antiikkista sisustusta, vanhoja palkkeja, arkkuja, kaappeja, museoesineitä, romanttista koristusta, maalaisromantiikkaa. Meidän huoneemme yllä oli miniullakko, jossa vielä kaksi pikkupetiä ja lampaantaljoilla päällystetyt tuolit. Tosi paljon siellä oli yksityiskohtaisesti koristeltu ja rakennettu paikkaa, täytyy sanoa.

Läänin kartta.
Läänin kartta.

Ravitsemusliikkeitä ei näiltä kyliltä löytynyt, joten haimme näkemästämme ruokakaupasta 5 km päästä banaania, jugurttia ja perunasalaattia. Yhteiskeittiössä olisi saanut jopa kokata hellalla talon välineillä lämmintä ruokaa, mutta siihen ei nyt into riittänyt.

Kanat kaakattivat, lehmät vaelsivat, räystäspääskyjen pesiä oli tallirakennuksen lipan alla, ja kauempana omalla metsikkölaitumellaan oli sikoja. 17 kappaletta laskin röhkiviä, ja niillä oli omat vapaat laumatouhunsa maastossa aidan takana. Sian luonnollinen käyttäytyminen. Puskevat toisiaan ja röhkivät, nuuskivat toisiaan, makaavat hiekassa ja pyörivät ja venyttelevät, tonkivat kärsällä maata, ärähtävät jos toinen melkein astuu päälle, hyperaktiivista loikkimista ja juoksentelua, syödä mussuttavat kaikkia viherkasveja, joita maassa kasvaa. Seuraavat meitä aidan viertä. Tosi uteliaita.

Kun tultiin sioilta, nähtiin, että nuori lehmä tunki itsensä sähköaidan kahden valkoisen nauhan välistä hiekkatielle. Kerrottiin asia paikan isännälle, että ”en tiedä onko normaalia, mutta tuolta tuli lehmä aidan läpi”. ”Ou, kiitos tiedosta, mä käyn hoitamassa. Sähköaita lakkaa tomimasta kun on niin kuivaa, se tarvitsee maahan vähän kosteutta.” Kaipa karkulainen saatiin takaisin aitauksen sisälle.

Syyllinen itse teossa.
Syyllinen itse teossa.

Päätettiin satsata luksukseen ja varata paikan palju noin 65 eurolla. Once in a lifetime. Kerran se kirpasee. Laskettiin, että olemme muutamalla säästöaterialla kyllä saaneet paljun hinnan verran kokoon ja pystymme Esson lounaista ja supermarket-aterioista jääneet eurot investoimaan tähän räjäyttämättä koko matkabudjettia.

Isäntä sitä puilla lämmittikin kaksi tuntia tietysti. Miekkonen oli jotenkin nihkeä alkuunsa asioineen ja mietiskeli, ehtiikö paljun nyt lämmittää, ja mieheni epäili jo, että onko tämäkin joku ulkomaalainen sesonkityöläinen. Mutta olin jo tunnistanut ihmistyypin: suomalainen maalaisisäntä. Tai siis norjalainen. Ei puhu eikä pussaa. Sellainen jämpti, joka ei lavertele. Vähän varautunut, mutta on sittenkin ystävällinen, sydämellinenkin, kun vain kysyy suoraan, puhuu avoimesti ja selkeästi, ja kärsivällisesti odottaa vastausta, joka tulee hitaasti. Luottamus täytyy rakentaa, ja itse lähestyä rohkeasti. Annas kun mä kommunikoin, niin isäntä uskoo, että me ollaan järkevää väkeä. Luottamusta kai lisäsi sekin, että ilmoitimme topakasti lehmäkarkulaisesta.

Ihan paras ilta paljussa, viileässä tuulessa, katsoa ylärinteelle vaeltavaa lehmälaumaa ja kuunnella kanojen kotkotusta.

Aamupalaa täällä sai romanttisissa puitteissa.
Aamupalaa täällä sai romanttisissa puitteissa.

Huoneessa oli hulvaton huumorikirja, jossa vanhoihin valokuviin oli yhdistetty itse keksittyjä, absurdeja kuvauksia. Tämä oli ihan paras: ”Peter Vestadille tapahtui jotain omituista. Hän alkoi yhä enemmän muistuttaa omaa Volvoaan.”

Tässä tähän asti ajettu reitti.
Tässä tähän asti ajettu reitti.

 

Tästä linkistä löytyy Osa 1 ”Tanskan tunnelmaa”
Tästä Osa 2 ”Päihittääkö Fjord Line ruotsinlaivat?”
Tästä Osa 3 ”Söpö Bergen”
Tästä Osa 4 ”Vuonojen ytimessä”
Tästä osa 5 ”Vuoristojunailua ja jarrut kuumana serpentiinitiellä”
Ja tästä koko matkan yleiskatsaus

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Retkiä ja ulkomaan arkea, työtä ja pieniä ilmiöitä. Matkailua, musiikkia, lintuja, luontoa, lentokoneita, Suomea ja muita kulttuureja. Säpinää ja mietintöjä Hollannista käsin.

Sähköposti hollanninhippiainen@gmail.com

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat