Kirjoitukset avainsanalla työnteko Hollannissa

Töissä tapahtuu.

1. Ysäripoppikuoro

Menen viattomana seisoskelemaan tupakoijien sisäpihalle ja tuijottelen kalalammen oransseja kaloja, taukonani. Oikealla, seisomapöydän ääressä, huomaan sivusilmällä pikku ryhmän ihmisiä, jonkun osaston väkeä, joka juttelee keskenään. Sieltä suunnasta alkaa kuulua varovaisesti hyräily: ”no no, nono no no, no no there’s no limit!” Kertosäkeen toistoon osallistuu pari ihmistä enemmän ja volyymi nousee. Selvä; hollantilainen klassikkohan se siinä, 2 Unlimited, eurodiskoa 90-luvulta. Joku poistuu ryhmästä ja menee ovesta sisään, joku toinen naurahtelee, mutta yksi mies jatkaa sitkeästi rumpukoneena ja syntikkana simppeliä kolmen soinnun melodiaa. Tuut-tuut, tudu-dudu... Aivan korrektia, noinhan se biisi tarkalleen menee. Tunnistettava ja hyvä esitys, ei siinä mitään. Hymyilen itsekseni huvittuneena.

Ehkä ne olivat vaikkapa tilasto-osastolta ja puhuivat matemaattisista kaavoista tai datan määrästä ja joku oli sanonut, että siinä ei ole teknisesti rajoituksia – no limit. Itse ainakin inspiroituisin sellaisesta heti laulamaan.


2. Kahvin haju

Paras rappukäytäväkeskustelu kahviautomaattimiehen kanssa. Tai näillehän oli nimi, oliko se ranskaksi alun perin, että huikkaa pari lausetta jollekin hississä tai käytävällä tai rapuissa ja siihen on opittava, jotta osaa käyttäytyä maailmalla: kehittää tyhjästä nopeasti parin lauseen vaihdon, jossa on joku vitsi tai sanomakin. Tämä oli taannoin jossain poliitikkoyhteydessä mainittu lehtihaastattelussa, varmaan EU:n virkamiehillä, että suomalaisetkin tällaista yrittävät oppia, jos haluavat olla suuren maailman ihmisiä.

No näitä olen oppinut täällä maailmalla kehittämään. Joten kun menin rapuissa alaspäin ja haistoin kahvijauheen ja ajattelin, että nuusk nuusk, jossain lähellä on pakko olla se kahviautomaattiin päivittäin aineet täydentävä kahviputkimies, ja kun näin sen ja se oli sama kuin yleensä, vanha puolituttu, niin pitihän sille nopeasti jotain sanoa kolmannen ja ensimmäisen kerroksen välissä matkaa jatkaessa.
– No mä meinasinkin, että haisusta päätellen jossain on kahvihuolto menossa.
– Täällä taas juu.
– Omituista, että kahvijauhe tuoksuu paljon paremmalta kuin se kahvijuoma, joka siitä tehdään.
– Se onkin hassua. Oon muuten tasan samaa mieltä!

Kahvimies ilahtui mielipiteestä ja naureskeli. No nyt on ekspertin vahvistus asiaan, joka on aina ollut sekä totta että hämmentävää. (Tässä myös linkki edelliseen kahviputsarin filosofia -juttuuni.)


 

3. Ollako nolo vai ei

Sitten tuli minimaalinen hetki, jossa äidyin peilaamaan itsetuntoni kehitystä koko retrospektiivisessä kaaressa. Ja tämä kaikki remonttimiehen takia.

Katutasossa, meidän entisellä työalueellamme, liimaillaan nyt uutta kokolattimattoa koko toimistohalliin. Tarkasti baanoja vierekkäin, saumat leikaten skalpellilla tasan toisiaan vasten, askarellen lovia kiinteiden kaappirivistöjen jalkojen ympärille, monen miehen voimin. Ovessa on laput, että ”pääsy kielletty työmaalle”, mutta ovien vieressä on sisäikkunan suikaleet, joista voi seurata työn etenemistä. Siellä näkyy: radio lujalla päällä, liimaämpäri, liiman haju, kyljelleen riviin pinottuja työpöytiä, mustaharmaa-asuisia remonttimiehiä ja niiden paksuja polvisuojuksia, joiden avulla kai kestävät kykkiä maton parissa pitkään.

Siinä ohimennessäni tiirailin taas ikkunalasin läpi. Koska se on viihdyttävää. Ja se on sentään meidän entinen huone, niin se kiinnostaa. Juuri suunnilleen nenä kiinni lasissa katselin kaikessa rauhassa yksityiskohtia, koska oli keskipäivä ja miehet näkyivät olevan lounastauolla, mutta sitten nurkan takaa ilmestyikin suoraan naamani eteen nuori työmies ja avasi oven vierestäni ja marssi ulos työmaalta.

Mahdollisena reaktiona tulee ensin mieleen ujo/introvertti/suomalainen/hämäläinen ratkaisu. Kyräily. Vetäytyminen. Vaikeneminen. Vanhan mallini mukaan olisin pelästynyt siitä ylenpalttisesti, että mies havaitsi minut, näki itse teossa; olisin vetäytynyt heti pois ikkunalta, kääntynyt pois ovelta, välttänyt katsomasta silmiin, yrittänyt olla näkymätön ja mitätöidä tekoni pakenemalla tilanteesta henkisesti. Ja sitten olisin nolona kelannut jälkeenpäin ja soimannut itseäni, että näytinpä hölmöltä ja nyt hävettää.

Mutta kas, kun olen jossain matkan varrella sen oppinut, että enpäs enää häpeäkään tavallisia tekojani. Eivät ne niin kamalia ole. Kyllä toinen ihminen ymmärtää. Ja antaa armoa. Kyllähän se työmieskin tajuaa, että toimistotyöntekijät tiirailevat lasin läpi työmaalle, koska se on jännittävää, jotain mitä ei tapahdu tykkänään. Viihdettä ja erikoista tapahtumaa. Muutkin tiirailevat ja yhdessä on tiirailtu muiden kanssa. Eihän se remonttimies siitä minua eikä ketään tuomitse, että sinne katsotaan. Ei se niin kiellettyä ole. Kiinnostus ja uteliaisuus on inhimillistä. Ei sitä tarvitse hävetä.

Nykyään siis uskallan myöntää, että katson uteliaana. Siinä on tietynlainen rohkeus esitellä avoimesti se, mitä on tekemässä, julkisesti, sekä itselleen että muille. Ei tarvitse piiloutua aina heti kaiken takia. Ehkä ruuhkaisessa Keski-Euroopassa väkisinkin oppii olemaan esillä ahdistumatta siitä, kun yksinäisiä vetäytymispaikkoja ei ole oikein missään, paitsi kotona. Uudenlainen rohkeus/karjalaisuus/ulkomaalaisuus/ekstroverttiys.

Joten nykyratkaisuni, joka tulee selkäytimestä sittenkin ensimmäisenä, on, että saman tien hymyilin ja vilkutin miehelle selkein, ellei liioitelluin, elein ja tokaisin: ”Sielläpä on puuhaa kerrakseen!” Hän hymyili takaisin, että juu, hommaa riittää.

Kyllä, koin jollain tasolla edelleen olevani tunkeilija, kun tuijotin epäkohteliaasti niiden, täysin tuntemattomien remonttimiesten, hommia, ja siksi tunneälyisesti halusinkin sanoa edes pari sanaa, joista ilmenee, että en ole tässä kritisoimassa, vaan suhtaudun positiivisesti ja ihailen niiden ahkeruutta. Toisekseen tiesin, että olihan se jokseenkin noloa, kun mies näki minun ihan selvästi kumartelevan kiinni lasissa. Mutta en halunnut olla nolo, vaan myöntää saman tien tekoni avoimesti: juu, ihan oikea havainto, mä tässä tuijottelen. Siksi virnistin itselleni samantien ironisesti ja vilkutin pojalle erityisen reippaasti ja näkyvästi.

Ystävällinen konfrontaatio, kun ei tätä tekoa näkymättömäksi saa enää kuitenkaan.

Siitä jää parempi ja tasapainoisempi olo kuin itsensä piilottelusta.

Kommentit (4)

Vierailija
1/4 | 

Juu, äiti on nolo - myös murkkuikäisen keski-eurooppalaisen  mielestä. Poikani puuskahti kerran:"Kun sinä puhut vieraitten kanssa." En huomannut itse, että huomaamatta olivat tarttuneet tuollaiset kuvaamasi "nolot"  keski-eurooppalaiset tavat. Kun on kohteliaitten  ihmisten kanssa joka päivä tekemisissä, niin tavat ja puheenparret tarttuvat villapaitaan. Onhan täällä niitä tökeröitäkin, ja muutama sellainen suomalainen sopii seuraan.

Hollanninhippiäinen
Liittynyt6.2.2017

Heheh - nolous on katsojan silmässä? Joillekin on noloa, jos puhuu ja joillekin, jos ei puhu. Voi olla varma siitä, että tekee mitä tahansa, aina löytyy joku, jonka mielestä se on noloa. Joten antaa palaa vaan. Ja kyllä, joka maasta löytyy myös jöröjä ja ujoja, yleistys ei ole koskaan koko totuus. Omakin sosiaalisuusvalmius vaihtelee päivän mukaan.

AnneVee
2/4 | 

Hei hippiäinen, mun on ihan pakko kysyä tätä ihan silleen varmuuden vuoksi ja vastaisen varalta. Saattaa kuulostaa oudolta, mutta ihan oikeesti kysyn vailla taka-ajatuksia: Neulotko tai virkkaatko? Siis harrastatko kyseisiä toimintoja - en rajaa tätä mihinkään tiettyyn tekniikkaan tai tulosvastuuseen esim. että montako sukkaparia valmistuu vuodessa tai väreihin tai mihinkään. Vastauksetkin sitoumuksetta, et joudu tilille tekemisistäsi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tässä vähän aikaa sitten kerroin tilanneeni kopiokoneenkorjaajan surinamelaisen asiakaspalvelun kautta. (Tässä linkki.)

Siitäpä vasta alkoi viikkojen odysseia ja tunteiden vuoristorata.

Firmamme vastaanottoon pitää ennakkoilmoittaa vieraiden saapuminen.
– Näinä päivinä tulee kopiokoneen korjaaja. Koska kone on vielä edellisen vastuuhenkilön nimissä, korjaaja varmaan kysyy hänen peräänsä. Mutta xeroxmies on minun. Soittakaa sitten minulle, niin tulen hakemaan.
– Selvä, näin tehdään.
– Ja tässä vielä mun kännynumero, jos en ole pöytäpuhelimen ääressä juuri silloin.

Odotettiin, odotettiin. Känny mukana vessassa ja kaikkialla, jos vastaanotto ilmoittaa vierailijasta. Yleensä korjaajat tulevat samana tai seuraavana päivänä. Kului päivä, kaksi. Ei korjaajaa.

Soitin Xeroxin asiakaspalveluun.
– Joo on se tulossa, kai se huomenna tulee.
– Miksi mulla ei muuten ole vahvistusmeiliä siitä, että korjaaja on tilattu? Sellainen yleensä tulee heti. Erikseen kirjoitettiin ylös mun nimi.
– No täällä lukee yhteyshenkilönä tämä edellinen nimi, ei me sitä voida muuttaa käsin. Ilmoitukset menee tälle edelliselle.

Sillä välin tuli sisäinen tieto: firmamme kopiokone-koordinaattori odottaa pääsyä tietokantaan, jotta voisi vaihtaa vastuuhenkilöiden nimet ja saisi minun koneeni minun nimiini. Uusi koordinaattori on Englannissa ja huomasi, että hänellä on vain oikeudet muuttaa Englannin yhteyshenkilöitä. Hän odottaa nyt Hollannin oikeuksia. Jee. En tiedä, johtuuko meistä vai Xeroxista, että kestää ikuisuus ja on vaikeaa.

Taas pari päivää. Ei tullut korjaajaa. Soitin taas Xeroxille, että mikä tässä mättää.
– Omituista. Hetkinen, yhdistän tekniseen palveluun.
– Halojaa.
– Korjaajaa tässä epätoivoisesti odottelen ja aina sanotaan, että tulee. Mutta ei tule.
– No oikeastaan tässä lukee, että ei sinne ole mitään korjaajaa tilattu, vaan me on lähetetty varaosa postipaketilla. Saat ihan itse vaihtaa sen fuserin. (Mikä on fuser suomeksi?)
– Onko se niin helppoa?
– On.

Selevä... tässä onkin sitten paketti jo maannut monta päivää postihuoneessa. Minähän en sitä tietoa saanut, koska paketti tuli vanhan yhteyshenkilön nimellä ja postihuoneen ilmoitus paketista meni vanhalle yhteyshenkilölle.

Ilo ja helpotus. Kunhan saan sen paketin, pääsen korjaamaan. Postihuone aukeaa tunnin päästä.

Sillä välin ilmoitin vastaanottoon:
– Sori, ei tulekaan xeroxmiestä. Tuli vain varaosa, jonka saa ihan itse vaihtaa... huoh.
– No onnea yritykseen sitten!

Herätin myös vanhan yhteyshenkilön, tuntemattoman miehen, sähköpostitse:
– Jos sulle tulee koko ajan jotain Xerox-ilmoituksia, niin ne on mun, kun yritän korjata tätä konetta täällä.
– Joo, tänne tuli joku pakettikin jo.
– Ahaa, se on haettu jo? Voisinko tulla poimimaan sen kohta? Koko osasto on täällä meinaan 5 työpäivää venannut, että kone saadaan vihdoin käyntiin.
– Eikun nyt mä kuulin, että mun työkaveri on jo käyttänyt sen osan meidän koneeseen.

Niinku että miksi minä roikun Xeroxin helpdeskissä neljä kertaa ja sitten kun saan varaosani vihdoin, kollega varastaa ja käyttää sen?  Nyysii mun osat, jotka on tilattu MUN sarjanumeroa varten eikä sen konetta, MUN vaivalla.

Tyrmistys. Itkupotkuraivari. Kiitti v*****, p*** k***.

Tässä vaiheessa saattoi kuulua muutama suomalainen kirosana ihan julkisesti avokonttorin yli.

Mitä nyt? Mitä vielä voin tehdä? Jos tilaan taas uuden osan, se varmaan varastaa ja käyttää senkin. Koska tilaamani paketit eivät tule minulle, voin unohtaa koko toivon korjata kone.

Tajusin, mitä seuraavaksi teen. Nyt tulee ratkaisu, pois tieltä kaikki idiootit! Käytävällä seisoo identtinen kopiokone, joka on tarkoitus poistaa ainakin siitä kohdasta. Nyysinpä siitä fuserin ja vaihdan sen mun rikkinäiseen koneeseen!

Näin tein, päättäväisesti ja suomalaisella sisulla. Nonni! Syö se! Käynnistysnappi; jees, toimii.

Baila baila! Kone käy! (Ranskalaiset esitteet on aina näin hilpeitä.)
Baila baila! Kone käy! (Ranskalaiset esitteet on aina näin hilpeitä.)

Kone pyöri, ilmoitin ilosanoman kaikille, ja kaikki printtasivat iloisena.

Kunnes koitti seuraava aamu.

Kone oli hajonnut ihan kokonaan eikä tehnyt mitään enää. Sain alkaa soittaa oikeasti teknikkoa paikalle.

Kaikki odottivat taas, milloin saisi tulostaa yhden paperin. Yli viikko mennyt tässä sirkuksessa.

Tällä kertaa asiakaspalvelussa vastasi niin paksua flaamia puhuva nainen, että minulla oli vaikeuksia ymmärtää mitään. Tämä ei ollut ainakaan Suriname.
– Onkos kokeiltu uudelleenkäynnistystä?
– On. Se tilttaa kesken käynnistysprosessin.
– No sitten. Lähetämme korjaajan.

Ilmoitin taas vastaanottoon:
– Tällä kertaa oikeasti: xeroxmies tulee! Kone hajosi kokonaan...

Odotettiin, odotettiin. Känny mukana vessassa ja kaikkialla, jos vastaanotto ilmoittaa vierailijasta. Yleensä korjaajat tulevat samana tai seuraavana päivänä. Kului päivä, kaksi. Ei korjaajaa.

Soitin Xeroxin asiakaspalveluun.
– Joo on se tulossa, kai se huomenna tulee.

(Déjà vu. Samat kappaleet kirjoitin jo tuossa aiemmin.)

Oli kuulemma kova kiire ja teknikoilla paljon tekemistä. Maanantaina ihan varmasti tulee, viimeistään iltapäivällä.

Maanantaiaamuna vastaanotolta loppui usko, kun toisenkaan ilmoituksen xeroxmies ei ollut tullut kahden päivän sisään.
– Ihanks tottako tämä on edelleen? Vieläkö visitor-ilmoitus pätee?
– Kyllä kyllä, tulee tänään. Tullee tänään. Ehkä.

Aamukymmeneltä soitti reception, että täällä olisi xeroxmies...
– Jee! Mä tulen HETI hakemaan!
Riemukohtaus. No nyt! Vihdoin asiaa! Osaakohan se korjata? Nyt voin ainakin antaa kaiken vastuun sille. Hoidapas tämä.

Sieltä tuli sellainen virallinen meilikin, että ”Mr. Bos (Xerox) has checked in”. Luin, että ”Mr. Xerox”. Olkoon niin.

Kun kiiruhdin aulaan, yksi vastaanottonaisista tuli portaissa vastaan aamupalasämpylä kädessään kanttiinista ja alkoi nauraa xeroxsekoilulleni.
– Onks kivaa hei. Me on tätä seurattu, että tulee, ei tule, tulee, varaosa tulee...
Julistin:
– Et usko, mutta se on nyt täällä! Juuri menen hakemaan!
– No oh hoh. Uskomatonta.

Mr. Bos oli ihan kiva.

Minulle olivat pari työkaverit sanoneet, että ”ei sun kande sitä ehkä niille mainostaa, että kähmit sen fuserin tuolta käytävän koneesta”. Että mitä jos Xerox suuttuu, tai teit jotain väärää ja hajoitit sillä koneen.

Mutta tiesin, että se on kuitenkin vianjäljityksessä tärkeää tietää, joten tunnustin kaiken Mr. Bosille.
– Mistä koneesta sä sen hait?
– No mennään sinne, se on tossa oven takana.
Nyt on jännää. Teinkö laillisesti vai pilasinko kaiken ja olen syypää?
Mr. Bos kyykistyi ja tsekkasi vain sen, että osa oli todella yhteensopiva malli. Oli se.

– Siis mieluiten olisin todellakin vastaanottanut sen uuden osan ja laittanut sen tähän koneeseen, mutta minkäs teet, kun en saa omaa postiani.
– Eipä siinä ole vaihtoehtoa, kun paketit menevät muualle. Ihan hyvä ratkaisu, käydä vaihtam... nyysimässä.
– Ja kone toimi sentään päivän verran sillä nyysityllä osalla!
No tämä empatia helpotti. Luova ratkaisu hyväksyttiin.

Eikä se minun fuseristani johtunut ollenkaan, että kone tilttasi. Siinä oli virransyöttö hajalla ja sekoileva virta oli saanut ohjelmiston kehittämään sisäisen jumin, jolloin Mr. Bos asensi kokonaan uuden softwaren. Läppärinsä kanssa keskusteli koodikielellä koneen kanssa ja haki automaatilta muovimukillisen kahvia jos toisenkin.
– Kahvia tässä sitten vaan kitataan, kun asennus tietysti vähän kestää.
– Hyvähän se on saada kunnon kahvitauko maanantaiaamuksi. Talo tarjoaa mielellään.
– Mulla on sellainen periaate, että maanantain ekan korjauksen pitää mennä nappiin. Harmittaa koko viikon, jos sitä ei saa ratkastua. Yritän saada ekan koneen aina ihan tip top.
– No sittenhän mulla on hyvä onni, että se on just mun kone.

Olin kohtuullisen riemuissani, kun kaikki ongelmat selvisivät vihdoin ja oikea korjaus tapahtui. Fuserissani ei ollut mitään vikaa, joten se päätettiin jättää tähän koneeseen toimimaan hamaan tulevaisuuteen saakka.

Kun tuli valmista, xeroxmies oli menossa seuraavalle keikalle samassa firmassa ja selasi kännykästään:
– Ehkä sä tunnet tämän seuraavan kohteen... odotas mä katson sen nimen.
– Joo tunnen, se on tässä ihan lähellä, yksi kerros ylös. Vien sut sinne.

Vein korjaajan Marcukselle ja Marcus ilahtui.

Ja lopulta, keskipäivää käydessä, sain vastaanotosta vierailusysteemin meilin, että ”Mr. Bos has checked out”.

”Mr. Xerox has left the studios”. The end.

Paitsi että. Jos joku joskus vihdoin saa vaihdettua minut vastuuhenkilöksi omalle koneelleni niin, että jopa Xerox uskoo sen, niin taidan avata samppanjan.

(Otsikkokuvaan vielä selitys: violetti lehmä-säästöpossu toimistolla on saanut oikean alppiniityn ja lehmäkavereita taustakseen.)

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Google tietää kaiken. Fuser on suomeksi kiinnitysyksikkö , saksaksi Fixiereinheit. Google selitti myös, mitä virkaa fuserilla on. Viisastuin ja tiedän teoriassa kaiken.  Nyt puuttuu enää käytäntö eli kopiokone. Velipoika selitti, että riittää, kun tietää periaatteen. ;<D

Osastomme muutti toimistorakennuksen katutasosta kolmanteen kerrokseen. Tai siis hollantilaisittain ja saksalaisittain toiseen kerrokseen. Tässä kulttuurierossa saa aina olla tarkkana. Täällä katutaso lasketaan nollaksi, ja ”ensimmäinen kerros” tarkoittaa yläkertaa eli suomalaisittain jo toista kerrosta. Näin se jatkuu epätahtiin; Hollannin neljäs kerros on Suomen viides jne.

Vähän niin kuin aikaero. Suomessa on +1. Tunti enemmän, tai kerros enemmän.

Sain purkaa kaksi muuttolaatikkoani, kun tulin töihin aamulla. Tai sellaisia pitkiä sinisiä kaukaloita ne ovat, joita sanon kylpyammeiksi. Kunhan mulle ensin vielä hommattiin kaappi, koska eivät kaikki hallinnoimani yleishyödylliset tiimitavarat nyt sentään mahdu omalle työpöydälleni, kamoon.

Mieluummin organisoin tällaiset etukäteen, mutta aina ei mene putkeen yhteistyö kaikkien tahojen kanssa. Esimerkiksi, esimies ennen muuttoa: ”Mehän voidaan jakaa puokkiin se kaappi siinä seinällä.” -”Okei.” Muuton jälkeen esimies: ”Oho, mä täytinkin sen kaapin kokonaan mun kamoilla.” Onneksi kakkoskaappi rullasi paikalle puolessa päivässä.

Ulkoistettu muuttofirma siirtää lainalaatikot. Liikuttavat huoneenkorkuisia kaappejakin näppärästi rullajalustojen päällä. Muuttofirma lähes asuu meillä. Aina joku tiimi muuttaa jostain johonkin kolmen rakennuksen kompleksissa.

Vanhat nurkat tyhjennettyinä.
Vanhat nurkat tyhjennettyinä.

Kolmannen kerroksen jättävä osasto oli ottanut kaikki kivat viherkasvit mukaansa. Saatiin pelastettua yksi iso fiikus, joka oli menossa roskikseen.

Menin uuteen varastohuoneeseen ja laitoin siellä kolme isoa kaappia kuntoon eli purin sinne yleistä sisältöä. Sen jälkeen saan järjestää vielä yhden komeron kauttaaltaan, raivata erillisen arkistohuoneen ja ihmetellä, mihin ne loput tavarat sitten on tarkoitus sijoittaa parin viikon sisään, kun uutta arkistohuonetta ei tipu.

Joka muutossa heitän pois kuutiokaupalla paperia ja tavaraa, ja siltikin tilasta on pulaa. Sillä joka muutossa meille suodaan näköjään yhä vähemmän säilytystiloja ja säilytyshuonekaluja. Vaikka heitän 40% kamoista pois joka ikinen kerta, niin tilaa nipistetään pois ainakin 60%. Aina yhtä hankalaa. Ehkä joskus saavutetaan tavaran määrä nolla ja sitten on kaikki helppoa.

Siivous- ja järjestelyhommia riittää siksi kun olen yleiskoordinaattori ja usein raahaan ja pidän järjestyksessä kamoja, joita kukaan muu ei edes muista olevan olemassa. Mutta on se ihan okei. Minua piristää tehdä välillä konkreettisia hommia.

Alakertaan oli tuotu valtavia mattorullia. Laittavat tietysti uuden siistin lattian vasta kun me poistumme, ei missään tapauksessa meidän osaston iloksi.


Bileet

Aamukymmeneltä oli heti bileet uudessa hallissa. Manageritaso oli päättänyt juhlistaa muuttoa. Koska he ovat molemmat Saksasta, oli seisovassa pöydässä saksalaisia herkkuja. Saksan hipsteripiirien hipsterijuomaa Fritz-kolaa eri variaatioina ja Bionadea, joka on ihan yhtä trendikästä limua kapeissa lasipulloissa. ”Mustaherukka-rosmariini”, aika eksoottinen.

Ja tarjottimet täynnään saksalaisen leipomon leivonnaista, törkeitä kaloripommeja: viinereitä, munkkeja, donitseja, kuorrutettuja suklaamuffinseja. Hollannissa on eri traditiot; arvostan enemmän Saksan leipomojen runsasta ja laadukasta valikoimaa.

Musiikkiakin oli, yhteislauludisko (tytöt hoilasivat) ja vapaata juttelua.


Talonmies Emile

”Studion avain on poistunut studioilta”: Seurasin vierestä, kun uuden valokuvastudion avainta etsittiin nelisen tuntia; ”ovi on lukossa”, ”ei mulla oo avainta”, ”onks Jobilla avain”, ”kysyin jo siltä”, ”ei oo”, ”ei oo mullakaan”. Kunnes tuli Talonmies Emile ja siltä kysyttiin: ”Hei tiedätsä kenellä on avain tonne studiohuoneeseen?” -”No mulla tietysti!” Kaivaa kuvettaan ja avaa oven.

Täytyy vain tuntea oikeat tyypit.

Kun asensin varastohuoneen kaappiin irtohyllyjä, viimeisen kohdalla tuli se ylläri, että oli enää kolme pidikettä jäljellä, eikä tarvittavaa neljää. Sellainen metallinen nipsukka. Onneksi löysin Emilen huoneestaan, että yksi tällainen puuttuu. Se vitsaili: ”Voi ei, nekö on loppu? Mun täytyy ensin teettää tuollainen tehtaalla, venaa viikko.” Hehe. Mutta sitten se marssi käytävän toiselle puolelle isoon varaosahuoneeseen, jonka hyllystöissä oli vaikka mitä talotekniikkaa. Olin että ”Vautsi, näistä osista voisi rakentaa kokonaisen lentokoneen!” Tottakai siellä oli laatikollinen hyllynnipsuja.

Vanhasta uuteen.
Vanhasta uuteen.


Haloo, kuuleeko Suriname?

Olen myös kopiokone-printterin henkilö, joka tilaa siihen varaosia. Kopiokoneet seisovat paikoillaan eivätkä muuta osaston mukana. Eli uudessa kerroksessa on siellä aina ollut kopiokone, joka siirtyy minun nimiini.

Liian tyypillisesti, liian kyynisesti, liian pettymystä aiheuttavasti, uuden kerroksen kopiokone tervehti meitä olemalla rikki. Error-tilassa. ”Kutsu mekaanikko”, sanoo näyttö. Olin omistanut sen koneen vaivaiset 20 minuuttia, kun sitä piti jo ruveta huoltamaan soittamalla Xeroxin helpdeskiin. Sillä ei tulosteta yhtään mitään tällaisenaan.

Mikseivät ihmiset pidä kamoistaan huolta? Siivoan muiden jälkiä tosi usein. Mikseivät ne siivoa itse? Tai jätä kopiokonetta huollettuna ja toimivana jälkeensä?

No, helpdeskin annoin soittaa omaan kännykkääni, jotta tyyppi voi neuvoa koneen äärellä, mitä minun pitää tehdä. Saivat taas työkaverit shown nähdäkseen, kun kiskoin kopiokoneen pebasta varaosaa esiin etäohjeen mukaan ja ruuvasin jotain kiinnitysruuveja irti. ”Mikä tässä on se fuser, onks se toi joka on tossa luukussa vai tää kiintee pötikkä tässä kyljessä?” Hyvinkin ammattimaista; mutta ääntä kohti. No kokeiltu on kotikonstit, ei auta, error pysyy, seuraavaksi tulee mekaanikko.

Tunsin puhuvani jonkun Karibian kanssa; meidänkin firmalla on ollut puhelinpalvelu Surinamen Paramaribossa, tai ties mikä Aruba voisi olla, entinen siirtomaa, paratiisisaari, jossa osataan hollantia ilman erikseen opettelua.

Muistin mieheni minulle musiikin historiasta esittelemän surinamelaisen hitin. Tummat miehet laulavat siinä trooppisella hollannilla pyykkipäivästä ja sanovat monta kertaa hassusti pesukoneesta, että ”wasmasjien”. Oikeasti se olisi ”wasmachine”. Tässä linkissä live-esiintyminen vuodelta 1985 pyykkishown ja pyykkilaudan kera.

Eksoottisella aksentilla kone-sanan ääntämys on kuin ruotsin ”maskin”, mutta kirjakielihollannilla sen tulee olla kuin saksan ”Maschine”, jossa viimeinenkin e ääntyy. Kun puhuin Xeroxin helpdeskin kanssa, sanoin sitten yhden sanan vähän erikoisesti. Kopiokonetta tarkoittaen sanoin ”masjien” eli surinamelaisittain. En tiedä, minkälainen tyyppi siellä luurissa oli, ehkä juuri sellainen kuin pesukonehitin laulaja. Heti nolotti, ettei minua syytetä kohta kansallisuuksien pilkkaamisesta stereotypioin, koska sanoin mahdollisesti surinamelaiselle väärän ”masiinan” ja pilkaten matkin sen murretta huomaamattani.

Tai sitten siellä oli vaan Henkka Rotterdamista. Mutta ei se ihan perushollantilaiselta kuulostanut.

Joka tapauksessa miekkonen oli yllättävän kommunikatiivinen ja psykoterapoi minua empaattisesti varaosakasan tiimoilta, jonka edellinen osasto oli jättänyt jälkeensä; ”enhän mä perhana tästäkään tuu saamaan selvää, että mitkä näistä on käytettyjä ja mitkä uusia osia, kun täällä on tällainen laiton kaatopaikka nurkassa täynnään jotain Xeroxin pakkauksia.” ”No voi. Jos tarviit siinä apua, senkus soitat tänne, me voidaan aina auttaa ja katsoa sarjanumerosta, mikä on kunkin varaosan tilanne.”

Nyt tajusin, että tavanomaista sähköpostivahvistusta mekaanikon tilaamisesta ei ole tullut. Suomalainen nimeni on varmaan taas äherretty väärin papereihin. Jatkanpa soittelua Päiväntasaajalle maanantaina.

Kommentit (0)

Kuuntele huoltohenkilökuntaa ja elämäntarinaa. Hämmästyttävä kohtaaminen voi olla edessä milloin vain.

Meillä toimistolla roskat kerää yhtiö, jonka työntekijät on puettu suoriin housuin ja siisteihin paitoihin, kuin univormuihin, jotka herättävät kunnioitusta niin että kutsumme heitä ”jätemanagereiksi”.

Jätemanagerille yritin ohimennen sanoa, että josko saisin tuon yhden paperisäiliön tyhjennetyksi tässä välissä. No mies tyynenä laittaa käden nyrkkiin ja on niinku fistbump, joo asia hoituu. En ole kenellekään räppärillekään edes koskaan tehnyt nyrkkitervehdystä elämässäni, tai kuka alakulttuuri niitä nyt tekee, niin tämä poninhäntäinen hippi haluaa laittaa nyrkin vasten nyrkkiä, virnistellen ystävällisesti.

Hämmennyn niin, että sanon saman tien sen tatskasta, että hei, sulla on tekstiä tuossa. Etusormessa kaunolla. Oliko se, että ”All is well”. Niin tyyppi alkaa kertoa, että sillä on jalassa höyhen, vapauden symboli, ja toisessa jalassa lukeekin Freedom, ne näkee heti kun herää, ja sormesta sen, että joo, kaikki hyvin.

”Siinä mun motot. Vapaus tulee sisältä, se on kaikki sisäistä asennetta.” Paasaa ja pitää kättä sydämellä ja katsoo haaveellisesti kaukaisuuteen, vakuuttuneena.

Samalla näen sen roskiskärryn ja ristiriidan, ja tiedän, ettei se kuitenkaan ole mikään ristiriita, ei pieninkään. Työ saa olla vaikka roskiksen tyhjennystä, mutta sisällä voi olla rauha ja mielekkyys ja vapauden tunne. Olen minäkin ollut siivoustöissä ja tiedän, että sisäinen maailma on se tärkein. Sanon, että minulla on tatuointina yksi lintu olalla vain, mutta lintu, edustaa sekin vapautta. Toivotetaan toisillemme hyvät päivänjatkot.

Myöhemmin jonain aamuna juttutuokion jälkeen tuli eteeni hykerryttävän mainio näkymä. Lähestyin työpaikan ulko-ovea ja näin sen poninhäntäisen tulevan ulos ja kulkevan takissaan vasemmalle, kaukana edessä. Mitä se tuijaa taivaalle? Ai tuolla lentää lokki, tuossa toinenkin, se katsoo niitä. Kaula kenossa nenä kohti taivasta hän vaeltaa ja seuraa liitävää lokkia: siinä sun vapaus.

Parin viikon päästä hän ilmoitti hankkineensa uuden työpaikan ja lähtevänsä.

Kommentit (0)

Seuraa 

Retkiä ja ulkomaan arkea, työtä ja pieniä ilmiöitä. Matkailua, musiikkia, lintuja, luontoa, lentokoneita, Suomea ja muita kulttuureja. Säpinää ja mietintöjä Hollannista käsin.

Sähköposti hollanninhippiainen@gmail.com

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat