Kirjoitukset avainsanalla koulumuistot

Luokkakokousta ja vanhojen muistelua tulee tässä. Edellisessä artikkelissa summasin tiiviin Suomen-viikonloppuni ohjelman.

Perjantaina oli antoisa tapaaminen kahden kouluaikaisen ystäväni kanssa. Kasöörinmäkeä ylös ja Medicin Manin kellariin. Missä ollaan? Hyvinkäällä. Pubi ja ravintola Medicin Man sijaitsee entisessä apteekissa, kuten nimestä voisi päätellä.

Lauantaina kävelin koululle ja samalla tervehdin kansalaisopiston rakennusta, jossa kävin lukiolaisena öljyvärimaalaamassa.

Koulun lähistöllä hymyilytti se, että ravintola Turkinpippuri on edelleen siinä samassa yläkerrassa kuin 80-luvulla aloittaessaan, vai milloin se tuli. Ensimmäinen eksoottinen kebab-kokemus pikkukaupungissa.

Tuolta hyvät iskenderit tokasta kerroksesta.
Tuolta hyvät iskenderit tokasta kerroksesta.

Ja sekin nauratti, että se nurkka koululla on vielä ihan sama, missä tullaan Uudenmaankadulta alas pyörällä kivirappusten vierestä. Oli aina keskittymistä vaativa suoritus laskea pikku alamäki, johon kuuluu tiukka kurvi. Eräänäkin huurteisena aamuna mäki oli hieman liukas. Sähelsin pyörän selässä naamani puskaan saakka ja sain pysäytettyä vauhdin vasta vähän ennen kuin pyörä liukui poikittain päin koulun seinää.

Kohtalokas kurvi ja koulun pääoven katos.
Kohtalokas kurvi ja koulun pääoven katos.

Nykyään Hyvinkään Yhteiskoulussa toimii enää lukio. Minä lusin siellä sekä yläasteen että lukion. Talot olivat entisensä. Matalassa alatalossa oli mussaa, kuvista, rättikässä ja puutyöt. Noiden viralliset käsitteet saattoivat olla ”tekstiilikäsityö” ja ”tekninen käsityö”. Nykyään kuvaamataito ei ole enää kuvaamataitoa. Joku muu, mikä.

Alatalo.
Alatalo.

Mutta vaikka koko koulunkäynnin aikajanan nimet on salaa ja minulta kysymättä selkäni takana tällä välin muutettu ja nyt on ”alakoulu ja yläkoulu”, niin näitä sanoja en rupea retrospektiivisesti vaihtamaan enkä opettelemaan. Kävin ala-asteen ja yläasteen, eikä se asia muuksi muutu.

Otin kuvan takaovesta, jossa lukee ”Keittiö” – Helvetin portti? Taannoin omistinkin jo artikkelin peruskoulun kouluruokalun hilpeille muistoille löydettyäni vanhan ruokalistan; klikkaa tästä.

Sanokaas muuten, miten on mahdollista, että lähes jokainen Suomen koulu on tällainen samanlainen vaaleanruskea rapattu tapaus? Olipa varsinaisen mielikuvituksellisen fantasiavyöryn arkkitehtuuria tämä sen ajan muotiaalto.

Yläasteen naulakot olivat ihan samat kuin silloin ja alakerran ”sumppu” eli lukion naulakot myös.

Ajatonta koululaistaidetta. En tunnusta.
Ajatonta koululaistaidetta. En tunnusta.

En muuten muistanut, että käytävät olivat näinkin beessi-ruskeat perusväritykseltään. Aika valkaisee muistot?
En muuten muistanut, että käytävät olivat näinkin beessi-ruskeat perusväritykseltään. Aika valkaisee muistot?

Alatalossa koulun historian näyttelyssä esiteltiin ATK-kerhon Apple II -tietokone vuodelta 1983, ja nauhuri eli ruotsin tunnin ”bandspelare”, joka kuului kieltenopetukseemme vielä 90-luvun alussa.

Näitäkin luonnosteltiin joo.
Näitäkin luonnosteltiin joo.

Kokouksessa käytiin pikakelauksella läpi kunkin elämänkulku kahdessa minuutissa ja muisteltiin opettajien erikoisimpia tapoja ja tempauksia. Kuten ”se hissanopettaja, joka aina torkkui tässä luokassa” ja ”se yhteiskuntaopin valkotukkainen mie-sie-ope, joka kertoi mielenkiintoisesti”. Sitten oli se äikänmaikka, joka sanoi tunnin aikana 200 kertaa ”eli” ja se saksanopettaja, joka oli aina liian ajoissa ja ilmoitti klo 7.59: ”Nauha pyörii jo!”

Olihan sekin melkoinen luokkakoko. Meitä oli kai alun perin 32 ala-asteella aloittamassa. Tämä kokous rakentui sen ryhmän ympärille, joka oli samalla musiikkiluokalla kolmannesta kuudenteen. Sen jälkeen moni jatkoi yläastetta samalla tai rinnakkaisluokalla, ja siitä vielä osa lukiota. Siinä vaihtui osin väki ja sekoittui pakka ja uusia tuli mukaan. Yläasteen vaiheessa luokilla oli reilut 20 oppilasta.

Luokassa nykyään. En nuku, vaan olen vain tässä tarkkaavaisena tunnilla.
Luokassa nykyään. En nuku, vaan olen vain tässä tarkkaavaisena tunnilla.

Ja sitten tehtiin hieno toisinto luokkakuvasta. Juhlasali näytti kummasti kutistuneen sitten kouluaikojen. Pienimmät joutuivat aina istumaan eturiviin, ja tain rivi seisoo perinteisesti penkillä. Samat vanhat puupenkithän sieltä löytyivät ikkunan alta. Miten ne voivatkin olla niin matalat. Polvet suussa siinä istuu. Puuttuu vain kyltti, jossa lukee vuosiluku, sekä opettaja seisomassa kulmassa.

Loistava järjestely oli juhlapaikaksi vuokrattu asunto, jossa saimme olla keskenämme. Virallisella koulun satavuotis-juhlaillallisella olisi ollut iso ravintolasali tupaten täynnä eri aikakausien koululuokkia ja varmaan kova melutaso. Täällä sai rauhassa puhua kaikkien kanssa, vaihdella ryhmiä, seisoa keittiön nurkassa tai istua eri paikoissa. Vaan sai täälläkin huutaa, kun volyymit nousivat. Kuulin paljon tarinoita. Jokainen vain on edelleen niin omanlaisensa, puhetyyliltään, eleiltään ja rytmiltään, jollain tapaa samaksi tunnistettava.

Ulkosuomalaisten toiveesta oli käyty jännittävällä yhteisretkellä juomakaupan kautta ihmettelemässä Suomen nykyistä alkoholipolitiikkaa ja hankkimassa ”oma pullo, paras pullo”.

”Taannuimme ala-asteen tasolle” eli lähdimme Aseman koulun pihalle kiertelemään. Musiikkiluokkamme sijaitsi puukoulussa, joka on aiottu purkaa monta kertaa, mutta vastustajat ovat olleet sen verran kovana, että tönö on pystyssä vieläkin. Lopulta saattaakin käydä niin, että sen sijaan ”kivikoulu” puretaan, kun sekin on huonokuntoinen vanha rakennus. Ei liene yllätys, että rapattu ja ruskea.

Seisoskelimme kivirappusten edessä pimeässä illassa. Tarkasti ihmiset muistivat, että tässä kohdassa piti muodostaa tyttöjen jono ja poikien jono. Oppilaiden piti järjestää itsensä pituusjärjestykseen. Erittäin tärkeä oli myös niin sanottu käsiväli. Eli ojennettiin käsivarsi edessä seisovan olkapäälle ja näin tarkistettiin tasainen välimatka. Vasta kun seistiin näissä jonoissa hiljaa, opettaja päästi ovesta sisälle luokkaan. Että miten niin vanhanaikanen kasvatus.

Kivikoulun siivessä oli vessahuone ja elävästi muistan kamalat vanhat pöntön päällä ylhäällä roikkuvat rautasäiliöt, joiden kettingistä vedettiin. Vesi syöksyi kohisevana putouksena pönttöön ja näistä koulun vessoista jäi minulle jonkinlainen traumaattinen yleisten vessojen pelko pitkäksi aikaa.

Välituntileikkejä olivat Tervapata, Maa, Peili ja Väri. Mentiin katsomaan koulun silloista  hammashoitolan siipeä. Tätä laulettiin silloin: ”Tiedän paikan kamalan, koulun hammashoitolan. Siellä hampaat revitään, ikenet vaan jätetään.”

Muisteltiin ”kivikoulun” jumppasalin pukuhuone: jääkylmä kaakelilattia, ja muutenkin jääkylmä, ja salissa aina kylmä. Puukoulun jumppasali oli, jos mahdollista, vielä kylmempi. Päällä oli joidenkin muistikuvissa ”piukea teryleeni”, tai sitten kuten minulla, oranssi siskolta peritty vähän löysänä roikkuva jumppapuku. Ja tamburiini soi. Puolapuut ja renkaat.

Ja legendaarisesti siinä samassa pukuhuoneessa toimitettiin säännöllisesti ”fluorihuuhtelu”. Koululaiset saivat terveydenhoitajalta pikkuisen muovikipollisen nestettä, jota piti purskutella suussaan ja kulkea ympyrä jonossa, kunnes lopussa tuli lavuaarin kohdalle ja nesteen sai sylkeä pois. Vaikeaa oli, jos joku alkoi naurattaa muita siinä purskutellessa ja oli vaikeaa pitää suu kiinni kesken kierroksen.

Koulun päädyssä roikkui omituinen puolikouru. Ai niin, tuo ihmeellinen liukumäen tapainen suutin. Luulin, että se on joku roskakuilu. Mutta pojat tiesivät, että se tulee puukäsityöluokasta ja on tarkoitettu sahanpurujen lastaamiseen ulos. Ah, sahahuone. Minä tuolloin kieltäydyin ompelukäsitöistä ja menin yhteensä kolmen tytön kanssa radikaalisti poikien puukässään, jossa meillä oli ihan kivaa. Höyläpenkki tuli tutuksi ja valmistin puisen kaksikerroksisen rullallisen yöpöydän.

Pääsin vielä pidemmälle menneisyyteen kun kerroin, että parivuotiaana asuin tuossa Kauppalankadun apteekin yläkerrassa. Sieltä muutimme Kirkkariin, mikä ei ollut kaikille tuttu käsite. No ei se olekaan mikään virallinen alue, vaan vain pitkä Kirkkarinkatu ja sen varrella olevat kerrostalot. Iso piha ja lapsia. Joku tiesi, että siinähän näkyy se ”Liikettä tilassa” -patsaskokonaisuus suuren yhdystien vieressä. Juuri se, kuului meidän pihapiiriin. Siinä on betonipalloja ja vesiallas, joka kesällä suihkuttaa vettä, ja muuri, jossa on aukko. Lapsena kiipesimme muurin reikään istumaan. Siihen eivät pienimmät pystyneet, vaikka raahattiin vaaleansininen istumapenkki muurin viereen ja tennareissa ponnistettiin selkänojalta ylös.

Sarjaa ”isä valistaa”: Asuimme vuoteen 1985 saakka Kirkkarissa, ja nyt, vuonna 2018, kuulen ensimmäistä kertaa, että kortteli kuuluu Vieremän kaupunginosaan. Aina oppii uutta. Vai että Vieremä.

Tiedän loppujen lopuksi vain rajoitetusti paikkoja: sen, missä on Paavola, Hakala, Sveitsi, Pohjoispuisto tai Mustamännistö. Mutta enemmän on kaupunginosia, jotka tiedän vain niminä, akustisina muistoina. Sanoina, joista aikuiset puhuivat koko lapsuuteni ajan, mutta en osaa sijoittaa niitä kartalle vieläkään: Sahanmäki, Veikkari, Nummenkärki, Ahdenkallio, Talvisilta.

Niinhän se kai on, että jos ei ole joutunut omassa kunnassaan aikuisena ajamaan autoa eikä etsimään kartalta paikkoja, ei yleisnäkemys tule selväksi koskaan. Lapsena oli tärkeää vain tietää, miten kävellään tai pyöräillään kouluun ja kotiin. Missä on Oksasen kiska, josta saa irtokarkkeja, ja että mennään ”aallopin ali” ja valkoista siltaa rautatien yli ja juna kohisee sähköjohdoissa alla. Ja kuinka kova vauhti tulee, jos ei Jokelankadun alamäessä paina pyörän jarrua ollenkaan.

Huippumeininkiä Kirkkarissa 80-luvun alkupuolella. No oikeasti pihallahan tapahtui vaika mitä, kun siellä olivat kaikki ulkona kesät talvet.
Huippumeininkiä Kirkkarissa 80-luvun alkupuolella. No oikeasti pihallahan tapahtui vaika mitä, kun siellä olivat kaikki ulkona kesät talvet.

Monet analysoivat, että aikamoista kurinpitoa meillä opittiin ja tarvittiinkin luokalla, koska esiinnyimme kuorona tilaisuuksissa. Meidän piti olla oikeissa riveissä järjestäytyneinä oikeaan aikaan. Vapaa-aikaa ja viikonloppujakin siihen esiintymiseen ja harjoitteluun meiltä vaadittiin.

Sen ajan kuorolaulusto oli joko uskonnollista tai yltiöisänmaallista. Opettaja kielsi Dingo-huivit ja muunkin popmusiikin ja vaati meiltä kunnollisuutta joka alalla. Juhlapaikalla lauloimme kuuluisimman ala-asteen yhteislaulun, Vapaa syntyi Suomen kansa, jonka sanat ovat Eino Leinon. Sanat ovat totta kai vanhanaikaisen patrioottiset. Myös Matteus-Passion lapsikuoro-osuus saksaksi on kai jokaisen päässä vieläkin. O Lamm Gottes unschuldig.

Yhdeksännellä pääsimme vähän irrottelemaan leirikoulussa Wienissä. Vaan kyllä sitä varten raadettiinkin, hyvänen aika. Leirikoulukassaan kerättiin varoja koko yläasteen ajan, niin Hyvinkää-salin narikkavuoroilla iltakonserteissa, haravoimalla Villatehtaan pihaa, leipomalla kukin vuorollaan kakkua opettajainhuoneeseen tai pullaa postimerkkikerholle, ym. ym. ym. Olen katsonut yläastevuosien taskukalenteriani ja hengästynyt jatkuvasta ohjelmasta. Koulun retkiä oopperaan, leipomiset ja työkeikat leirikoulua varten, omatkin harrastukset, ja joka päivä läksyt ja kokeita runsain mitoin, joskus kolmena päivänä peräkkäin eri aineen kokeet.

Kun oli vielä juotu kahvit ja syöty kakut ja keskiyöllä lämmitetty pizzaa mikrossa, jäljellä oli noin viimeiset kymmenen ihmistä ja oli sopiva aika poistua. Kävelin keskustan läpi. Joutsen-pubi näkyi olevan hyvin täynnä. Joitakin nuorisojoukkoja vaelteli kadulla. Sivukaduilla olikin sitten aivan hiljaista ja kaksi isoa rusakkoa istui nurmikolla jalkakäytävän vieressä.

Hyvinkää täytti 100 vuotta, Suomi täytti 100 vuotta, Hyvinkään Yhteiskoulu täytti 100 vuotta.
Hyvinkää täytti 100 vuotta, Suomi täytti 100 vuotta, Hyvinkään Yhteiskoulu täytti 100 vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Kirkonrotta
1/2 | 

Mahdottoman hauska kerronta kirjoittajalla. Olisi kiva tietää ken hän on, sillä olemme ilmeisesti asuneet samassa talossa Kirkkarinkadulla. Hienoja muistoja siltä ajalta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

En ole hirveästi harrastanut tällaista ”lennän välissä ihan vaan pariksi päiväksi Suomeen” -keikkailua paitsi harvoissa erikoistapauksissa. Suomessa lomailu suunnitellaan yleensä miehen kanssa kunnon matkaksi, jotta investointi lentolippuun kannattaa. 

Mutta erikoistapaukseksi voinee laskea luokkakokouksen, jonne ilmoittautui 22 vanhaa luokkalaistani peruskoulusta, ja jonka aikana samalla yläasteemme täytti 100 vuotta ja juhli sitä tarjoten tilaisuuden pitää kokoontuminen jossain koulun luokista sinä lauantaina. Luokkakokoukseen innostui ilmoittautumaan ensi tilassa kaikki kolme tätä nykyä ulkomailla asuvaa luokkalaista. Viimeisin kokoontuminen, jossa olen ollut, oli 11 vuotta sitten. Eli olisihan tässä päivityksen paikka.

Lähdin sitten ihan yksin matkaan käyttäen lomapäiväsaldostani perjantain ja maanantain, lentopäivät. Tiivis ohjelma sisälsi heti perjantaina ravintolaillallisen kahden kouluystävän kanssa. Lauantaina koulun nurkkien nuuskiminen ja historianäyttelyn katsastelu, luokkakokous ja illanvietto juhlapaikassa, johon saatiin pitopalveluruokaa ja kaikki tarpeellinen yöpizzoihin saakka. Siellä hurahtikin yhteen yöllä.

Sunnuntaina kolusin Helsingin trendimestoja siskoni kanssa, joka tietää paikat, ja juhlimme etukäteen molempien synttäreitä nyt kun kerran olen ulottuvilla melkein sopivasti.

Siinä välissä ehdin aamupaloilla ja saunailloissa höpistä äidin ja isän kanssa ja nähdä Suomen nykykulttuurin ehdottoman tärkeät tallennetut välähdykset: jakson Sohvaperunoita sekä Tanssii tähtien kanssa, Pekka Poudan heviesityksen kera.

Niin että hyvin ehditty kahdessa kokonaisessa ja kahdessa puolikkaassa päivässä.

Pidin garderoobin minimissä ja sitten kyllä reppu riittää, jos on vain yhdet housut ja yhdet kengät, ne päälläolevat. Laatikkomainen rullalaukku oli ihan turha tähän, se olisi jäänyt puolityhjäksi ja painaa pentele jo tyhjänä 4-5 kiloa.

Tällä kertaa liikennemuodoksi valikoitui KLM ja Amsterdam. Riippuu aina lentojen ajoista ja hinnoista; Düsseldorf olisi meitä lähempänä ja sieltä on Finnairin suora lento usein kätevä. Mieheni ystävällisesti suostui toimimaan kuskina kunhan lentoajat osuvat niin, että hän tavallisen työviikon raameissa pääsee suhaamaan minut edes ja takaisin.

Aamuvarhain oli kaunis auringonnousu ja utua lehmälaitumien yllä. Kultaisia lentokoneiden viivoja vaaleanpunaisella taivaalla. Ensimmäistä kertaa koettiin Kiss & ride -pysähdyspaikka terminaalin edessä. Siinä oli oikein liikenteenohjaajat hallitsemassa kaaosta. Kun mieheni yritti ajaa pois, auto tilttasi. Automaattinen avainjärjestelmä lukittui. Auto luuli kai, että se on varastettu. Liikenteenvalvojat tiesivät kertoa, että tämä tapahtuu monelle autolle siinä paikassa viikottain. Lentokentän tutkien ja muiden signaalit ovat niin voimakkaita, että sekoittavat herkkiä sähköjärjestelmiä. Mieheni joutui odottamaan pari minuuttia, ja sitten auto alkoi taas toimia.

Olin tiskeille menossa ja heti käännytettiin. ”Onko Teillä boarding pass?” -”Tein check inin ja tässä puhelimessa on liparit, eli joo.” -”Ja ei näköjään ole matkalaukkua; sitten voittekin mennä tuosta suoraan turvatarkastukseen.” Se jono voisi olla pahempikin, mutta meni siinä ehkä puoli tuntia. Siellä on nykyään aina body scan, jossa seistään kädet ylhäällä ja joka läpivalaisee läskit. Schipholin turvatarkastusjono pystyy yltymään katastrofaalisiin mittasuhteisiin niin, että ihmiset saavat tosissaan pelätä missaavansa lentonsa ihan sen takia, että tässä menee oikeasti yli tunti.

Pari tuliaista oli tarkoitus hankkia vielä kentältä. Kiva, ettei tarvitse paperia tulostaa enää, mutta toisaalta joka kaupan kassalla kysytään lentoliput ja siinä olet lompakko kourassa maksamassa, mutta tarvitaankin puhelin. Auki, Whatsapp esiin, missä KLM, missä oikea viesti, siitä pdf auki, kääntäminen tai suurennos, no siinä se QR-koodi on; kassa skannaa. Ja tämä 3 kertaa, niin aikaa kuluu.

Olin haaveillut Schipholin pienestä suklaakahvilasta, jossa on valtavan upeita kiiltäviä kakkuja ja luksuskonvehteja vitriinissä, että kerrankin istuisin siellä, mutta ei ollut mitään aikaa jäljellä. Mietin jo, ettei vain tule ”gate closed” eteen kohta. Minulla ei ollut faktanumeroa siitä, missä hetkessä se boarding alkaa, siellä jossain, kaukana portilla.

Matkalla D-terminaaliin mietin, että kukaan ei missään vaiheessa katsonut mitään henkkareita, että eikö sitä tarkasteta oikeasti koskaan. Sivusilmällä näin alhaalla hallissa valtavan tungoksen passintarkastukseen, myös jonot EU-kansalaisille, ja kauhistuin, että jos joudun vielä tuollaisesta massasta menemään läpi, niin myöhästyn lennolta ihan varmasti. Onneksi sellaisia tarkastuksia ei ole olemassakaan EU-lennoilla.

Tik tak, enää puoli tuntia lennon lähtöön, nyt oikeasti portille, voi olla liian myöhäistä jo. Tuosta liukuhihnaa, eikä, pieniä numeroita, missä D84? Sydän hakkaa pelosta. Toinen liukuhihna, ei ole tässä, kolmas liukuhina, tik tak, vielä viisi kilsaa portille aina eteenpäin. Onko sen pakko olla ihan viimeisimmässä terminaalin päädyssä? On näköjään. Tulin hikisenä ja sydän pumpaten portille alakertaan ja siellä onneksi istuttiin vielä. Olin ihan lopussa urheilusuorituksen jälkeen. Kuuma takki vihdoin pois, kassit käsistä ja risti-istuntaan kylmälle kiiltävälle kivilattialle. Miten nämä porttien odotusalueet mitoitetaan aina niin, että koneeseen on menossa 160 ihmistä, mutta istumapaikkoja on 30?

Yritin syvähengittää ja rauhoittaa pulssiani siinä. Sitten kuulutettiin, että normaalisti boarding olisi alkanut jo, mutta lentäjät ovat vasta tulossa koneelle Glasgowin lennolta, joka oli myöhässä myrskysään takia.

Boeing 737-700-koneessa oli aika surkean muovisen näköiset kapeat istuimet. Nykyään kun ruumatavaroista saa maksaa erikseen, hyvin moni ottaa maksimisti käsimatkatavaraa, mikä johtaa siihen, että ylähyllyt ovat tupaten täynnä. Kun tulin koneen takaosaan nyssäköineni, kuulin takakeittiössä hengailevien lentoemäntien kommentoivan: ”Het wordt hier weer gezellig” – ”tästä on tulossa taas oikeinkin mukavaa”. Kun joutuvat keksimään sitä tetristä, että mihin saadaan vielä yksi laukku ja vielä yksi. Paluulennolla meni niin vaikeaksi, että joltain kysyttiin nimenomaisesti, olisiko hänen mahdollista pitää se takki sylissä lennon ajan, kun hyllyyn ei enää mahdu.

Mutta sitten KLM tarjoili (!) ilmaiseksi (!) ruokaa. Etsin jo tuolitaskusta sitä menyytä, että näyttäkääs nyt, minkä kahvin saan ostaa kympillä, mutta ei siellä ollut kuin viihdytyslehti ja ostosesite. Sitten alko tuoksua nenään lämmitetty ruoka ja alkoivat tunkea jokaiselle kouraan jonkin paketin: sämpylän välissä kuuma munakas. Kahvit, teet, vedet ja mehut olivat ilmaiset, ja paluulennolla eli illalla oli jopa pikku kaljatökkkejä ja miniviinejä jaossa. Ja jälkkäriksi minimuffinssi ja uudet satsit kahvia tai juomaa.

Kaagbaanilta lähdettiin. Sattuneesta syystä eli lentokonebongarina (linkki artikkeliin) osaan Schipholin kuuden kiitoradan nimet ja sijainnit ulkoa. Kauniisti näkyivät alla Vattimeren saaret rivistönä, kun kone kaarsi rannikkolinjaa pitkin koilliseen.

Vasemmassa kuvassa Haarlemin keskusta ja takana rannikolla Zandvoort; oikean kuvan joensuun satamahässäkkä on IJmuiden.
Vasemmassa kuvassa Haarlemin keskusta ja takana rannikolla Zandvoort; oikean kuvan joensuun satamahässäkkä on IJmuiden.

Taustalla meressä saaret Terschelling, Ameland, Schiermonnikoog, etualalla kaarevana vesistönä Lauwersmeer eli merestä padolla erotettu lahti, josta tuli siten järvi.
Taustalla meressä saaret Terschelling, Ameland, Schiermonnikoog, etualalla kaarevana vesistönä Lauwersmeer eli merestä padolla erotettu lahti, josta tuli siten järvi.

Laskeuduttaessa kone tärisi noin kymmenen minuuttia. Se on aina sama juttu. Pilvikerroksen läpi lentäessä tulee turbulenssia. Tiesin varautua, mutta oli se ikävää. Se oli taas sellaiset kuuluisat kymmenen minuuttia, jolloin ajattelen, etten halua lentää enää koskaan, koska tämä pelottaa liikaa. Sitten muistan, että se joululentokin on jo varattu ja taas on pakko lähteä lentokoneeseen.

No, lämmin vastaanotto ja tuttu saapuminen vanhaan koululaishuoneeseeni ja äidin petaama vierasvuode tällä kertaa luksuriöösisti minulle yksin koko leveydeltä. Oli loistava auringonpaiste ja hienoja ruskan värejä, keltaista ja punaista, Suomen puissa.

Lauantaiaamuna sain kauniita auringonpaistekuvia kasteesta ruohikossa ja värikkäistä lehdistä, ja maanantaiaamuna kuurasta.


Teen jatkoksi tähän perään oman postauksen luokkakokuksesta ja nostalgiasta; tässä jutussa kaikkea muuta matkalta.

Sunnuntaina tein siskoni kanssa suuren kierroksen Helsingin ravintoloissa ja kahviloissa. Pyörimme Kalliossa ja Vaasankadulla.

Onpas taiteellinen tämä Piritori.
Onpas taiteellinen tämä Piritori.

Kasvispainotteisia trendiherkkuja.
Kasvispainotteisia trendiherkkuja.

Mitä maksaa Monopolissa Pasilan asema?
Mitä maksaa Monopolissa Pasilan asema?

Yöllä luvattiin revontulia koko maahan, Vuosaarestakin oli lehdissä hieno kuva, oikea vihreä verho. No sitä tarkkailemaan, eikä mitään näkynyt, ei Helsingissä eikä Etelä-Suomessa. R-junastakin tuijotin koko matkan kohti pohjoista enkä mitään muuta nähnyt kuin mustaa. Yhdentoista jälkeen ehkä puolen tunnin ajan oli vihreä kajo pohjois-koillistaivaalla matalalla, muttei se ollut muuta kuin heikko utu.

Lentoasemalla lähtiessä ainoa pakollinen ostos oli ksylitolijenkki, mutta huomasin ostaneeni jo ruisleipää, suklaata ja Muumi-kahvia, mutta unohtaneeni etsiä purkkaa ollenkaan. Lopulta sekin löytyi, ja viimeinen paketti tuoreita karjalanpiirakoita kylmähyllystä.

Mihis lähtis?
Mihis lähtis?

Finskin Embraer 190 tsekattu teknikon toimesta.
Finskin Embraer 190 tsekattu teknikon toimesta.

Oli vielä aikaa ja oli jano, joten menin kahvilaan. Pienen pieni pullo omenamehua maksoikin sitten 4 euroa. Puhisin ja nauroin sen edessä, että oikeasti aivan kamala hinta. Onko pakko käyttää tätä lentokentän monopolia näin törkeästi hyväkseen? No, Helsinki-Vantaalla voisi sentään täyttää tyhjentyneen pullon vielä ilmaisella hyvällä juomavedellä vessan hanasta.

Ikkunan ääressä istuessa oma KLM-koneeni tuli juuri putken ääreen rullaamaan.

Tämä oli pidempää mallia 737-900, ja istuimet näyttivät vähän mukavammilta. Otin lentokoneen ikkunasta kuvia untuvaisista pilvistä, Saksan rannikosta, jossa näkyi Bremerhaven ja Jadebusen – maantiedon tunnilta ehkä jotenkin tajuntaan jäänyt käsite eli hassun muotoinen lahdelma – ja sitten Amsterdamin yön valoista.

Tuo kärpässienen muotoinen lahti on Jadebusen Pohjois-Saksassa.
Tuo kärpässienen muotoinen lahti on Jadebusen Pohjois-Saksassa.

Pohjoisen Amsterdamin vesistöjä.
Pohjoisen Amsterdamin vesistöjä.

Paluu kotiin ajomatkan jälkeen oli maanantaina klo 22, ja tiistaiaamuna lähdin taas reippaasti töihin. Suomi-eväät ilahduttivat seuraavina päivinä. Mustikakkahvi on kokeiltu, ja se on ihme, että se maistuu hyvältä ja ihan oikeasti mustikalta.

Kommentit (0)

Minulla on yksi koulun ruokalista tallessa. Se on niin hauska ja naurattaa, että sen kyllä säilytän. Ajankohta: myöhäinen 80-luku tai juuri ja juuri 90-luvun alku. Kouluruokailu, erikoinen ilmiö, jota ei tunneta Keski-Euroopassa. Menyyn kokoonpano on terveyssuositusten mukainen ja vähän iloa tarjoava. Sosialististyylisessä kuusiviikkoissuunnitelmassa on yhden kerran ohjelmassa ”jäätelö” ja yhden kerran ”hedelmä”. Jee.

Muuten riittää juurespaloissa, juuresraasteissa ja innovatiivisissa raastepohjaisissa salaattiyhdistelmissä. Koulun raastesalaattien kokoonpano on usein vähintäänkin eksoottinen. ”Porkkana-puolukkasalaatti.” ”Punakaali-omena-porkkanasalaatti.” ”Porkkana-appelsiinisalaatti”. ”Porkkana-lanttu-appelsiinisalaatti.” Mieti näitä nyt oikeasti. Mutta tämä on paras: ”Lanttu-ananas-rusinasalaatti.” Muistan tuon lantturaasteen, jossa ui makeita rusinoita. Sensaatiomaista.

Suomen köyhänmiehenhedelmä näkyi olevan ananas.

Itse pääruuat? Kuulostaa humoristiselta, jos ne kääntäisi suoraan muihin kieliin. ”Nakkikastike.” ”Jauhemaksapihvit.” ”Nakkiperunasoselaatikko.” ”Perunasoselihalaatikko.” ”Jauhemaksakastike.” ”Veriohukaiset.” Epämääräisiä kastikkeita edullisista aineksista, ja niiden kanssa kumiperunat.

Abit kiinnittivät koulun tiloja sotkiessaan ruokalan oveen kyltin: ”Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää.”

Mitkä olisivat mahdollisimman pahoja kouluruokalan muistoja? Luulen, että suuren osan inhoruokaa oli janssoninkiusaus. Ne ärhäkän makuiset kalanpalat siinä perunan seassa. Ei hyvä. Maksalaatikko, pinaattiohukaiset ja veriohukaiset (raejuustolla ja puolukkasurvoksella!) jakoivat ihmiset kahteen leiriin: viha tai rakkaus. Maksalaatikko on sentään arvostettu myös kodin eineksenä.

Kanaviillokki; limanen kellertävä kastike, herneitä ja kanaa. En koskaan ystävystynyt keiton juuriselleripalojen kanssa. Koulumme lanseeraama pizza osoittautui enemmänkin porkkanapiiraaksi. Joka aterialla näkkileipää, joskus poikkeuksena kokojyväisiä ruisleipiä. Todella terveyssuunnitelman mukaisesti: jopa vehnältä meitä varjeltiin, vuosikymmeniä ennen kuin karppauksesta oli kuultukaan missään.

Ja sitten kymmenen gramman voinapit, liian vähäinen määrä per pöytä; piti nipistellä voinapistaan osioita, jotta siitä riittäisi useamman leivän päälle. Vuosien kuluessa kymmenen gramman voinapit pienennettiin seitsemän gramman napeiksi! Tässä kohtaa voisi tehdä humoristisia vertailuja itäblokin säädöstelymeininkiin.

Mitä söin mielelläni: Ohrasuurimopuuroa. Hernekeittoa. Juustokuorrutettua kalaa. Pinaattilettuja. Maksalaatikkoa. Nykyään teen isoja pinaattilettuja itse, ja kaurapuuroa syön edelleenkin.

Ehkä sitä olisi hyvässäkin kunnossa, jos söisi peruskoulun suunnitelman mukaan. Aina näkkileipää ilman päällysteitä eikä koskaan jälkiruokaa.

Kun olin ensin nauranut ruokalistaa kyyneleet silmissä, tajusin: Itse asiassa lantturaaste ja naurispalat maistuvat hyviltä. Hollannissa ei saa lanttua eikä naurista kaupasta. Ne ovat kuulemma ”unohdettuja vihanneksia” tai hevosten ruokaa. Kunnes aloin etsiä. Lantun tapaa joskus erikoistuneessa vihannespuodissa. Naurista saa turkkilaisesta kaupasta. Lähi-itätaustaiselle kansanosalle se on yhtä itsestäänselvä kuin suomalaiselle. Hyvä niin. Joskus haen sitten itselleni erikseen luksusnauriin ja iloitsen.

Kommentit (0)

Seuraa 

Retkiä ja ulkomaan arkea, työtä ja pieniä ilmiöitä. Matkailua, musiikkia, lintuja, luontoa, lentokoneita, Suomea ja muita kulttuureja. Säpinää ja mietintöjä Hollannista käsin.

Sähköposti hollanninhippiainen@gmail.com

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat