Unohtuneita Beatlesejä putkahtelee silloin tällöin eteen.

Jossain tuli vastaan Paperback Writer.

Ja tajusin, että tämä saundi on jossain syvällä aivojen lapsuuskerroksessa säilöttynä.

Tässä video teoksesta.

Kaikille varhaisina vuosina radiosta kuulemilleni englanninkielisille biiseille on yhteistä se, että muistan tavuja, mölinää, joitain vokaaleja. Koska eihän silloin ollut aavistusta englannin kielestä.

Paperback Writerin kohdalla tajusin, että tämä on yksi niistä mölinäbiiseistä, joista en ymmärtänyt hölkäsen pöläystä. Mutta jonka äänikokonaisuuden muistan. Olin unohtanut, että muistan.

Jos se ei olisi tullut vastaan sattumalta, en olisi koskaan enää löytänyt sitä. En olisi osannut etsiä. Ei ollut aavistustakaan, mitkä sanat kertosäkeessä on, mitä siinä lauletaan. Ei ollut kädessä yhtäkään hakukäsitettä googlea varten.

Sehän kuulostaa suomeksi korkeintaan siltä kuin ”peippe bäk waithö”.

En olisi koskaan järjellä keksinyt, mitä sanoja siinä oikeasti on. Enkä kyllä olisi pitkään aikaan tiennyt englannin taitoisenakaan sitä, että on sellainenkin sana kuin paperback ja mikä se on.

Lisäksi laulun hitaassa kohdassa otsikkosanat jaetaan epäloogisiin tavuihin ja sanat katkeavat vääriksi kokonaisuuksiksi. Mikä ei sekään auta hahmottamisessa. ”Peippe bäkwai thöö”, siinä kuuluu suomalaisen ipanan korvaan.

Ja ihan eka tavu on niin painoton ja hiljainen, että tuntui aina siltä, että se olisi vain joku artikkeli tai määre, kuten joku ”the” tai ”at”, ja että varsinainen teksti ja painokas otsikko alkaisi vasta toisesta tavusta. Jäljelle jää helposti pelkkä ”pebäk waithö”.

Muistan myös, että rekisteröin korkean taustalaulun, ja laulun lopussa sitä on yhä enemmän. Pojat kimittävät falsetissa. Tuossa videolla niillä näkyy kyllä olevan hauskaa ja huvittavaa siinä korkealta laulaessa.

Siitä aukesi oikein filosofisten kysymysten vyöry pieneen päähäni. Miksi aikuisten radiolaulussa lauletaan tahallisesti hassun kuuloisesti korkealta? Telkkarissa on kyllä vitsiohjelmia, joissa matkitaan ääniä ja saatetaan piipittää korkealta, koska se on hauskaa. Ja on Pikkuoravat. Mutta yleensä aikuisten laulut ovat ihan vakavia, ei niissä hullutella. Se ei kuulosta arvokkaalta, kun miehet laulavat tahallaan liian korkealta. Miksi tämä bändi tekee niin? Miten siihen on tarkoitus reagoida? Onko se tarkoitettu hauskaksi? Ei se nyt ihan kaunistakaan ole. Mutta eihän koko kappale ole vitsi kuitenkaan. Millaisia ihmisiä nämä ovat? Miksi ne tekevät sen? Saako aikuisten musiikissa sittenkin hassutella?

Selvästikin Beatles rikkoi rajoja.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Retkiä ja ulkomaan arkea, työtä ja pieniä ilmiöitä. Matkailua, musiikkia, lintuja, luontoa, lentokoneita, Suomea ja muita kulttuureja. Säpinää ja mietintöjä Hollannista käsin.

Sähköposti hollanninhippiainen@gmail.com

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat