Kotona vessassamme on aina ollut junasta peräisin oleva kyltti sinitarralla kiinni kaakeliseinässä. Mustat pölkkykirjaimet alumiinilevyllä, teksti neljällä kielellä. Kyltin pölli pahatapainen nuoriso eli äitini serkkupoikansa kanssa, kun he olivat matkalla pikajunalla Turkuun, VR:n kyydissä vuonna 1959. Alumiinissa on taite siksi, että serkku taivutti kiireesti levyn taskuun mahtuvaksi, kun näki konnarin lähestyvän. (Olipas VR muuten kovin kansainvälinen silloin!)

Vanhana hyvinkääläisenä on Suomen Rautatiemuseo tullut (liian) tutuksi. Tuntuu siltä, että siellä käytiin koulun kanssa ihan joka välissä ja vähintään kerran vuodessa. ”Mennään luokkaretkelle!” -”Jee, mihin?” -”Rautatiemuseoon!” -”Ääh, taas! Plääh! Buu!”

Ulkomaan tutuille ja Hollannin miehelle museo on täytynyt näyttää kouluaikojen jälkeenkin. Onhan se nyt ihan kiva. Vanha puu ja terva tuoksuu ja on tsaarin vaunua ja ruosteisia asemakylttejä ja massiivisia höyryvetureita ja kiinnostavaa nippelitietoa.

Museopäiville Rautatiemuseoon ajoivat joskus taannoin kaikki vielä toimivat Suomen 14 Lättähattua. Tänä vuonna siellä oli yksi. Noihin sinisiin kiskobusseihin minulla on lämmin suhde. Pyöreäpäätyisiä, leveitä matalia sini-valkoharmaita, vaaleanvihreäpenkkisiä, kuljettajan paikka avoimesti ulko-oven vieressä, bussin moottori, pakoputki ja bussin ääni.

Hämärä muistikuva lapsuudestani heräsi. Päätypenkeillä on avaraa, kaareva vaunun pää, olen hyvin pieni lapsi, tarjoan muille matkustajille suolakaloja, kierrän koko vaunun, on isot ikkunat ja valoisaa. Selvisi, että se oli matka äidin ja siskon kanssa Hämeenlinnasta Riihimäelle ja että se oli kesä -78. Jo 3-vuotiaasta lähtien minulla on siis noinkin selkeitä mielikuvia.

Anarkistisempina nuoruuden hetkinäni ”keräilin” omituisia kylttejä ja julisteita sieltä täältä. Niin on mukaan tarttunut Saksan Deutsche Bahnin pieni muovinen vaununnumerokilpikin. Opiskelijana haaveilin marssivani joku päivä Pasilan konepajan takaovelle ja kysäiseväni VR:n miehiltä, josko nurkassa lojuisi turhia käytöstä poistettuja junan määränpääkilpiä ja enkö niistä yhden saisi kämppääni koristamaan.

Ei välttämättä olisi onnistunut. Ainakin nykyään kilvistä pyydetään selvää rahaa. Olipa eräs hollantilainen keräilijä maksanut ruotsalaisesta junankyltistä 700 guldenia, noin 300 euroa. Nyt vihdoin ostimme ihan virallisesti, kylläkin tuota reilusti pienemmällä summalla, Santa Claus Expressin kyltin Hyvinkään museon myyntivaunusta.

Rautatiemuseon trauman, eikun muiston, takia tuntui, että jonkinlainen velvollisuus painaa käydä joskus Hollannin virallisessa rautatiemuseossa Utrechtissa. Keikka toteutettiin tänä keväänä. Hyvin siellä päivä vierähti. Oli nostalginen plyysiverhollinen asemaravintola ja vanhanajan sisustuksessa esittäytyvä parturisalonki, joka oli joskus sijainnut asemalaiturilla matkustavaisia varten. Hyvinkään museon presidentin ja tsaarin vaunuja vastasivat kuningatar Julianan luksusvaunut.

Oli kaikenlaisia veturimalleja kauniissa murretuissa sävyissä kiiltäviksi putsattuna, kaksikerroksinen keltainen modernin pikajunan vaunu sisällä hallissa, matkamainosjulisteita vanhoilta ajoilta. Mainostettiin junamatkaa Skandinaviaan tai kotimaan hiekkarannoille. Rekrytointijulisteissa houkuteltiin ”kunnollisia miehiä” ”miehiseen työhön” rautateille ja oli runsaasti vanhoja hauskoja pikkukilpiä, matkalippuja, mainoksia ja aseman paikannimikylttejä.

Sekä Hyvinkäällä että Utrechtissa voi poseerata suoraan suuren veturin edessä. Ja molemmista paikoista löytyy kylttejä, joissa kielletään keskusteleminen kuljettajan kanssa.

Musiikkiaiheista keräilyä harrastavaa miestäni kiinnosti ulkoalueelle parkkeerattu erikoisvalmisteinen dieseljuna. Hollannin telkkarissa pyöri takavuosikymmeninä musiikkiohjelma Toppop, ja 70-luvulla maata kiersi pinkillä ja keltaisella maalattu villin näköinen Toppop -juna studion väki mukanaan tekemässä haastatteluja ja kuvaamassa bändien esiintymisiä eri asemilla. Kampanjan jälkeen juna palautettiin tavallisiin väreihinsä rautateiden johtoportaan käyttöön (siinä on oikein kokoushuoneita) ja oli nyt museossa nähtävänä. Minulle riitti estetiikaksi junan nykyisetkin värisävyt: tumma turkoosinsininen ja reipas punainen.  

Kattokyttyröidensä takia junaa sanottiin ”kameliksi”. Erästä pikajunan päätä pitkine kuonoineen sanottiin ”koiranpääksi” ja sen lyhytnenäisempää seuraajaa ”apinanpääksi”. Nimet ovat ihan osuvat, kun näkee veturit livenä.

Utrechtin museo on suunnannut erityistä actionia lapsivieraille. Siellä voi tehdä ”aikamatkan” vanhojen höyryvetureiden Englantiin eli laskeutua tärisevällä muka-hissillä opastetulle kierrokselle kokonaisen vanhan kylän kulisseihin. Ja yhdestä huoneesta pääsee, jonotuksen jälkeen, oikean pienen vuoristoradan kyytiin, joka vie museon sisätiloissa kiemurrellen jännittävien pimeiden kummitusjunamaisten skenarioiden läpi.

Joten kyllä minä suostun rautatiemuseoihin edelleenkin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Viherjuuria
1/2 | 

Historia on tosi mielenkiintoista ja nuokin vanhat asiat jo museokamaa, vaikka eivät välttämättä vielä niin monen vuosikymmenen takaa. En ensi hetkeltä pitäisi junia kovin mielenkiintoisina, mutta tämä oli kyllä kiva kurkistus menneisii vuosikymmeniin. Ihan mahtavia kylttejä ja varkaita :D 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Retkiä ja ulkomaan arkea, työtä ja pieniä ilmiöitä. Matkailua, musiikkia, lintuja, luontoa, lentokoneita, Suomea ja muita kulttuureja. Säpinää ja mietintöjä Hollannista käsin.

Sähköposti hollanninhippiainen@gmail.com

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat