Luokkakokousta ja vanhojen muistelua tulee tässä. Edellisessä artikkelissa summasin tiiviin Suomen-viikonloppuni ohjelman.

Perjantaina oli antoisa tapaaminen kahden kouluaikaisen ystäväni kanssa. Kasöörinmäkeä ylös ja Medicin Manin kellariin. Missä ollaan? Hyvinkäällä. Pubi ja ravintola Medicin Man sijaitsee entisessä apteekissa, kuten nimestä voisi päätellä.

Lauantaina kävelin koululle ja samalla tervehdin kansalaisopiston rakennusta, jossa kävin lukiolaisena öljyvärimaalaamassa.

Koulun lähistöllä hymyilytti se, että ravintola Turkinpippuri on edelleen siinä samassa yläkerrassa kuin 80-luvulla aloittaessaan, vai milloin se tuli. Ensimmäinen eksoottinen kebab-kokemus pikkukaupungissa.

Tuolta hyvät iskenderit tokasta kerroksesta.
Tuolta hyvät iskenderit tokasta kerroksesta.

Ja sekin nauratti, että se nurkka koululla on vielä ihan sama, missä tullaan Uudenmaankadulta alas pyörällä kivirappusten vierestä. Oli aina keskittymistä vaativa suoritus laskea pikku alamäki, johon kuuluu tiukka kurvi. Eräänäkin huurteisena aamuna mäki oli hieman liukas. Sähelsin pyörän selässä naamani puskaan saakka ja sain pysäytettyä vauhdin vasta vähän ennen kuin pyörä liukui poikittain päin koulun seinää.

Kohtalokas kurvi ja koulun pääoven katos.
Kohtalokas kurvi ja koulun pääoven katos.

Nykyään Hyvinkään Yhteiskoulussa toimii enää lukio. Minä lusin siellä sekä yläasteen että lukion. Talot olivat entisensä. Matalassa alatalossa oli mussaa, kuvista, rättikässä ja puutyöt. Noiden viralliset käsitteet saattoivat olla ”tekstiilikäsityö” ja ”tekninen käsityö”. Nykyään kuvaamataito ei ole enää kuvaamataitoa. Joku muu, mikä.

Alatalo.
Alatalo.

Mutta vaikka koko koulunkäynnin aikajanan nimet on salaa ja minulta kysymättä selkäni takana tällä välin muutettu ja nyt on ”alakoulu ja yläkoulu”, niin näitä sanoja en rupea retrospektiivisesti vaihtamaan enkä opettelemaan. Kävin ala-asteen ja yläasteen, eikä se asia muuksi muutu.

Otin kuvan takaovesta, jossa lukee ”Keittiö” – Helvetin portti? Taannoin omistinkin jo artikkelin peruskoulun kouluruokalun hilpeille muistoille löydettyäni vanhan ruokalistan; klikkaa tästä.

Sanokaas muuten, miten on mahdollista, että lähes jokainen Suomen koulu on tällainen samanlainen vaaleanruskea rapattu tapaus? Olipa varsinaisen mielikuvituksellisen fantasiavyöryn arkkitehtuuria tämä sen ajan muotiaalto.

Yläasteen naulakot olivat ihan samat kuin silloin ja alakerran ”sumppu” eli lukion naulakot myös.

Ajatonta koululaistaidetta. En tunnusta.
Ajatonta koululaistaidetta. En tunnusta.

En muuten muistanut, että käytävät olivat näinkin beessi-ruskeat perusväritykseltään. Aika valkaisee muistot?
En muuten muistanut, että käytävät olivat näinkin beessi-ruskeat perusväritykseltään. Aika valkaisee muistot?

Alatalossa koulun historian näyttelyssä esiteltiin ATK-kerhon Apple II -tietokone vuodelta 1983, ja nauhuri eli ruotsin tunnin ”bandspelare”, joka kuului kieltenopetukseemme vielä 90-luvun alussa.

Näitäkin luonnosteltiin joo.
Näitäkin luonnosteltiin joo.

Kokouksessa käytiin pikakelauksella läpi kunkin elämänkulku kahdessa minuutissa ja muisteltiin opettajien erikoisimpia tapoja ja tempauksia. Kuten ”se hissanopettaja, joka aina torkkui tässä luokassa” ja ”se yhteiskuntaopin valkotukkainen mie-sie-ope, joka kertoi mielenkiintoisesti”. Sitten oli se äikänmaikka, joka sanoi tunnin aikana 200 kertaa ”eli” ja se saksanopettaja, joka oli aina liian ajoissa ja ilmoitti klo 7.59: ”Nauha pyörii jo!”

Olihan sekin melkoinen luokkakoko. Meitä oli kai alun perin 32 ala-asteella aloittamassa. Tämä kokous rakentui sen ryhmän ympärille, joka oli samalla musiikkiluokalla kolmannesta kuudenteen. Sen jälkeen moni jatkoi yläastetta samalla tai rinnakkaisluokalla, ja siitä vielä osa lukiota. Siinä vaihtui osin väki ja sekoittui pakka ja uusia tuli mukaan. Yläasteen vaiheessa luokilla oli reilut 20 oppilasta.

Luokassa nykyään. En nuku, vaan olen vain tässä tarkkaavaisena tunnilla.
Luokassa nykyään. En nuku, vaan olen vain tässä tarkkaavaisena tunnilla.

Ja sitten tehtiin hieno toisinto luokkakuvasta. Juhlasali näytti kummasti kutistuneen sitten kouluaikojen. Pienimmät joutuivat aina istumaan eturiviin, ja tain rivi seisoo perinteisesti penkillä. Samat vanhat puupenkithän sieltä löytyivät ikkunan alta. Miten ne voivatkin olla niin matalat. Polvet suussa siinä istuu. Puuttuu vain kyltti, jossa lukee vuosiluku, sekä opettaja seisomassa kulmassa.

Loistava järjestely oli juhlapaikaksi vuokrattu asunto, jossa saimme olla keskenämme. Virallisella koulun satavuotis-juhlaillallisella olisi ollut iso ravintolasali tupaten täynnä eri aikakausien koululuokkia ja varmaan kova melutaso. Täällä sai rauhassa puhua kaikkien kanssa, vaihdella ryhmiä, seisoa keittiön nurkassa tai istua eri paikoissa. Vaan sai täälläkin huutaa, kun volyymit nousivat. Kuulin paljon tarinoita. Jokainen vain on edelleen niin omanlaisensa, puhetyyliltään, eleiltään ja rytmiltään, jollain tapaa samaksi tunnistettava.

Ulkosuomalaisten toiveesta oli käyty jännittävällä yhteisretkellä juomakaupan kautta ihmettelemässä Suomen nykyistä alkoholipolitiikkaa ja hankkimassa ”oma pullo, paras pullo”.

”Taannuimme ala-asteen tasolle” eli lähdimme Aseman koulun pihalle kiertelemään. Musiikkiluokkamme sijaitsi puukoulussa, joka on aiottu purkaa monta kertaa, mutta vastustajat ovat olleet sen verran kovana, että tönö on pystyssä vieläkin. Lopulta saattaakin käydä niin, että sen sijaan ”kivikoulu” puretaan, kun sekin on huonokuntoinen vanha rakennus. Ei liene yllätys, että rapattu ja ruskea.

Seisoskelimme kivirappusten edessä pimeässä illassa. Tarkasti ihmiset muistivat, että tässä kohdassa piti muodostaa tyttöjen jono ja poikien jono. Oppilaiden piti järjestää itsensä pituusjärjestykseen. Erittäin tärkeä oli myös niin sanottu käsiväli. Eli ojennettiin käsivarsi edessä seisovan olkapäälle ja näin tarkistettiin tasainen välimatka. Vasta kun seistiin näissä jonoissa hiljaa, opettaja päästi ovesta sisälle luokkaan. Että miten niin vanhanaikanen kasvatus.

Kivikoulun siivessä oli vessahuone ja elävästi muistan kamalat vanhat pöntön päällä ylhäällä roikkuvat rautasäiliöt, joiden kettingistä vedettiin. Vesi syöksyi kohisevana putouksena pönttöön ja näistä koulun vessoista jäi minulle jonkinlainen traumaattinen yleisten vessojen pelko pitkäksi aikaa.

Välituntileikkejä olivat Tervapata, Maa, Peili ja Väri. Mentiin katsomaan koulun silloista  hammashoitolan siipeä. Tätä laulettiin silloin: ”Tiedän paikan kamalan, koulun hammashoitolan. Siellä hampaat revitään, ikenet vaan jätetään.”

Muisteltiin ”kivikoulun” jumppasalin pukuhuone: jääkylmä kaakelilattia, ja muutenkin jääkylmä, ja salissa aina kylmä. Puukoulun jumppasali oli, jos mahdollista, vielä kylmempi. Päällä oli joidenkin muistikuvissa ”piukea teryleeni”, tai sitten kuten minulla, oranssi siskolta peritty vähän löysänä roikkuva jumppapuku. Ja tamburiini soi. Puolapuut ja renkaat.

Ja legendaarisesti siinä samassa pukuhuoneessa toimitettiin säännöllisesti ”fluorihuuhtelu”. Koululaiset saivat terveydenhoitajalta pikkuisen muovikipollisen nestettä, jota piti purskutella suussaan ja kulkea ympyrä jonossa, kunnes lopussa tuli lavuaarin kohdalle ja nesteen sai sylkeä pois. Vaikeaa oli, jos joku alkoi naurattaa muita siinä purskutellessa ja oli vaikeaa pitää suu kiinni kesken kierroksen.

Koulun päädyssä roikkui omituinen puolikouru. Ai niin, tuo ihmeellinen liukumäen tapainen suutin. Luulin, että se on joku roskakuilu. Mutta pojat tiesivät, että se tulee puukäsityöluokasta ja on tarkoitettu sahanpurujen lastaamiseen ulos. Ah, sahahuone. Minä tuolloin kieltäydyin ompelukäsitöistä ja menin yhteensä kolmen tytön kanssa radikaalisti poikien puukässään, jossa meillä oli ihan kivaa. Höyläpenkki tuli tutuksi ja valmistin puisen kaksikerroksisen rullallisen yöpöydän.

Pääsin vielä pidemmälle menneisyyteen kun kerroin, että parivuotiaana asuin tuossa Kauppalankadun apteekin yläkerrassa. Sieltä muutimme Kirkkariin, mikä ei ollut kaikille tuttu käsite. No ei se olekaan mikään virallinen alue, vaan vain pitkä Kirkkarinkatu ja sen varrella olevat kerrostalot. Iso piha ja lapsia. Joku tiesi, että siinähän näkyy se ”Liikettä tilassa” -patsaskokonaisuus suuren yhdystien vieressä. Juuri se, kuului meidän pihapiiriin. Siinä on betonipalloja ja vesiallas, joka kesällä suihkuttaa vettä, ja muuri, jossa on aukko. Lapsena kiipesimme muurin reikään istumaan. Siihen eivät pienimmät pystyneet, vaikka raahattiin vaaleansininen istumapenkki muurin viereen ja tennareissa ponnistettiin selkänojalta ylös.

Sarjaa ”isä valistaa”: Asuimme vuoteen 1985 saakka Kirkkarissa, ja nyt, vuonna 2018, kuulen ensimmäistä kertaa, että kortteli kuuluu Vieremän kaupunginosaan. Aina oppii uutta. Vai että Vieremä.

Tiedän loppujen lopuksi vain rajoitetusti paikkoja: sen, missä on Paavola, Hakala, Sveitsi, Pohjoispuisto tai Mustamännistö. Mutta enemmän on kaupunginosia, jotka tiedän vain niminä, akustisina muistoina. Sanoina, joista aikuiset puhuivat koko lapsuuteni ajan, mutta en osaa sijoittaa niitä kartalle vieläkään: Sahanmäki, Veikkari, Nummenkärki, Ahdenkallio, Talvisilta.

Niinhän se kai on, että jos ei ole joutunut omassa kunnassaan aikuisena ajamaan autoa eikä etsimään kartalta paikkoja, ei yleisnäkemys tule selväksi koskaan. Lapsena oli tärkeää vain tietää, miten kävellään tai pyöräillään kouluun ja kotiin. Missä on Oksasen kiska, josta saa irtokarkkeja, ja että mennään ”aallopin ali” ja valkoista siltaa rautatien yli ja juna kohisee sähköjohdoissa alla. Ja kuinka kova vauhti tulee, jos ei Jokelankadun alamäessä paina pyörän jarrua ollenkaan.

Huippumeininkiä Kirkkarissa 80-luvun alkupuolella. No oikeasti pihallahan tapahtui vaika mitä, kun siellä olivat kaikki ulkona kesät talvet.
Huippumeininkiä Kirkkarissa 80-luvun alkupuolella. No oikeasti pihallahan tapahtui vaika mitä, kun siellä olivat kaikki ulkona kesät talvet.

Monet analysoivat, että aikamoista kurinpitoa meillä opittiin ja tarvittiinkin luokalla, koska esiinnyimme kuorona tilaisuuksissa. Meidän piti olla oikeissa riveissä järjestäytyneinä oikeaan aikaan. Vapaa-aikaa ja viikonloppujakin siihen esiintymiseen ja harjoitteluun meiltä vaadittiin.

Sen ajan kuorolaulusto oli joko uskonnollista tai yltiöisänmaallista. Opettaja kielsi Dingo-huivit ja muunkin popmusiikin ja vaati meiltä kunnollisuutta joka alalla. Juhlapaikalla lauloimme kuuluisimman ala-asteen yhteislaulun, Vapaa syntyi Suomen kansa, jonka sanat ovat Eino Leinon. Sanat ovat totta kai vanhanaikaisen patrioottiset. Myös Matteus-Passion lapsikuoro-osuus saksaksi on kai jokaisen päässä vieläkin. O Lamm Gottes unschuldig.

Yhdeksännellä pääsimme vähän irrottelemaan leirikoulussa Wienissä. Vaan kyllä sitä varten raadettiinkin, hyvänen aika. Leirikoulukassaan kerättiin varoja koko yläasteen ajan, niin Hyvinkää-salin narikkavuoroilla iltakonserteissa, haravoimalla Villatehtaan pihaa, leipomalla kukin vuorollaan kakkua opettajainhuoneeseen tai pullaa postimerkkikerholle, ym. ym. ym. Olen katsonut yläastevuosien taskukalenteriani ja hengästynyt jatkuvasta ohjelmasta. Koulun retkiä oopperaan, leipomiset ja työkeikat leirikoulua varten, omatkin harrastukset, ja joka päivä läksyt ja kokeita runsain mitoin, joskus kolmena päivänä peräkkäin eri aineen kokeet.

Kun oli vielä juotu kahvit ja syöty kakut ja keskiyöllä lämmitetty pizzaa mikrossa, jäljellä oli noin viimeiset kymmenen ihmistä ja oli sopiva aika poistua. Kävelin keskustan läpi. Joutsen-pubi näkyi olevan hyvin täynnä. Joitakin nuorisojoukkoja vaelteli kadulla. Sivukaduilla olikin sitten aivan hiljaista ja kaksi isoa rusakkoa istui nurmikolla jalkakäytävän vieressä.

Hyvinkää täytti 100 vuotta, Suomi täytti 100 vuotta, Hyvinkään Yhteiskoulu täytti 100 vuotta.
Hyvinkää täytti 100 vuotta, Suomi täytti 100 vuotta, Hyvinkään Yhteiskoulu täytti 100 vuotta.

Kommentit (2)

Kirkonrotta
1/2 | 

Mahdottoman hauska kerronta kirjoittajalla. Olisi kiva tietää ken hän on, sillä olemme ilmeisesti asuneet samassa talossa Kirkkarinkadulla. Hienoja muistoja siltä ajalta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Retkiä ja ulkomaan arkea, työtä ja pieniä ilmiöitä. Matkailua, musiikkia, lintuja, luontoa, lentokoneita, Suomea ja muita kulttuureja. Säpinää ja mietintöjä Hollannista käsin.

Sähköposti hollanninhippiainen@gmail.com

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat