Töissä tapahtuu.

1. Ysäripoppikuoro

Menen viattomana seisoskelemaan tupakoijien sisäpihalle ja tuijottelen kalalammen oransseja kaloja, taukonani. Oikealla, seisomapöydän ääressä, huomaan sivusilmällä pikku ryhmän ihmisiä, jonkun osaston väkeä, joka juttelee keskenään. Sieltä suunnasta alkaa kuulua varovaisesti hyräily: ”no no, nono no no, no no there’s no limit!” Kertosäkeen toistoon osallistuu pari ihmistä enemmän ja volyymi nousee. Selvä; hollantilainen klassikkohan se siinä, 2 Unlimited, eurodiskoa 90-luvulta. Joku poistuu ryhmästä ja menee ovesta sisään, joku toinen naurahtelee, mutta yksi mies jatkaa sitkeästi rumpukoneena ja syntikkana simppeliä kolmen soinnun melodiaa. Tuut-tuut, tudu-dudu... Aivan korrektia, noinhan se biisi tarkalleen menee. Tunnistettava ja hyvä esitys, ei siinä mitään. Hymyilen itsekseni huvittuneena.

Ehkä ne olivat vaikkapa tilasto-osastolta ja puhuivat matemaattisista kaavoista tai datan määrästä ja joku oli sanonut, että siinä ei ole teknisesti rajoituksia – no limit. Itse ainakin inspiroituisin sellaisesta heti laulamaan.


2. Kahvin haju

Paras rappukäytäväkeskustelu kahviautomaattimiehen kanssa. Tai näillehän oli nimi, oliko se ranskaksi alun perin, että huikkaa pari lausetta jollekin hississä tai käytävällä tai rapuissa ja siihen on opittava, jotta osaa käyttäytyä maailmalla: kehittää tyhjästä nopeasti parin lauseen vaihdon, jossa on joku vitsi tai sanomakin. Tämä oli taannoin jossain poliitikkoyhteydessä mainittu lehtihaastattelussa, varmaan EU:n virkamiehillä, että suomalaisetkin tällaista yrittävät oppia, jos haluavat olla suuren maailman ihmisiä.

No näitä olen oppinut täällä maailmalla kehittämään. Joten kun menin rapuissa alaspäin ja haistoin kahvijauheen ja ajattelin, että nuusk nuusk, jossain lähellä on pakko olla se kahviautomaattiin päivittäin aineet täydentävä kahviputkimies, ja kun näin sen ja se oli sama kuin yleensä, vanha puolituttu, niin pitihän sille nopeasti jotain sanoa kolmannen ja ensimmäisen kerroksen välissä matkaa jatkaessa.
– No mä meinasinkin, että haisusta päätellen jossain on kahvihuolto menossa.
– Täällä taas juu.
– Omituista, että kahvijauhe tuoksuu paljon paremmalta kuin se kahvijuoma, joka siitä tehdään.
– Se onkin hassua. Oon muuten tasan samaa mieltä!

Kahvimies ilahtui mielipiteestä ja naureskeli. No nyt on ekspertin vahvistus asiaan, joka on aina ollut sekä totta että hämmentävää. (Tässä myös linkki edelliseen kahviputsarin filosofia -juttuuni.)


 

3. Ollako nolo vai ei

Sitten tuli minimaalinen hetki, jossa äidyin peilaamaan itsetuntoni kehitystä koko retrospektiivisessä kaaressa. Ja tämä kaikki remonttimiehen takia.

Katutasossa, meidän entisellä työalueellamme, liimaillaan nyt uutta kokolattimattoa koko toimistohalliin. Tarkasti baanoja vierekkäin, saumat leikaten skalpellilla tasan toisiaan vasten, askarellen lovia kiinteiden kaappirivistöjen jalkojen ympärille, monen miehen voimin. Ovessa on laput, että ”pääsy kielletty työmaalle”, mutta ovien vieressä on sisäikkunan suikaleet, joista voi seurata työn etenemistä. Siellä näkyy: radio lujalla päällä, liimaämpäri, liiman haju, kyljelleen riviin pinottuja työpöytiä, mustaharmaa-asuisia remonttimiehiä ja niiden paksuja polvisuojuksia, joiden avulla kai kestävät kykkiä maton parissa pitkään.

Siinä ohimennessäni tiirailin taas ikkunalasin läpi. Koska se on viihdyttävää. Ja se on sentään meidän entinen huone, niin se kiinnostaa. Juuri suunnilleen nenä kiinni lasissa katselin kaikessa rauhassa yksityiskohtia, koska oli keskipäivä ja miehet näkyivät olevan lounastauolla, mutta sitten nurkan takaa ilmestyikin suoraan naamani eteen nuori työmies ja avasi oven vierestäni ja marssi ulos työmaalta.

Mahdollisena reaktiona tulee ensin mieleen ujo/introvertti/suomalainen/hämäläinen ratkaisu. Kyräily. Vetäytyminen. Vaikeneminen. Vanhan mallini mukaan olisin pelästynyt siitä ylenpalttisesti, että mies havaitsi minut, näki itse teossa; olisin vetäytynyt heti pois ikkunalta, kääntynyt pois ovelta, välttänyt katsomasta silmiin, yrittänyt olla näkymätön ja mitätöidä tekoni pakenemalla tilanteesta henkisesti. Ja sitten olisin nolona kelannut jälkeenpäin ja soimannut itseäni, että näytinpä hölmöltä ja nyt hävettää.

Mutta kas, kun olen jossain matkan varrella sen oppinut, että enpäs enää häpeäkään tavallisia tekojani. Eivät ne niin kamalia ole. Kyllä toinen ihminen ymmärtää. Ja antaa armoa. Kyllähän se työmieskin tajuaa, että toimistotyöntekijät tiirailevat lasin läpi työmaalle, koska se on jännittävää, jotain mitä ei tapahdu tykkänään. Viihdettä ja erikoista tapahtumaa. Muutkin tiirailevat ja yhdessä on tiirailtu muiden kanssa. Eihän se remonttimies siitä minua eikä ketään tuomitse, että sinne katsotaan. Ei se niin kiellettyä ole. Kiinnostus ja uteliaisuus on inhimillistä. Ei sitä tarvitse hävetä.

Nykyään siis uskallan myöntää, että katson uteliaana. Siinä on tietynlainen rohkeus esitellä avoimesti se, mitä on tekemässä, julkisesti, sekä itselleen että muille. Ei tarvitse piiloutua aina heti kaiken takia. Ehkä ruuhkaisessa Keski-Euroopassa väkisinkin oppii olemaan esillä ahdistumatta siitä, kun yksinäisiä vetäytymispaikkoja ei ole oikein missään, paitsi kotona. Uudenlainen rohkeus/karjalaisuus/ulkomaalaisuus/ekstroverttiys.

Joten nykyratkaisuni, joka tulee selkäytimestä sittenkin ensimmäisenä, on, että saman tien hymyilin ja vilkutin miehelle selkein, ellei liioitelluin, elein ja tokaisin: ”Sielläpä on puuhaa kerrakseen!” Hän hymyili takaisin, että juu, hommaa riittää.

Kyllä, koin jollain tasolla edelleen olevani tunkeilija, kun tuijotin epäkohteliaasti niiden, täysin tuntemattomien remonttimiesten, hommia, ja siksi tunneälyisesti halusinkin sanoa edes pari sanaa, joista ilmenee, että en ole tässä kritisoimassa, vaan suhtaudun positiivisesti ja ihailen niiden ahkeruutta. Toisekseen tiesin, että olihan se jokseenkin noloa, kun mies näki minun ihan selvästi kumartelevan kiinni lasissa. Mutta en halunnut olla nolo, vaan myöntää saman tien tekoni avoimesti: juu, ihan oikea havainto, mä tässä tuijottelen. Siksi virnistin itselleni samantien ironisesti ja vilkutin pojalle erityisen reippaasti ja näkyvästi.

Ystävällinen konfrontaatio, kun ei tätä tekoa näkymättömäksi saa enää kuitenkaan.

Siitä jää parempi ja tasapainoisempi olo kuin itsensä piilottelusta.

Kommentit (4)

Vierailija
1/4 | 

Juu, äiti on nolo - myös murkkuikäisen keski-eurooppalaisen  mielestä. Poikani puuskahti kerran:"Kun sinä puhut vieraitten kanssa." En huomannut itse, että huomaamatta olivat tarttuneet tuollaiset kuvaamasi "nolot"  keski-eurooppalaiset tavat. Kun on kohteliaitten  ihmisten kanssa joka päivä tekemisissä, niin tavat ja puheenparret tarttuvat villapaitaan. Onhan täällä niitä tökeröitäkin, ja muutama sellainen suomalainen sopii seuraan.

Hollanninhippiäinen
Liittynyt6.2.2017

Heheh - nolous on katsojan silmässä? Joillekin on noloa, jos puhuu ja joillekin, jos ei puhu. Voi olla varma siitä, että tekee mitä tahansa, aina löytyy joku, jonka mielestä se on noloa. Joten antaa palaa vaan. Ja kyllä, joka maasta löytyy myös jöröjä ja ujoja, yleistys ei ole koskaan koko totuus. Omakin sosiaalisuusvalmius vaihtelee päivän mukaan.

AnneVee
2/4 | 

Hei hippiäinen, mun on ihan pakko kysyä tätä ihan silleen varmuuden vuoksi ja vastaisen varalta. Saattaa kuulostaa oudolta, mutta ihan oikeesti kysyn vailla taka-ajatuksia: Neulotko tai virkkaatko? Siis harrastatko kyseisiä toimintoja - en rajaa tätä mihinkään tiettyyn tekniikkaan tai tulosvastuuseen esim. että montako sukkaparia valmistuu vuodessa tai väreihin tai mihinkään. Vastauksetkin sitoumuksetta, et joudu tilille tekemisistäsi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Retkiä ja ulkomaan arkea, työtä ja pieniä ilmiöitä. Matkailua, musiikkia, lintuja, luontoa, lentokoneita, Suomea ja muita kulttuureja. Säpinää ja mietintöjä Hollannista käsin.

Sähköposti hollanninhippiainen@gmail.com

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat