En ole hirveästi harrastanut tällaista ”lennän välissä ihan vaan pariksi päiväksi Suomeen” -keikkailua paitsi harvoissa erikoistapauksissa. Suomessa lomailu suunnitellaan yleensä miehen kanssa kunnon matkaksi, jotta investointi lentolippuun kannattaa. 

Mutta erikoistapaukseksi voinee laskea luokkakokouksen, jonne ilmoittautui 22 vanhaa luokkalaistani peruskoulusta, ja jonka aikana samalla yläasteemme täytti 100 vuotta ja juhli sitä tarjoten tilaisuuden pitää kokoontuminen jossain koulun luokista sinä lauantaina. Luokkakokoukseen innostui ilmoittautumaan ensi tilassa kaikki kolme tätä nykyä ulkomailla asuvaa luokkalaista. Viimeisin kokoontuminen, jossa olen ollut, oli 11 vuotta sitten. Eli olisihan tässä päivityksen paikka.

Lähdin sitten ihan yksin matkaan käyttäen lomapäiväsaldostani perjantain ja maanantain, lentopäivät. Tiivis ohjelma sisälsi heti perjantaina ravintolaillallisen kahden kouluystävän kanssa. Lauantaina koulun nurkkien nuuskiminen ja historianäyttelyn katsastelu, luokkakokous ja illanvietto juhlapaikassa, johon saatiin pitopalveluruokaa ja kaikki tarpeellinen yöpizzoihin saakka. Siellä hurahtikin yhteen yöllä.

Sunnuntaina kolusin Helsingin trendimestoja siskoni kanssa, joka tietää paikat, ja juhlimme etukäteen molempien synttäreitä nyt kun kerran olen ulottuvilla melkein sopivasti.

Siinä välissä ehdin aamupaloilla ja saunailloissa höpistä äidin ja isän kanssa ja nähdä Suomen nykykulttuurin ehdottoman tärkeät tallennetut välähdykset: jakson Sohvaperunoita sekä Tanssii tähtien kanssa, Pekka Poudan heviesityksen kera.

Niin että hyvin ehditty kahdessa kokonaisessa ja kahdessa puolikkaassa päivässä.

Pidin garderoobin minimissä ja sitten kyllä reppu riittää, jos on vain yhdet housut ja yhdet kengät, ne päälläolevat. Laatikkomainen rullalaukku oli ihan turha tähän, se olisi jäänyt puolityhjäksi ja painaa pentele jo tyhjänä 4-5 kiloa.

Tällä kertaa liikennemuodoksi valikoitui KLM ja Amsterdam. Riippuu aina lentojen ajoista ja hinnoista; Düsseldorf olisi meitä lähempänä ja sieltä on Finnairin suora lento usein kätevä. Mieheni ystävällisesti suostui toimimaan kuskina kunhan lentoajat osuvat niin, että hän tavallisen työviikon raameissa pääsee suhaamaan minut edes ja takaisin.

Aamuvarhain oli kaunis auringonnousu ja utua lehmälaitumien yllä. Kultaisia lentokoneiden viivoja vaaleanpunaisella taivaalla. Ensimmäistä kertaa koettiin Kiss & ride -pysähdyspaikka terminaalin edessä. Siinä oli oikein liikenteenohjaajat hallitsemassa kaaosta. Kun mieheni yritti ajaa pois, auto tilttasi. Automaattinen avainjärjestelmä lukittui. Auto luuli kai, että se on varastettu. Liikenteenvalvojat tiesivät kertoa, että tämä tapahtuu monelle autolle siinä paikassa viikottain. Lentokentän tutkien ja muiden signaalit ovat niin voimakkaita, että sekoittavat herkkiä sähköjärjestelmiä. Mieheni joutui odottamaan pari minuuttia, ja sitten auto alkoi taas toimia.

Olin tiskeille menossa ja heti käännytettiin. ”Onko Teillä boarding pass?” -”Tein check inin ja tässä puhelimessa on liparit, eli joo.” -”Ja ei näköjään ole matkalaukkua; sitten voittekin mennä tuosta suoraan turvatarkastukseen.” Se jono voisi olla pahempikin, mutta meni siinä ehkä puoli tuntia. Siellä on nykyään aina body scan, jossa seistään kädet ylhäällä ja joka läpivalaisee läskit. Schipholin turvatarkastusjono pystyy yltymään katastrofaalisiin mittasuhteisiin niin, että ihmiset saavat tosissaan pelätä missaavansa lentonsa ihan sen takia, että tässä menee oikeasti yli tunti.

Pari tuliaista oli tarkoitus hankkia vielä kentältä. Kiva, ettei tarvitse paperia tulostaa enää, mutta toisaalta joka kaupan kassalla kysytään lentoliput ja siinä olet lompakko kourassa maksamassa, mutta tarvitaankin puhelin. Auki, Whatsapp esiin, missä KLM, missä oikea viesti, siitä pdf auki, kääntäminen tai suurennos, no siinä se QR-koodi on; kassa skannaa. Ja tämä 3 kertaa, niin aikaa kuluu.

Olin haaveillut Schipholin pienestä suklaakahvilasta, jossa on valtavan upeita kiiltäviä kakkuja ja luksuskonvehteja vitriinissä, että kerrankin istuisin siellä, mutta ei ollut mitään aikaa jäljellä. Mietin jo, ettei vain tule ”gate closed” eteen kohta. Minulla ei ollut faktanumeroa siitä, missä hetkessä se boarding alkaa, siellä jossain, kaukana portilla.

Matkalla D-terminaaliin mietin, että kukaan ei missään vaiheessa katsonut mitään henkkareita, että eikö sitä tarkasteta oikeasti koskaan. Sivusilmällä näin alhaalla hallissa valtavan tungoksen passintarkastukseen, myös jonot EU-kansalaisille, ja kauhistuin, että jos joudun vielä tuollaisesta massasta menemään läpi, niin myöhästyn lennolta ihan varmasti. Onneksi sellaisia tarkastuksia ei ole olemassakaan EU-lennoilla.

Tik tak, enää puoli tuntia lennon lähtöön, nyt oikeasti portille, voi olla liian myöhäistä jo. Tuosta liukuhihnaa, eikä, pieniä numeroita, missä D84? Sydän hakkaa pelosta. Toinen liukuhihna, ei ole tässä, kolmas liukuhina, tik tak, vielä viisi kilsaa portille aina eteenpäin. Onko sen pakko olla ihan viimeisimmässä terminaalin päädyssä? On näköjään. Tulin hikisenä ja sydän pumpaten portille alakertaan ja siellä onneksi istuttiin vielä. Olin ihan lopussa urheilusuorituksen jälkeen. Kuuma takki vihdoin pois, kassit käsistä ja risti-istuntaan kylmälle kiiltävälle kivilattialle. Miten nämä porttien odotusalueet mitoitetaan aina niin, että koneeseen on menossa 160 ihmistä, mutta istumapaikkoja on 30?

Yritin syvähengittää ja rauhoittaa pulssiani siinä. Sitten kuulutettiin, että normaalisti boarding olisi alkanut jo, mutta lentäjät ovat vasta tulossa koneelle Glasgowin lennolta, joka oli myöhässä myrskysään takia.

Boeing 737-700-koneessa oli aika surkean muovisen näköiset kapeat istuimet. Nykyään kun ruumatavaroista saa maksaa erikseen, hyvin moni ottaa maksimisti käsimatkatavaraa, mikä johtaa siihen, että ylähyllyt ovat tupaten täynnä. Kun tulin koneen takaosaan nyssäköineni, kuulin takakeittiössä hengailevien lentoemäntien kommentoivan: ”Het wordt hier weer gezellig” – ”tästä on tulossa taas oikeinkin mukavaa”. Kun joutuvat keksimään sitä tetristä, että mihin saadaan vielä yksi laukku ja vielä yksi. Paluulennolla meni niin vaikeaksi, että joltain kysyttiin nimenomaisesti, olisiko hänen mahdollista pitää se takki sylissä lennon ajan, kun hyllyyn ei enää mahdu.

Mutta sitten KLM tarjoili (!) ilmaiseksi (!) ruokaa. Etsin jo tuolitaskusta sitä menyytä, että näyttäkääs nyt, minkä kahvin saan ostaa kympillä, mutta ei siellä ollut kuin viihdytyslehti ja ostosesite. Sitten alko tuoksua nenään lämmitetty ruoka ja alkoivat tunkea jokaiselle kouraan jonkin paketin: sämpylän välissä kuuma munakas. Kahvit, teet, vedet ja mehut olivat ilmaiset, ja paluulennolla eli illalla oli jopa pikku kaljatökkkejä ja miniviinejä jaossa. Ja jälkkäriksi minimuffinssi ja uudet satsit kahvia tai juomaa.

Kaagbaanilta lähdettiin. Sattuneesta syystä eli lentokonebongarina (linkki artikkeliin) osaan Schipholin kuuden kiitoradan nimet ja sijainnit ulkoa. Kauniisti näkyivät alla Vattimeren saaret rivistönä, kun kone kaarsi rannikkolinjaa pitkin koilliseen.

Vasemmassa kuvassa Haarlemin keskusta ja takana rannikolla Zandvoort; oikean kuvan joensuun satamahässäkkä on IJmuiden.
Vasemmassa kuvassa Haarlemin keskusta ja takana rannikolla Zandvoort; oikean kuvan joensuun satamahässäkkä on IJmuiden.

Taustalla meressä saaret Terschelling, Ameland, Schiermonnikoog, etualalla kaarevana vesistönä Lauwersmeer eli merestä padolla erotettu lahti, josta tuli siten järvi.
Taustalla meressä saaret Terschelling, Ameland, Schiermonnikoog, etualalla kaarevana vesistönä Lauwersmeer eli merestä padolla erotettu lahti, josta tuli siten järvi.

Laskeuduttaessa kone tärisi noin kymmenen minuuttia. Se on aina sama juttu. Pilvikerroksen läpi lentäessä tulee turbulenssia. Tiesin varautua, mutta oli se ikävää. Se oli taas sellaiset kuuluisat kymmenen minuuttia, jolloin ajattelen, etten halua lentää enää koskaan, koska tämä pelottaa liikaa. Sitten muistan, että se joululentokin on jo varattu ja taas on pakko lähteä lentokoneeseen.

No, lämmin vastaanotto ja tuttu saapuminen vanhaan koululaishuoneeseeni ja äidin petaama vierasvuode tällä kertaa luksuriöösisti minulle yksin koko leveydeltä. Oli loistava auringonpaiste ja hienoja ruskan värejä, keltaista ja punaista, Suomen puissa.

Lauantaiaamuna sain kauniita auringonpaistekuvia kasteesta ruohikossa ja värikkäistä lehdistä, ja maanantaiaamuna kuurasta.


Teen jatkoksi tähän perään oman postauksen luokkakokuksesta ja nostalgiasta; tässä jutussa kaikkea muuta matkalta.

Sunnuntaina tein siskoni kanssa suuren kierroksen Helsingin ravintoloissa ja kahviloissa. Pyörimme Kalliossa ja Vaasankadulla.

Onpas taiteellinen tämä Piritori.
Onpas taiteellinen tämä Piritori.

Kasvispainotteisia trendiherkkuja.
Kasvispainotteisia trendiherkkuja.

Mitä maksaa Monopolissa Pasilan asema?
Mitä maksaa Monopolissa Pasilan asema?

Yöllä luvattiin revontulia koko maahan, Vuosaarestakin oli lehdissä hieno kuva, oikea vihreä verho. No sitä tarkkailemaan, eikä mitään näkynyt, ei Helsingissä eikä Etelä-Suomessa. R-junastakin tuijotin koko matkan kohti pohjoista enkä mitään muuta nähnyt kuin mustaa. Yhdentoista jälkeen ehkä puolen tunnin ajan oli vihreä kajo pohjois-koillistaivaalla matalalla, muttei se ollut muuta kuin heikko utu.

Lentoasemalla lähtiessä ainoa pakollinen ostos oli ksylitolijenkki, mutta huomasin ostaneeni jo ruisleipää, suklaata ja Muumi-kahvia, mutta unohtaneeni etsiä purkkaa ollenkaan. Lopulta sekin löytyi, ja viimeinen paketti tuoreita karjalanpiirakoita kylmähyllystä.

Mihis lähtis?
Mihis lähtis?

Finskin Embraer 190 tsekattu teknikon toimesta.
Finskin Embraer 190 tsekattu teknikon toimesta.

Oli vielä aikaa ja oli jano, joten menin kahvilaan. Pienen pieni pullo omenamehua maksoikin sitten 4 euroa. Puhisin ja nauroin sen edessä, että oikeasti aivan kamala hinta. Onko pakko käyttää tätä lentokentän monopolia näin törkeästi hyväkseen? No, Helsinki-Vantaalla voisi sentään täyttää tyhjentyneen pullon vielä ilmaisella hyvällä juomavedellä vessan hanasta.

Ikkunan ääressä istuessa oma KLM-koneeni tuli juuri putken ääreen rullaamaan.

Tämä oli pidempää mallia 737-900, ja istuimet näyttivät vähän mukavammilta. Otin lentokoneen ikkunasta kuvia untuvaisista pilvistä, Saksan rannikosta, jossa näkyi Bremerhaven ja Jadebusen – maantiedon tunnilta ehkä jotenkin tajuntaan jäänyt käsite eli hassun muotoinen lahdelma – ja sitten Amsterdamin yön valoista.

Tuo kärpässienen muotoinen lahti on Jadebusen Pohjois-Saksassa.
Tuo kärpässienen muotoinen lahti on Jadebusen Pohjois-Saksassa.

Pohjoisen Amsterdamin vesistöjä.
Pohjoisen Amsterdamin vesistöjä.

Paluu kotiin ajomatkan jälkeen oli maanantaina klo 22, ja tiistaiaamuna lähdin taas reippaasti töihin. Suomi-eväät ilahduttivat seuraavina päivinä. Mustikakkahvi on kokeiltu, ja se on ihme, että se maistuu hyvältä ja ihan oikeasti mustikalta.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Retkiä ja ulkomaan arkea, työtä ja pieniä ilmiöitä. Matkailua, musiikkia, lintuja, luontoa, lentokoneita, Suomea ja muita kulttuureja. Säpinää ja mietintöjä Hollannista käsin.

Sähköposti hollanninhippiainen@gmail.com

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat