Ajankohtainen katsaus. Pikku kertomuksia arjen kuulumisista.


Riisimuroja! Rice Krispies!

Yhtäkkiä hollantilaisessa marketissa oli riisimuroja. Pakkauksessa on edelleen kuvassa kolme tondea, tai no menninkäistä, Snap, Crackle ja Pop, ja niiden nimet lukevat niiden paidassa.

Aika monesta lähteestä ja omasta katsomisesta sain sen luotettavan kuvan, että kaikkina näinä vuosina 1996-2018 ei Saksassa eikä Hollannissa ole ollut myynnissä riisimuroja. Ei merkkituotteena eikä pirkkamerkkisenä kaupan omana halpiksena. Aika monen ruokakauppaketjun hyllyt katsoin läpi sinä aikana seistäkseni havainnon takana.

Minulle sanoivat saksalaiset, että ”mitä, riisimuroja, mitä ne on? Tunnetaan vain corn flakes, ja muut lajit on jotain amerikkalaisia erikoisuuksia.” Siksi olen melko vakuuttunut siitä, että nyt vasta on tapahtumassa historiallinen käänne ja ensimmäistä kertaa riisimurot ovat rantautumassa länsimantereelle.

Ja ne juttelevat sinulle! Täällä on kokonaan jääty paitsi tästä lasten valistuksesta, joka eli Suomessa 70–80-luvuilla mainosfilmeinä jokaisen olohuoneessa. Täällä ei tunneta sitä legendaa, että murot juttelevat, tai oikeastaan ne menninkäiset, ja kuuntele nyt, kun laitat maitoa päälle. Ei, en ole hullu.

Pitihän niitä saada.
Pitihän niitä saada.


Joulun aika tulee

Mieheni kauhisteli ruokakauppaan ilmestynyttä hyllystöä täynnä leivonnaisia, jotka kuuluvat Nikolauksen päivään eli Sinterklaas-juhlaan 5. joulukuuta. Tämä tapahtui jo elokuun lopussa. Aika aikaisin. Siellä makasivat tarjolla piparkakkunykeröt ja mantelimassatäytteiset lehtitaikinapötkylät. Juuri kun aloin paheksua mukana, että ei, joulu tulee, älä nyt viitti, mieheni olikin hyvin kiinnostuneena kyseisten tuotteiden parissa ja otti silmät loistaen mukaansa mantelimassaleivonnaisen. ”Tää on hyvä kahvin kanssa.” Se on nyt kuulkaa adventin odotuksen aika.


Ullakon aarteet

Liekö tämän energiatankkauksen ansiota, mutta mieheni innostui siivoamaan ullakkoa. ”Ullakko” on oikeastaan vinokaton alla oleva matala ja kapea huoneen siipale, jonne ryömitään surkean luukun läpi sisään yläkerran pyykki- ja vaatehuoneesta. Seisomaan siellä ei mahdu. Saa kontata polvet ruvella epätasaisella betonilattialla. Tosi kätsää. Siksi tein taloon muuttaessani sen päätöksen, että mitään minun henkilökohtaisia tavaravarastojani en tule sinne koskaan säilömään. En jaksaisi ikinä vaivautua ryömimään sinne hankalasti hakemaan ja hoitamaan roinaa. Jos on jotain, mikä ei mahdu hyllyihin tai laatikoihin, niin otan säilytyspaikaksi roskiksen ykkösvaihtoehtona ennen ”ullakkoa”.

Miesraukka siellä taas kolisi ja puhisi. ”Eikö se karsittava tavara lopu sieltä koskaan? Niin monta kertaa olet jo sortteerannut ja heittänyt pois. Pakkohan siellä on joskus tulla takaseinä vastaan. Mitä pidemmälle ryömit, sitä syvempiin historian kerroksiin törmäät. Jäljellä voi olla enää jotain hyvin vanhaa.” Aivan kuten arvelinkin. Esiin tulivat viimeisinä aarrearkkuina kaksi muovilaatikollista vanhoja valokuvia, kouluaikasia piirustuksia ja tehtävävihkoja.

Tällaista kaunoa 70-luvun lopussa Hollannissa. Aika pyöreää. Miehen siskon vihkoja.
Tällaista kaunoa 70-luvun lopussa Hollannissa. Aika pyöreää. Miehen siskon vihkoja.

Minä sain ekaluokalla sinisiä leimoja, joissa oli pörröinen nallen naama. Hollannissa on jaettu ainakin kuha-tarroja. Eikun mikä toi on.
Minä sain ekaluokalla sinisiä leimoja, joissa oli pörröinen nallen naama. Hollannissa on jaettu ainakin kuha-tarroja. Eikun mikä toi on.


Negatiivindigitaalistuslaite

Valokuvien joukossa oli myös negatiiveja. Myös ihmeellisiä vanhanaikaisia negatiiveja, jollaisia en ollut ennen nähnyt; neliömäisiä suuria kuvia, sekä mustavalkoisia että värillisiä, ja ihan pieniä kapeita negatiiviraitoja.

Mieheni käväisi internetissä hommaamassa jotain hämärää, sitten tuli postipaketti ovelle, ja ta-daa, on siis olemassa negatiivien katsomiseen tarkoitettu laite, joka valaisee kuvat kivasti ja näyttää ne positiiveina pikku näytöllään. Siitä voi jopa suoraan tallentaa digitaalisen kuvan muistikortille ja täten laite on taikonut vanhasta negasta melko kelvollisen digitaalisen valokuvan. Ohhoh. Mieheni halusi tosin eniten käyttää laitetta sen päättämiseen, mitkä negatiiveista ovat säilyttämisen arvoisia, mistä pitäisi teettää valokuvaamossa kunnollisia digikuvia ja mitkä voi heittää pois.


Hollantilainen autokoulu

Löytyipä laatikosta myös mieheni vanha autokoulun kirjanen, josta näkee mielenkiintoisesti hollantilaisen autokoulun metodit ja painopisteet. Viime aikoina Suomen lehdissä on ollut teemana ”hollantilainen ote” – että kun kuski aikoo poistua autosta pysäköityään kadun varteen, hän tarttuu oikealla kädellä oveensa ja kääntyy siten automaattisesti katsomaan taaksepäin ennen kuin läväyttää oven auki kadulle. Kun oppii tekemään tämän vilkaisun itsestäänselvyytenä, vältetään se, että takaa tulee juuri pyöräilijä ja törmää avonaiseen auton oveen. Todellakin, tuo ote on kuvailtuna jo 90-luvulla hollantilaisen autokoulun kirjassa kuuluen perusoppimäärään.

Hollantilaisessa autokoulussa korostetaan, että rattiin pitää tarttua otteella ”kymmentä vaille kaksi”. Kellon viisarit eli kädet ovat silloin ratin yläpuoliskolla. Minä en kyllä Saksassa autokoulussa muista kuulleeni mitään ohjetta siitä, mistä kohtaa rattia täytyisi pitää kiinni. En teoriassa enkä käytännössä. Kunhan molemmilla käsillä. Ehkä standardina oli oikea laita ja vasen laita: ”varttia yli yhdeksän”? Tai miksi ei ”kahtakymmentä yli seitsemän” kelpaa yhtä hyvin? Enhän minä pienenä ihmisenä yletä mihinkään ylälaitoihin; en kyllä suostu noudattamaan ergonomialtaan luonnottomalta tuntuvaa ”kymmentä vaille kahta”. Hollantilaista hapatusta.

Tuppasi naurattamaan se mieheni kertomus, että autokoulun opettajan piti vähän käyttää mielikuvitusta löytääkseen paikan, jossa oppilaat voivat ylipäätään harjoitella mäkilähtöä. Niinpä, mistä löytää mäki Hollannissa? Ongelmansa kullakin.


Ja kaikkea muuta

Eräänä aamulla minut ohitti moottoritiellä sireenein joku keltainen auto. Ambulanssi? Ei, sen pebassa luki ”Elinsiirto”. Oho. Nyt on tärkeä. Sydän laukussa. Näin edessä, että kiirekuljetus vähän jumittui rekkoja ohittavan jonon taakse vasemmalle kaistalle. Paasasin autoilijoille: ”Tehkää tilaa, älkääs tunaroiko siellä. Sykkivä sydän hei, antakaa tietä!”

Kunnallisella vilkkaalla läpikulkutiellä köpötteli yhtenä aamuna vastaan hevonen ratsastajineen, pyöräkaistalla. Tänään siellä oli ponikärryt. Välillä epäilyttää, olenko nukkunut niin huonosti, että näen omiani.

Taivaalla oli välillä kovin omituisia pilviä.
Taivaalla oli välillä kovin omituisia pilviä.

Perus murrehavainto ilmaisjakelulehdessämme. Jotta tällaiset ääkköset tällä kertaa. Hollannin kirjakielessä niitä ei ole olemassakaan.
Perus murrehavainto ilmaisjakelulehdessämme. Jotta tällaiset ääkköset tällä kertaa. Hollannin kirjakielessä niitä ei ole olemassakaan.

 

Napsin vaihteeksi kuurin vitamiini-hivenainepillereitä. Naisille koottu tuote ”Multi vrouw” eli ”Multi-nainen”. Hihittelin nimeä aikani. Mainostin miehelleni: ”Kato, nyt mä otan aterialla tällaisen.” -”Jaa, mitäs ainetta se on?” -”Multi-naista!” -”Huijui, nyt menee pelottavaksi!”

Kävimme pitkästä aikaa ulkona syömässä. Neljän päivän päänsärkymigreeniputken ja huonon ruokahalun jälkeen katsoin ansainneeni jälkiruuaksi jäätelöannoksen.

Mistä tahansa taudista tervehtymisen jälkeen lauluksi sopii aina DDR:n kansallishymni ”Auferstanden aus Ruinen” – ”Raunioista noussut”.

Täällä saattavat olutkapakat yllättää. Paikallinen baari on samalla lounasravintola, kahvila ja illallisravintola, jolla on oikein kelvolliset kokit ja annokset. Baarissa on baarin sisustus ja hassuja alkoholiaiheisia huumorikylttejä, eli ei ole ainakaan yltiöromanttiset puitteet parisuhdeillalliselle.

 

Kvittenipuu

Sitten vielä myöhäinen tajuaminen. Etupihassamme on jonkinlainen päärynäpuu, josta vasemmanpuoleinen naapurinrouva aina horisee, että se on sitä ja sitä lajia ja hedelmiä ei voi syödä sellaisenaan, mutta tuoksuvat sisällä vadissa hyviltä. Oikeanpuoleinen naapurinrouva taas pyytää joka syksy luvan poimia sadon ja keittää niistä hilloa; juuri siksi, kun niitä ei voi sellaisenaan syödä. Nyt vasta muistin sen vasemmanpuoleisen rouvan lajinmäärittelysanan ja käänsin sen netissä. Ahhaa, ahah, ähäh. Eihän se ole päärynä ollenkaan, vaan kvitteni! Päärynän sukulainen, mutta muissa kielissä sitä ei määritellä päärynä-sanan sisältävällä sanalla kuten harhaanjohtavasti hollanniksi, vaan ihan omalla lajinimellään. Ja siksi hedelmissä onkin sellainen omituinen samettinen karvapinta ja ne kelpaavat vain hilloksi; ei se ole mikään päärynä.

Hämäävä hedelmä. Suom. kvitteni, saks. Quitte, engl. quince, holl. kweepeer.
Hämäävä hedelmä. Suom. kvitteni, saks. Quitte, engl. quince, holl. kweepeer.

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Retkiä ja ulkomaan arkea, työtä ja pieniä ilmiöitä. Matkailua, musiikkia, lintuja, luontoa, lentokoneita, Suomea ja muita kulttuureja. Säpinää ja mietintöjä Hollannista käsin.

Sähköposti hollanninhippiainen@gmail.com

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat