Otin kuvia auringonlaskusta osastonjohtajan huoneen ikkunan läpi. ”Saanksmä ottaa kuvan sun toimistosta käsin, kun sun ikkuna on ainoa, jossa ei ole kaihtimia?”

Kun ajoin kotiin, keltainen täysikuu alkoi nousta taivaalle sumuverhon takana ja näytti aivan valtavan upealta. Tuulilasin edessä liukui vaihtuvia kompositioita, joissa puiden oksastoja oli alhaalla horisontissa, ja niiden vieressä tai päällä kuu paistoi kauhean ison näköisenä. Että minua harmitti se, ettei sillä maantiellä ole paikkaa pysäyttää autoa. Olisin niin kovasti halunnut ottaa maisemasta kuvan. Mutta kun ei ole ollenkaan reunaa, ryömintäkaistaa, ei sivuteitä eikä pysähdystaskuja, ei kerta kaikkiaan mitään, enkä uskalla ajaa upottavalle mutaiselle ruohikkoiselle viherkaistaleelle, joka on kumpareinen eikä autolle tarkoitettu. Ihan kamalaa kärsimystä.

Sitten tulin sellaisen kohdan ohi, jossa ojan vesi oli hyvin korkealla, oli peilityyni veden pinta, ja se penteleen kuu vielä kehtasi heijastua siihen suurena keltaisena mollukkana. Niinku Vuoden Luontokuva siinä, enkä pysty pysähtymään. Törkeää. Että se ketutti.

Useina viime talven aamuina, jos olisin pysähtynyt johonkin sivureitille suunnaten pois moottoritieltä, olisin voinut ottaa valokuvan persikanvärisestä taivaasta, jolla aurinko nousi usvan takana, ja maisemassa olisi ollut peltoa sumussa ja puurivejä horisontissa auringon pallon edessä.

Joskus pitäisi vain pysähtyä.

Olisi ollut myös aurattua peltoa kuurassa, pakkasen kimaltaessa valkoisena maan urien pinnassa, tämä vasten matalalla loistavaa aamuaurinkoa.

Kerran, kun auringonlasku oli upean punainen, pysähdyin vihdoin kesken reitin ja sain kuvia oksien siluettien kera. Ja seuraavana aamuna pysähdyin toimiston parkkipaikan pensasaidan tykö, kun päätin, että olen silmäillyt ohi mennessä näitä kasveja valkoisessa kuurassa nyt vuosikaudet ottamatta koskaan kuvaa, ja nyt olisi aika. Olen tiennyt jo monta vuotta, että nämä pikkulehdet olisivat upeita kuuran aikaan valokuvassa.

Näyttää tekevän hyvin tiukkaa saada se valokuva otettua. On muka noloa pysähtyä ottamaan valokuva. ”Mitä työkaveritkin sanoo. Pitää ihan hulluna.” Siis tällaista ahdistusta minä kuvittelen itselleni! Että ihmiset ovat sitä mieltä, että semmoinen on ihan mielisairaalamateriaalia, joka pysähtyy tien laitaan ottamaan valokuvaa jostain yksityiskohdasta. Minusta tuntuu rikolliselta ja sydän pamppaillen saa sellaista tehdä. Olen kyllä ihan uskomaton jänishousu, ja jos teoria solumuistoista pitää paikkansa, niin minun soluni on täytetty sillä kauhulla, että ”mitähän nekin nyt musta ajattelee?”

Silloinkin, kun vihdoin kerran parkkeerasin auton hetkeksi tien sivuun ja ohi ajoi autoja, sellaisia, joilla on kamala kiire kotiin ja jotka vain kärsimättömästi tunkevat näkemättä mitään ympäristöstään, minusta tuntui niin kauhistuttavan erilaiselta. Oli kuin sillä teolla taistelisin koko hyväksyttyä maailmaa vastaan: normi on kiitää autolla kaiken ohi ja vain kiroilla sitä, joka ajaa edessä hitusen liian hitaasti; normi on olla näkemättä valoa, taivasta, horisonttilinjaa, nousevaa kuuta, kanahaukkoja tolppien päässä tai hiirihaukkaa lekuttelemassa, krähisevää harakkaa; normi on tunnelinäkö ja kiire eikä sellaisessa maailmassa tunneta mitään luontoa, kasveja ja eläimiä eikä niiden kauneutta. Kuinka normi-ihminen voisikaan tajuta ja hyväksyä sellaisen, joka pysähtyy ja kyykistyy polulle tutkimaan jotain lehvää?

Joudun julkisella paikalla kuvatessa rohkaisemaan ja rauhoittamaan itseäni: ”Ymmärrän, että nyt tuntuu levottomalta. Sydän hakkaa ihan siitä, että keskeyttää rutiinit ja nousee autosta odottamattomassa kohdassa. Mutta hei, on ihan okei seistä tässä. Minulla on täysi oikeus nousta autosta tässä. En ole omituinen. Jokainen tajuaa, että otan kuvaa kauniista auringonlaskusta. Tämä on sallittua. Tee se nyt vaan. Älä kiirehdi ja kompuroi. Älä anna periksi kauhulle, vaan toimi hitaasti ja harkiten.”

Sarkaa riittää, kun tällaisestakin saa aktiivisesti terapoida itseään. ”Valokuvaa keskellä tietä” on minulle dramaattisuudessaan samaa luokkaa kuin leffaotsikko ”Tanssii susien kanssa.”

Silti opin vähitellen rennommaksi. Viimeksi menin ihan julkisella paikalla ruokakaupan vieressä känny ojossa ottamaan kuvia upeista kärpässienistä. En perääntynyt, vaikka ihmisiä kulki vierestä joukoittain. Sitten minulle alkoi joku tuntematon rouva jutella, eikä se ollutkaan negatiivinen hyökkäys, vaan ystävällistä. Muutkin ihailivat kauniin punaisia sieniä, niiden valtavaa kokoa ja loistavaa väriä, ja sitten otin kuvani rauhassa juttelun lomassa.

Kommentit (4)

Katja Kirjonoppinut
Liittynyt30.9.2017
1/4 | 

Huh, miten kauniita kuvia! On sulla silmää kauneudelle. Ja joo, tunnistan tuon saman tunteen: "kehtaako sitä nyt tässä hosua ja yrittää ottaa valokuvaa, mitä noi ihmisetkin ajattelee..." Älytöntä! ;-)

Hollanninhippiäinen
Liittynyt6.2.2017

Oi kiitos. Ehkä pitää vaan ottaa sillä hetkellä se "virallisen valokuvaajan" viitta harteille tiukemmin, että minulla on nyt kuulkaas tärkeä projekti tässä. Ja muistaa se, että kaikki ne maailman miljardit upeat kuvat on otettu kuitenkin jossain, vaikka ojan penkalla kykkien. Ja että jos en minä tätä kuvaa ota nyt, niin ei näkyä sitten ikuista kukaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Retkiä ja ulkomaan arkea, työtä ja pieniä ilmiöitä. Matkailua, musiikkia, lintuja, luontoa, lentokoneita, Suomea ja muita kulttuureja. Säpinää ja mietintöjä Hollannista käsin.

Sähköposti hollanninhippiainen@gmail.com

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat