Toimittaja ei saisi olettaa mitään. Maailma on niin täynnä omituisia asioita, ettei kannatakaan: melkein kaikki on mahdollista. Sen opin, kun sain noin vuosi sitten haastatella Riittaa. Hän kerää vanhoja silitysrautoja, vaikkei voi sietää silittämistä. Juttua kirjoittaessa minut yllätti, että hänellä on rautoja lähes 400. (Huom, jutun kirjoittamisen jälkeen herrasmies Raumalta lahjoitti Riitalle ison satsin rautoja ja nyt niitä on 1050!) Riitan siskolla on yli 700 vedettävää herätyskelloa! Ihan kaikki on mahdollista. 

Olen myös oppinut, että ihmiset ovat kiinnostavimmillaan, jos heissä on ristiriitoja. Esimerkiksi kiinnostavampaa on mummo, joka skeittaa, kuin mummo joka neuloo. Silitysrautoja keräilevä Riitta on entistä kiinnostavampi, koska ei koskaan silitä miehensä paitoja. Ja ihmisissähän on valtavasti ristiriitoja, kiinnostavia yksityiskohtia ja hurmaavaa hulluutta.

Minusta hulluus on ihanaa. Tarkoitan hulluudella ihmisten vahvoja luonteenpiirteitä, maneereita, jänniä tapoja tai intohimoa johonkin. Sitä, että uskaltaa olla oma erikoinen itsensä. (Toim. huom. en toivo kenellekään mielen särkymistä tai järkkymistä, pidetään se mielenterveydellinen "hulluus" tällä kertaa erossa tästä.) Toimittajan työssäni rakastan hulluutta. Se, että saa sensuroimatonta ihmisyyttä tekstiin ja välitettyä tunteita, on äärimmäisen arvokasta.

Joskus törmään ihmisiin, jotka yrittävät olla "parempia" ja vakavasti otettavia. He eivät ikinä tekisi mitään poikkeavaa tai jos tekisivät, eivät he ainakaan paljastaisi sitä kenelläkään. Vähiten toimittajalle. Se on tietty ok, koska jokainen saa itse valita miten esiintyy muille. Mutta lopulta "parempi" ihminen ei ole tarinan näkökulmasta mitään verrattuna hauskaan ja erikoiseen tyyppiin, joka ei peittele tai esitä. Ja kaipa se pätee muuhunkin kuin tarinoihin: usein opiskelijoidenkin lempiopettajiksi päätyvät lopulta ne, jotka ensimmäisellä luennolla vaikuttivat pähkähulluilta. Sketsihahmoilta.

Nyt kun suomalaiset perheet intopiukkana tuijottavat taas Putousta, voi miettiä, mistä hahmot sketsihahmokilpailuihin löytyvät. Luultavasti pankista, kadulta tai ruokakaupasta. Olemme kaikki jollain tapaa koomisia hahmoja. Harmi, ettei omia outouksiaan hahmota. Olisi kiva nauraa niille.

Ihana hulluus tuli mieleeni, kun näin Verkkolehti Tuiman videon vantaalaisesta Mirkusta, jolla on yli 200 My Little Ponya. Mirkulla on työkavereidensa kanssa ponikerho, jossa hän tuunaa poneja erinäköisiksi. Katso video ja mieti, oilisiko sinulla pokkaa keräillä poneja pinkki peruukki päässä.

Kommentit (0)

Seuraa 

Sandra Lamppu on Helsingissä asuva 24-vuotias kirjoittaja ja teatterityöläinen. Blogissa sukelletaan viehättäviin sattumiin, juostaan ratikkaan ja tuijotetaan sorsia. Kirjoittajalle tärkeintä on muistaa äitinsä sanat: "Älä ole aina niin varovainen." Siksi hän tekee välillä mitä lystää ja keksii tarinoita myös päästään. 

Seuraa bloggaajaa Facebookissa tai Instagramissa! Voit myös kuunnella Hyvään päähän -soittolistaa.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteys Sanoma Lifestylen mediamyyntiin. Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

 

Blogiarkisto

2016
2015

Kategoriat

Instagram