Ennen Rovaniemeltä lähtöä kävin kirpputorilla, jossa pienenä aina kiertelin ja josta kerran löysin Artekin pöydän kympillä. Tällä kertaa en löytänyt mitään. Kirpparin kaiuttimista alkoi soida Iisan versio Samuli Putron kappaleesta Kellot kappelin. Saman Iisan, jota olen käynyt kerran katsomassakin.

Yhtäkkiä jotain mun sisällä humahti. Tai kilahti kuin pieni lasipullo. Tarvitsin happea. Lähdin äkkiä kävelemään äitini kotia kohti ja etsin kappaleen kännykän Spotifysta. Typerää olisi ollut kuuntelematta kun jo kilahti.

Ihmettele lintuparvi,
ihmettele puut
Ihmettele naapuri ja jäitä lähteviä
Ihmettele lammikoita, valtamerta myös

Kävelin ja itkin. Annoin pakkasen pyyhkiä kyyneleet pois tai jättää ne poskille. Helvetti.
Nyt on se talvi, ja kohta kevät, kun on aikaa ihmetellä elämää ja itseäni, yksin minua. Nythän on sen aika. Minä olen päättänyt, että on. Hänkin on päättänyt. Minä olen päättänyt.

Mutta mitään en haluaisi enemmän, kuin olla vain hänen vieressään. Sylissä. Vastapäätä. Metrin päässä.

En jaksaisi olla Skypessä. Facebookissa. WhatsAppissa. Pätkivässä yhteydessä ja pikselöityneissä kuvissa.
Miksi ei ole voimia ihmetellä. Seisoin ja tuijotin lumikasaa.

Oudon suloisesti soivat kellot kappelin
Tarvitsetko mua vuoden päästä vieläkin
yhtä palavasti, entä vuonna kolkytkuus
En nuori nytkään ole, se ei liene salaisuus
Ihmettele öitä jotka vähitellen muuttuu aamuiksi

Seisoin ja tuijotin lumisia puita. Itku loppui, kuten itkuilla on tapana aina lopulta.

Menin äitini kotiin. Tunnettu näyttelijä ja perhetuttu istuivat pöydän ääressä kahvilla. Ojensin äidilleni rypistyneen kukkapaketin. Mikä se on? No äiti sulle, siinä on kaksi neilikkaa: sie ja mie.

Rupattelua. Perhetuttu pyysi saada lukea äidille kirjoittamani puheen. "Kaikki itkivät siellä juhlissa, kun kuuntelivat sitä. Miehetkin", äiti kertoi innoissaan. "Niin, pitäähän miehiäkin välillä itkettää..." mumisin vaisusti. Tunnettu näyttelijä ja perhetuttu toivottivat kaikkea hyvää ja lähtivät. Äiti meni tupakalle. WhatsApp vihelsi. Kerran, toisen ja kolmannen.

Ihmettele öitä jotka vähitellen muuttuu aamuiksi


Kommentit (0)

Seuraa 

Sandra Lamppu on Helsingissä asuva 24-vuotias kirjoittaja ja teatterityöläinen. Blogissa sukelletaan viehättäviin sattumiin, juostaan ratikkaan ja tuijotetaan sorsia. Kirjoittajalle tärkeintä on muistaa äitinsä sanat: "Älä ole aina niin varovainen." Siksi hän tekee välillä mitä lystää ja keksii tarinoita myös päästään. 

Seuraa bloggaajaa Facebookissa tai Instagramissa! Voit myös kuunnella Hyvään päähän -soittolistaa.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteys Sanoma Lifestylen mediamyyntiin. Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

 

Blogiarkisto

2016
2015

Kategoriat

Instagram