Mitä kämppis edellä, sitä tämä tyttö perässä.
Kämppikselläni on ollut tapana lenkkeillä aamuisin ja olen kadehtinut hänen reippauttaan. Viime viikolla otin lenkkareita nauhoista kiinni ja aloin totuttaa itseäni kello kuuden heräämisiin ja kävelyihin kirpakassa ilmassa. Ihan hirveältähän se aluksi tuntui: harhailla lenkkipolulla aamu-unissaan, huomata etteivät edes sorsat ole vielä hereillä. Mutta kun lenkki oli ohi, olikin virkeämpi olo kuin aikoihin.

Ehkä sain lenkkeilystä lisäpuhtia, tai ehkä vain sain loistavan ex tempore-idean: päätin nimittäin kirjoittaa Facebookiin julkisen ilmoituksen, että haen töitä. Kerroin, mitä osaan ja millaiseen työhön voisin sopia. Uravalmennus sai minut tajuamaan, että julkisesti ilmoitetut työpaikat ovat vain pieni osa työpaikoista, joihin voisin sopia. Työtehtäviä piileskelee!

Pyysin ystäviäni ja tuttujani jakamaan ilmoitustani. Ja sitähän jaettiin! Sain myös vinkkejä ja kannustusta ihan häkellyttävällä tavalla. Tuli entistä selvemmäksi se, että yksin on vaikea ottaa isoja harppauksia. Nyt parin kuukauden työttömyys onkin vaihtunut jännitykseen työhaastatteluista. Hurjaa!

Lisäksi eilen tapahtui toinen iso juttu: minut valittiin Kellariteatterin hallituksen puheenjohtajaksi.

Kellariteatteri eli Klitsu on Helsingissä, Liisankadulla oleva ylioppilasteatteri, joka tänä vuonna täyttää 60 vuotta. Aktiivijäseniä on nyt vähän päälle 100. Mie olen ollut Klitsun jäsen vuodesta 2009.

Hassua nyt ajatella: oli silkkaa vahinkoa, että ikinä menin pääsykokeisiin silloin 2009. Halusin tehdä teatteria ja olin innoissani, ja olin kuullut kaverilta Klitsusta. Pääsykokeissa tein mitä käskettiin: annoin itsestäni niin paljon kuin kykenin ja tein tehtävät niin täysillä, kun pystyin. Ja yllättäen pääsin sisään.

Olen tehnyt Klitsulla erilaisia produktioita ja ennen kaikkea olen saanut olla ihanan yhteisön jäsen, välillä tiukemmin, välillä väljemmin. Klitsu on kasvattanut minua paljon ja koin itseni turvalliseksi siellä silloin, kun ei oiken nuoruudelta, huolilta tai yksinäisyydeltä haluttanut mennä tyhjään ja hiljaiseen kotiin. Mulle teatteri on antanut merkitystä hapuileviin hetkiin.

Olen myös saanut olla siellä energinen ja iloinen itseni. Tuo kuva, jossa minulla on pinkki takki, on otettu Klitsun pääsykokeissa. Olen monta vuotta lenkittänyt ja tsempannut pääsykoehakijoita. Se on yksi hauskimmista hommista.

Mie ajattelin vielä pari kuukautta sitten, etten ryhdy puheenjohtajaksi. "Liian iso pala purtavaksi, liian työlästä ja vastuullista. Haluanko edes, äh, apua." Kunnes tajusin, että tässähän on hieno kasvun paikka itselleni ja kyllä haluan. Enkä mie ole ihan kokematon tyyppi, vaan oikeastaan aika taitava jo. Mulla on hyvä tausta johtaa hallituksen toimintaa ja innostaa ihmisiä.

Iloinen itkuhan siinä sitten tuli, kun eilen äänestyksen jälkeen seisoin puheenjohtajan nuija kädessä ja kaikki seisoivat, taputtivat ja katsoivat lempeästi. Sain ympärilleni osaavan hallituksen ja jo tällä viikolla alan perehdyttämään itseäni puheenjohtajan pestiin.

Kun kerroin mummille puheenjohtajuudestani, hän tokaisi ensimmäiseksi: "Jaksatko sinä sellaista?" No jaksan, vastasin tyynesti. "No jos se on sinusta kivaa, niin onnea!"mummi totesi. Nauratti. "Joo, se on minusta kivaa."

Niin, puheenjohtajan pesti on inspiroiva, siisti ja ennen kaikkea työläs kunniatehtävä. Äitikin varoitteli työmäärästä.

Silti minua ei jotenkin pelota, on rauhallinen olo. Ajattelen nimittäin, että teen kaikki tehtävät niin hyvin kuin voin ja mahdollisimman ripeästi pois alta. Delegoin, aikataulutan ja otan rauhassa – kaikkia tehtäviä ei voi vain ripeästi hoitaa pois alta, kun on kyse ihmisistä ja yhteisöstä.

Mulla on ylipäätään rauhallinen olo omasta arjesta. Haluan pian kivaan palkkatyöhön ja sen ohella aion nauttia. Pitää huolta itsestäni ja minulle tärkeistä ihmisistä ja yhteisöstä. Käydä aamulenkeillä, kahvitella ystävien kanssa, lukea, tavata mummiani, istua Kellariteatterin toimistossa, vastata sähköposteihin, siivota, syödä puuroa. 

Kyllä. Uskon, että joku ilta Klitsun tiliotteita tarkistaessani ja vastatessani meileihin, saatan miettiä että olin mie hullu ko tähän ryhdyin.
Toivottavasti mie muistan silloin: mie hain puheenjohtajaksi, sillä näin isoa henkilökohtaisen kasvamisen mahdollisuutta ei voi jättää käyttämättä.

Tänä aamuna mieleeni tuli yhtäkkiä Heli, jota haastattelin pari kuukautta sitten. Hänellä on veikeä chihuahua nimeltä Fidel. Heli kuvaili:

"Koira vaatii uhrauksia ja ottaa välillä päähän. Mutta eihän mitään iloa saa, ellei näe vaivaa."

Isoja, onnellisia, työläitä ja kasvattavia juttuja tapahtuu! Ja äsken vielä kaikki junnasi paikallaan.

----

Kuvat: Jonni Haasanen, Vilma Vantola

Kommentit (4)

Seuraa 

Sandra Lamppu on Helsingissä asuva 24-vuotias kirjoittaja ja teatterityöläinen. Blogissa sukelletaan viehättäviin sattumiin, juostaan ratikkaan ja tuijotetaan sorsia. Kirjoittajalle tärkeintä on muistaa äitinsä sanat: "Älä ole aina niin varovainen." Siksi hän tekee välillä mitä lystää ja keksii tarinoita myös päästään. 

Seuraa bloggaajaa Facebookissa tai Instagramissa! Voit myös kuunnella Hyvään päähän -soittolistaa.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteys Sanoma Lifestylen mediamyyntiin. Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

 

Blogiarkisto

2016
2015

Kategoriat

Instagram