Onpa ollut viikko: gallupin viimeistely, iltatöitä teatterilla ja opinnäytetyön palautus. Jossain välissä haastattelin lumenauraajiakin. Äitin kyläily sattui myös samaan syssyyn. Ja tietty mie osoitin olevani 24-vuotiaan sijaan vuoroin neljä-, vuoroin 14-vuotias. Olin oikea känkkäränkkä. 

Maanantaina lähdin pyöräilemään seitsemältä aamulla koululle. Olin siellä lähes kuuteen, palautin opparin nipin napin, pyöräilin kotiin ja hain äidin mukaan konserttiin, jossa olin töissä. Kun ratikka meni nenän edestä, huusin liikennevaloissa: "Vittu!" En ollut ehtinyt syödä, muistin. Ärsytti kiire. Äiti otti rauhallisesti.

Jo sunnuntaina oli mennyt hermo pyörätuoliin, jota äitini käyttää MS-tautinsa vuoksi. Se oli minulle liian matala työntää. Selkä kyyryssä kärräsin äitiäni eteenpäin. Ratikat olivat vaikeita: en saanut millään pyörätuolia nostettua kyytiin ja aina juuri sillä hetkellä, kun joku ihana ihminen tarjoutui auttamaan, huudahdin "Perkele!" Toki yritin selittää: "Anteeksi, ärsyttää vain tää." Äiti pysyi tyynenä. Mutisin: "Vaikeaa, kun ei voi harjoitella rauhassa ratikkaan pääsemistä. Pitää harjoitella liikkeessä ja kaikki joutuu oottamaan." Eli: Vaikeaa, kun joutuu harjoittelemaan elämistä äitin sairauden kanssa. Vaikeaa, surullista ja voimia vievää.

No sitten alkoi ärsyttää äiti. Kun tiistaina itkin väsymystä ja äiti sanoi, että älä nyt itke, huusin kurkkusuorana: "Itken, kun mua nyt itkettää!!" 

Äiti meni suihkuun ja totesin aikooko se pestä tukkaansa. Muistin, ettei äiti tykkää pestä hiuksia, sillä hänen oikea kätensä ei toimi niin kuin pitäisi. "En mie varmaan." Änkäsin mukaan suihkuun. Kun vaahdotin äitini tukkaa, oli pakko rauhoittua hetkeksi. Teki hyvää tehdä jotain käsillä, jotain konkreettista, rauhoittua. Äitikään ei ärsyttänyt enää niin paljon. 

Tuli vielä keskiviikko ja torstaikin. Niiden aikana tein lisää galluphaastatteluita ja iltatöitä teatterilla. Koti sotkeentui koko ajan lisää, yöunet vähenivät.

 

Sitten: torstai-iltapäivänä tapasin opinnäytetyohjaajani, joka sanoi, että opparini on lähes valmis. Palautin valmiin gallupin toimitukseen. Vihdoinkin kaikki oli niin valmista, kuin pystyi olemaan.

Kun katsoin poikaystäväni ja kämppikseni kanssa Antti Holma Showta, olin niin väsynyt, että kun yleisö tv-studiossa taputti, aloin itsekin taputtaa. Se oli siinä mielessä hauskaa, että olin olohuoneessa ainoa  hullu joka taputti.

Päätin, että jaan viikon kahteen: tänään perjantaina alkaakin uusi, toinen viikko. Lyhyempi ja iloisempi. Maanantaista torstaihin oli työn, väsymyksen ja hermoromahduksien viikko. Nyt alkaa perjantaista sunnuntaihin kestävä vapauden, ilon, syntymäpäiväjuhlan ja hauskuuden viikko.

Ja tällä toisella viikolla en ole kiukutteleva neljä- tai 14-vuotias, vaan onnellinen 24-vuotias.  Hyvää syntymäpäivää minulle!

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Sandra Lamppu on Helsingissä asuva 24-vuotias kirjoittaja ja teatterityöläinen. Blogissa sukelletaan viehättäviin sattumiin, juostaan ratikkaan ja tuijotetaan sorsia. Kirjoittajalle tärkeintä on muistaa äitinsä sanat: "Älä ole aina niin varovainen." Siksi hän tekee välillä mitä lystää ja keksii tarinoita myös päästään. 

Seuraa bloggaajaa Facebookissa tai Instagramissa! Voit myös kuunnella Hyvään päähän -soittolistaa.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteys Sanoma Lifestylen mediamyyntiin. Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

 

Blogiarkisto

2016
2015

Kategoriat

Instagram